Uuteen nousuun – laman lasten elämä ja teot liikkuu karussa lamatodellisuudessa ja samalla mielikuvittelun, internetin, tietokonepelien hypertodellisuuksissa. Sen kokonaisvaltainen audiovisuaalinen maailma on esityksellinen vastine sukupolven kokemusmaailmalle. ”The paikasta” avautuu aukko 1990-luvun sukupolvikokemuksiin.
Neljä ala-asteelta lähtien toisensa tuntenutta keski-ikäistyvää ystävystä kokoontuu rappion vallassa olevan koulunsa juhlasaliin viettämään hetkisen aidossa ysärifiiliksessä. Television lumisateessa juhlasalin näyttämöaukosta aukeavat toisen maailmat, joihin kanttori Korhos-haamun soitto maagisessa lumisateessa heitä kutsuu.
Rujo ja raaka arki ja hyperreaalinen ovat tämän esityksen ulottuvuudet, joiden välissä Satu Tuuli Karhu, Miro Lopperi, Olli Riipinen ja Anna-Sofia Tuominen ah niin sydämeenkäyvästi, riipaisevasti ja humoristisesti näyttelevät monia roolejaan lapsina, nuorina sekä vanhempina ja muina aikuisina. En ole ennen kokenut elävän esityksen näin konkreettisesti välittävän lasten tuntoista kokemusmaailmaa, jossa laman tosi ja mielikuvitus sekoittuvat ja jossa internet ja pelit tarjoavat globaalin pakopaikan elää.
Esko Aho tunkeutuu kotien olohuoneisiin jätti-tv-kuvaruudun kautta. Lasten maailmaan tarttuu vaihtoehdottomuuden ja pakon retoriikka; Suomi on perikadon partaalla. Kansakunta voi nousta uuteen nousuun tulevaisuudenuskolla. Ahon sanat ovat kuin ennuste, nuorten työttömyys voi luoda Suomeen menetetyn sukupolven. Puheessa vilisee kilpailukykyohjelma, rahoituskriisi, menoleikkaukset. Aho alkaa lasten mielissä elää omaa fantasiaan sekoittunutta elämäänsä Yksisarvisen pehmolelun hahmon ottaneena demonina. Spiritistisessä istunnossaan lapset kyselevät onko lama isän vai Ahon syy. Isää pelastetaan kuvitteellisella matkalla. Lapset vaeltavat valuuttapaon ja muiden kauhistuttavien esteiden keskellä kuin seikkailufantasiassa.
Uudessa nousussa peruskoulun ala-asteen hiihtokilpailut ovat kuin pienoiskuva ankarasta kilpailusta markkinoiden pudotuspeleissä. Opettaja välittää meritokratian uskoa siihen, että ihmisten menestys on omista ansioista kiinni. Nyt vain yhdellä on paremmat (ja kalliilla rahalla ostetut) sukset, jotka takaavat voiton. ”Tiellä ken vaeltaa, ken aasilla ratsastaa”, laulavat pikkukoululaiset. Tarmo Puukko, outo sodan sukupolven vammauttama, klenkkaava Marx-veljesten Groucho Marx -hahmoinen opettaja, nöyryyttää ja pelottelee ja opettaa kilpailun rakenteita. Sodasta ei puhuttu, mutta tämän opettajan puheessa vilisevät Summa, Raatteentie ja Tali-Ihantolat. Riisimurot sanoo riks raks, mutta opettaja kantaa kuormiaan, hänelle kukaan ei sanonut yhtään mitään. Ja tässä maailmassa opettajan käsi livahti tuosta vain nuoren oppilaan polvelle.
Lama tarkoitti avioeroja, perheväkivaltaa, massiivista työttömyyttä, konkursseja ja menetettyjä koteja.
Lamassa oli voittajia ja häviäjiä – luokkayhteiskunta alkoi jälleen kehittyä. Uuteen nousuun -teoksessa yhden isä ostaa halvalla asuntoja, jotka toiset ovat menettäneet. ”Älä helvetissä tee itsemurhaa siinä asunnossa, sen arvo laskee”, on kevyesti vitsinä heitetty kuva todellisuudesta.
Uuteen nousuun -teoksessa perheen isä selittää lasittunein silmin pojalleen ettei enää tiedä, missä tekee työstä. Pankkikriiseissä STS yhdistyi KOP:hen Kansallis-Osake-Pankkiin, KOP ja Suomen Yhdyspankki yhdistyivät, syntyi Merita Pankki ja myöhemmin siitä tuli osa Nordeaa. Isä alkoholisoituu, poika tekee gin toniceja isälleen ja alkaa avoimesti halveksia isäänsä. Poika ja sisko pakenevat tietokonepelien maailmaan. Ei tarvitse kuulla vanhempien riitelyä.
Arjen maailmassa isä juo, äiti ja isä riitelevät, tässä maailmassa isä lakkaa olemasta sankari, Hän on käänteinen Midas – kaikki mihin isä koskee, muuttuu paskaksi. Intohimoinen jazzdiggari-isä hirttäytyy saamatta Thelonious Monkin Round Midnightia kaukosäätimellään uppohienosta japanilaisesta hifistereostaa soimaan. Periaatteen mies ei köydestään laskeudu säätämään laitetta käsin. Ilmoille kajahtaa sitten Tommi Läntinen.
Seitsemännen luokan discossa tytöt laittavat viinaa tamponiin nopean humaltumisen toivossa. Opetellaan ujosti tanssimaan hitaita ja lukemaan merkkejä rakastumisesta, jos poika laittaa kädet tytön pyllyn päälle. Tyttö vain on niin lyhyt, että pitää tanssia varpaisillaan, jotta pojan kädet ulottuvat minne pitääkin.
Maailmassa vilahtavat my little ponyt, ostoskanava, muumit, myöhemmin kokemusmaailmaa ovat yhtä lailla Prätkähiiret viereen otettuna nukkuleluna ja olentona, joka vie esipuberteettisiin märkiin uniin.
Siellä on Arnold Schwarzenegger. Tyttöjen ruumiisiin kohdistetaan biovaltaa. Äiti opettaa tyttärelleen, miten päärynävartalo ja allit peitetään. Suvun traumaa ja ylisukupolvista siirtymää on päärynävartalokin. Myöhemmin WTC:n iskuja katsotaan televisiosta samaan aikaan kun valkoviininlipityksen harjoitetaan seksiä.
Ja viimeisenä muistojen karonkassa ovat ystävyksistä ensimmäisen 18-vuotisbileet vuonna 2005.
”Mun pitäis päästä internettiin” – pelit ja hyperreaalin lumo
Marchall Bermanin teos All That Is Solid Melts Into Air: The Experience of Modernity (1982) resonoi kuvaamaan 1990-luvun alun itsetuhoista todellisuutta ja politiikkaa. Kun kaikki tuntui haihtuvan ilmaan, tarjosi. Mutta pelastus löytyy internetistä ja peleistä. Uuteen nousuun lapset pakenevat perheen ankeutuvaa arkea, äidin ja isän riitoja ja näiden juomista tietokoneen tarjoamaan fantasiamaailmaan ja pelillisyyteen.
Kirjaston komerossa siviilipalvelumies pojalle MikroMikko -tietokoneen käyttöä ja sen uutta mullistavaa käyttöjärjestelmää Windows 95 :tä. Meille poika selittää, mistä kaikesta on kyse. Hän kutsuu meidät
tervetulleeksi tulevaisuuteen, jossa meritokratia vallitsee ja kansallisvaltiot hajoavat. Internet tarjoaa kaikkea, huumoria, pornoa, hardcorea, datavirtaa, sodan väkivaltaa. Internet tarjosi matkan cooleihin kokemuksiin, väkivaltaisiin ja yltiögroteskeihin kuvastoihin. Poika on selvillä kaikesta. Tämän sukupolven keskuudessa pelit levisivät crack-kopioina, vanhemmat tuskin tiesivät, mitä lapset koneidensa ääressä puuhasivat, heillä oli enemmän kuin tarpeeksi tekemistä omissa huolissaan.
1990-luvun lama-Suomi koki poliittisen ja taloudellisen mullituksen. Hyvinvointivaltio alkoi mureta. Talouden kieli vei tilaa politiikasta. Mutta murros tapahtui toisellakin tapaa. Kuvavirrat ja kuvien kautta eläminen muutti tapaa aistia ja kokea todellisuutta. Baudrillard sanoisi, että merkit lakkasivat viittaamasta todellisuuden. Jatkuvan uutis- ja muun kuvavirta mediayhteiskunnassa kaikki moninkertaistui, tarttui, kopioitui ja viime kädessä muuttui läpinäkyväksi. Simulaatio oli sitä, että sisällyksettömät ja toisistaan eroamattomat merkit moninkertaistuivat. Merkit viittasivat enää vain toisiinsa, olivat toistettavissa ja asetettavissa uusiin kehyksiin tarkoittamaan uusia asioita. Tämä kaikki näkyy esityksen estetiikassa.
Uuteen nousuun -esityksen tekijöinä ovat Windows 95 -käyttöjärjestelmän mahdollisuudet kokeneet tietokonenörtit. He tottuivat ottamaan välineitä haltuun. Kone ei ollut vain pelaamista varten, se oli väline, jonka saattoi ottaa käyttöön laajemminkin.
Katselen lumoutuneena Uuteen nousuun -esityksen tapaa luoda audiovisuaalisia tiloja ja ympäristöjä näyttämölle. Kuuntelen teoksen rikasta musiikkia ja äänimaailmaa. Esityksen dramaturgia ja audiovisuaalisuus noudattelee videopelien logiikkaan ja pelimaailmojen esteettistä ja audiovisuaalista muotokieltä. Uuteen nousuun on alati muutoksessa oleva sarja konteksteja tai toiminnan puitteita, joissa eletään. Näyttämöltä aukeaa kuin ruudulta dynaamisia tapahtumaympäristöjä spektaakkelinomaisuutta ja fantasiaa kuten peleissä.
Uuteen nousuun -teoksen visuaalisessa maailmassa tehdään digibarokkia: kuvatiloja, jotka monistuvat ja tuntuvat ulottuvan silmän kantamattomiin syvyyssuunnassa tai kuvapinnassa. Syntyy spektaakkelin lumoa. Silmää ei enää vangita johonkin yhteen pisteeseen tai yhteen tilaan vaan kuvapinnalle syntyy erilaisia alati vaihtuvia maailmoja, nyt myös koko tilaan.
Uuteen nousuun näyttää, kuinka huimia ja koukuttavia affekteja ja kicksejä hyperreaalinen maailma tarjoaa. Leikkaukset hyperreaalisen ja todellisuuden dystopioihin, simulacrumista arjen todellisuuteen 90-luvun kodin olohuoneissa ja muualla kodissa ovat kiehtovaa katsottavaa. Paikattoman kuvavirran rinnalla ei kuitenkaan hetkeksikään unohdu, että ollaan kiinni paikallisissa identiteeteissä, konkreettisesta elämässä, josta lumo on kaukana.
Metamodernistisesta vilpittömyydestä – Yhteisöälyn ja altistumisen voimaa
Luen teosta keski-ikäistyvien laman sukupolven lasten kokemus- tai elämyskertana. Se on lasten totta, lasten mielikuvitusmaailman logiikkaa, johon television välittämä laman todellisuus tunkeutuu. Hienovaraisesti se näyttää eroja ja railoja ystävysten välillä, pakoa ja turvapaikkoja hyperreaaliin maailmaan.
Q-teatterin uudessa ensemblessa ja nyt tässä ensiesityksessä on yhteen jo useissa aiemmissa teoksissa hitsautunut joukko. Uuteen nousuun on orgaanista jatkoa aiemmalle. Yhteistä estetiikkaa ja ilmaisua luotiin jo sellaisissa teoksissa kuinLokki (Hyvinkäällä), Frankensteinin hirviö, Donkey Hot, Toksinen kabaree –ja yhteistyökomboja, jotka ovat olleet olemassa jo pitkään ennen Teatterikorkeakoulua. Eikä kombo rajaudu vain näyttelijöiden ja ohjaajaan. Listaan voisi lisätä vielä Turun kaupunginteatterissa Juho Mantereen autofiktiiviseen materiaaliin pohjautuva Rakkaani Conan Barbaari ja Vanhassa Jukossa nähty pasifistinen Tuntematon sotilas.
Tämän sukupolven moraalin ja identiteetin mitta ei ole työ ja raha. Tässä tehdään yhdessä sitä, mikä koetaan merkitykselliseksi. Elämä ja teot – on silmänisku elämäkertojen yksilö- ja suorituskeskeiselle (maskuliiniselle) sankatarinallisuudelle tai medioiden supersankarihahmoille. Tässä reaalimaailmassa ei kamppailla voitosta, sankaruudesta tai itsensä uhraamisestä. Uuteen nousuun -teoksen tekijäsukupolvi tietää, mitä heidän vanhempiensa sukupolvelle merkitsi
Miten kokemukset näkyvät? Uuteen nousuun -esityksen käsiohjelmassa on terveiset työryhmältä ja teoksen toisen käsikirjoittajan Annan Rotkinin kirjoitus. Työryhmä kirjoittaa siitä, miten yhteisessä kollektiivisesta prosessista ja intensiivisestä teatteri- ja kuvausjaksosta ja toisille altistumisesta ja jaetuista kokemuksista. Tässä ei puhu ohjaaja vaan kollektiivi.
Käsiohjelmassa lainataan myös katkelmia Timoteus Vermeulenin ja Robin van den Akkerin artikkelia metamodernismsta. Metamodernismin voi ymmärtää tämän sukupolven ja laajemmin koko yhteiskunnan kokemusta maailmasta leimaavaksi tuntemusrakenteeksi. Tunnistan juuri kollektiivisuudessa ja tavassa käsitellä yhteiskuntaa pyrkimyksen yksinkertaiseen autenttisuuteen ja itsestään melua pitämättömyyteen etiikkaan. Ironista etäännytystäkin ympäröi ymmärtävä myötätunto.
Uuteen nousuun -esityksen näyttelijäntyötä kannattelee puhdasmielinen vilpittömyys ja surumielisen kaunis rujous. Näyttelijäntyö välittää pienin elein lapsen huolen arkuuden, pelon tai yrityksen esittää coolimpaa kuin onkaan. Katse pälyilee, etsiytyy jonnekin sivulle, jalkoihin tai katonrajaan. Katse nauliutuu kuvaruutuun intohimoisessa pelaamisessa. Miten yhteisiä salaisuuksia ja tietoja jaetaan, miten tapellaan – tässä todellisuudessa on paljon sukupuolittuneisuutta, Lasten maailman käänteiskuvana toimivat läpinäkyviin puolinaamioihin puetut aikuiset kuin karikatyyreinä. Livevideointi tallentaa heidän maailmassa olemisen tapaansa: epätoivoa, uhkaavaa, vääristynyttä, ylenmääräistä. Aikuiset ovat kuin animaatiohahmoja. Heillä on laman irvikuvaisen todellisuuden kasvot.
TYÖRYHMÄ
Käsikirjoitus Anna Brotkin ja Juho Mantere
Ohjaus Juho Mantere
Rooleissa Satu Tuuli Karhu, Miro Lopperi, Olli Riipinen ja
Anna-Sofia Tuominen
Lavastus ja videosuunnittelu Ville Seppänen
Kuvaussuunnittelu Ville Seppänen ja Jonatan Sundström
Pukusuunnittelu Riina Leea Nieminen
Valosuunnittelu William Iles
Äänisuunnittelu Pekka Kiiliäinen
Musiikin sävellys ja suunnittelu, muusikko Henri Lyysaari
Maskeeraussuunnittelu: Riikka Virtanen
