Unohda se, mitä odotat teatterilta. Unohda se, miten teatteria on oikeaoppisen siivosti on tapana tehdä, miten kohtauksia rakentaa, miten näytellä. Aurinkoteatterin ja Kansallisteatterin häkellyttävä  Laulujoutsen on tarkoituksellista groteskia kökköteatteria. Roisin fantasiansa ja sekoilunsa alla esitys kuljettaa asiaa.

Aurinkoteatterilaiset Juha Mustanojan kanssa kulkevat ylpeästi omilla teillään niin kuin aiemmissa Maa-Tuskassa ja Atlantiksessa. Jo Sipilän hallituskaudella alkunsa saanut Laulujoutsen saattaa nyt (näkymätöntä)  valtaa käsittelevän trilogian päätökseen.

Hetken aikaa kesti, ennen kuin antauduin esityksen röyhkeälle tyylilajille. Tällainen fantasioiva allegoriakin on yhden sortin realismia!  Laulujoutsenen fantasiamaailmassa elää kapitalismin ja populismin ryönähenki. 

Turun linnan vankityrmässä noruvat aurinkoteatterilaiset pääsevät linnan palon turvin ottamaan hatkat Suomen Joutsenella muassaan pahasti likinäköinen Ruotsin kuningas, huima Paul Holländer, joka kuulee olevansa menossa taistelemaan turkkilaisia vastaan. Matkalaiset suuntaavat kohti Venetsiaa, jossa tarjolla olisi aseita.  Saaliiksi rosvoretkeltä niitä saadaankin, samoin Pietarin kirkon kellokoneisto, ja itse asekauppias Lilith. Reissu jatkuu kohti Karibiaa. Taloudellisesti toimeliaita ovat venetsialaiset– eikä sillä niin väliä, milloin joku Marco Polo on elänyt. Käydään vaihtokauppaa maalauksista niin kuin Pokemon-korteista, keskustellaan vaihtoarvosta ja lähdetään Jumalan kostojoukkona paavin kellokoneiston pelastusjoukkoihin takaa-ajamaan aurinkoteatterilaisia. Karibialla venetsialaiset toivotetaan tervetulleiksi taiteilijaresidenssiin  ja aktiivilomalle –  Guantánamon sokeriplantaasin orjatyövoimaksi alistettuina. Täällä skaalataan taloutta ja lisätään tuottavuutta kasvattamalla orjatyövoimaansa:  Lilithin noitakattilasta saadaan lisätyövoimaa zombeista. Mutta vallankumous kytee ja melankoliakin iskee entistä pahemmin. Palataan koto-Suomeen tekemään Laulujoutsen-musikaali Kansallisen lavalle.

Ajat muuttuu

Mikä on tämän katastrofiballadin eetos? Balladissa kerrotaan traaginen tarina, jonka traagisuus liittyy  ajan ja arvojen muutokseen. Turun linnassa liki sokeata kuningasta valistetaan renessanssikeksinnöstä ”persu-pektiivistä”, mihin kuningas: ”Persu? Persumikä? Mitä perkelettä sellasella persulla tekee?” mihin kuningas saa rauhoittelevan vastauksen: ”No persu on sellasta. Ensin se raivostuttaa kaikkii sit yhtäkkii se on uus normaali. Ajat muuttuu.”

Juju koko hommassa on se, että Laulujoutsenen maailmassa aurinkoteatterilaiset näyttäytyvät arvoiltaan ja toimintatavoiltaan persuina. Sivistymätön itseään täynnä oleva kovasti toimelias komeljanttarijoukko on itsestään melua pitävää porukkaa, joka oman oikeutuksensa voimasta tekee juuri sitä, mitä mielii muista piittaamatta. Ei mitään välii, on se asenne, joka yhdistää näyttämön todellisuuden, esityksellisen eleen  ja ulkopuolella olevan poliittisen todellisuuden.

Laulujoutsen on yhtä häiriötekijää ja ääliyttä –– frekkiä performatiivia – josta esiintyjät nauttivat kypällä.  Asenne on sama minkä näemme talouskeskustelussa – leikkausten karnevalisointina. Joukko ei koostu älykkäistä viiltävistä satiirikoista, ei letkeistä kansanviihdyttäjistä, ei provokaattoreista, kysyjistä, silmienavaajista. Nämä ovat asiastansa varmoja lapsenomaisia kökköliini-tumpeloisia, joita aseseppä-insinööri Lilith (Sonja Silvander-Valo) jujuttaa noidan identiteetin omaksuneena.

Provokaatio on tuoda lavalle näyttämöhahmoja, näyttämötilanteita ja -kohtauksia ja juonenkuljetusta, jota on rakennettu niin kuin koulujen tai päiväkotien esitykset rakennetaan. Samaan esittävästä eleestä välittyy hellyttävä ilo, vähän kuin katseli päiväkotilaisten tai alakoululaisten tohkeaa esittämistä, jossa ei himmailla.  Ollaan koko ajan rampin rajassa ei missään näyttämön syvyydessä. Laulujoutsen on demonstratiivista estradiesittämistä.

Nyt joukko demonstroi, miten taloudelliset järjestelmät toimivat. Tässä ollaan matkalla kohti uusliberalismin talouspoliittinen ytimen täyttymystä sellaisena kuin Milton Friedmanin kapitalismia ja vapautta pohtivassa teoksessaan sen kiteytti: pois kaikenlaisesta säännöstely, yksityistetään kaikki, leikataan sosiaalimenoja. Arvo on sitä, että muut kadehtivat. Tässä talouden kuvitteellinen ydin. Ja taikalaatikko, kellokone tiktakkaa, mittaa aikaa ja tehokkuutta. Guantánamossa sovelletaan työperäistä maahanmuuttoa ja aktiivimallia, jotta loppuu lössöily. Ihminen on kone, jonka osia voidaan kätevästi vaihtaa. Eikä kai kirkko voi olla vastaan yrittäjyyttä?

otsikko

Laulujoutsen on myös tarinaa tarinoinnista, esittämisen esittämisestä. Esitys luo itse itseään, komeljanttarien dramaturgi (Miko Kivinen)  kirjoittaa joukkion tilanteisiin ja tapahtumiin tuottajan (Antti LJ Pääkkönen)  avustuksella. Kirjoittavan kynän, tarinan, voimalla siirrytään uusiin seikkailuihin Turusta Venetsiaan, Venetsiasta Karibialle ja takaisin kotiin suoraan Kansallisteatterin lavalle.

Laulujoutsen on balladi, se kertoo tarinaa vähintäänkin yhtä paljon Juuso Voltin (musiikin suunnittelu, sovitus ja sävellys) musiikilla kuin muulla näyttämötoiminnalla. Niklas Häggblomin Balladeeri on oivallinen kertoja ja kommentoija.  Hän kuljettaa laulussaan melankolisuuden demonia, surumielisyyttä, jota ”sumun hälvettyä pullistuu entisestään. Balladeeri laulaa muuttuvasta ajasta, sumussa vaeltamisesta, masennuksesta ja epätoivosta. Hän laulaa ajan käsitteen muutoksesta, historian olemuksesta, kertomuksena voittajien historiasta. Balladeeri ”laulaa johtoportaan loistoa” kun ”luuserinne kaipaa unohdusta, poistoa”. Hän laulaa surun demonin kasvavasta vallasta ja kolonialisteista: ”Jos on järkee , täältä pakenee, ennen kuin tää kaikki mullistuu”. Hän laulaa poliittisen vallan tuomasta hybriksestä ja sen seurauksista: ”Kun liian paljon annetaan, on varmaa, että nuppi hajoaa.”

Balladeerin lauluihin tai joukon yhdessä laulamiin riimirallatuksiin sisältyy teoksen moraali ja opetus. Merirosvot lähtevät tekemään rahaa ja ”rahalla paskoille kostetaan ja kaikki omaksemme ostetaan”. Plantaaseilla juhlitaan voittajia ja surumielisyyden demonia karkotetaan mukkelis-makkelikarnevaaleilla ja teatteriesityksillä:  venetsialaisten commedia dell ‘Arte vastaan suomalaisten pieruhuumori.

Jos homma ei ole kunnossa/tuntuu pistävyys omatunnossa – /Sitä kokee olleensa laiskuri, (kun kello haluaa olla / hirveä orjapiiskuri. Aurinkoteatterilaiset laulavat loitsujaan siirtomaakolonialismin historiasta, sen lumon, vastarinnan ja häpeän historiasta : ”poies pinteestä, mieli ei kestä,/tässähän halkeaa pää!/Kalterit kaatava muutos on saatava ennen kuin räjähtää!”  Teoksessa käydään siirtomaasotaa  kuin Bollywoodissa liput heiluen.

Komeljanttarit ja heidän mukaansa kaappaama venetsialaisjoukkio heittäytyvät jumalaisesti musisoimaan. Jumalaista musiikkia – Palestrinan Paavi Marcelluksen messua  kuusiäänisesti. Tällaiset moniäänisen kauneuden hätkähdykset, surumielisyyden demonin saattelemana tuottavat affektiivisen oivalluksen taiteen merkityksestä, ikään kuin yhteisö edes hetkisen on aggressiivisista tuntemuksista ja pyrkimyksistä vapaa ja voi antautua äänten moninaisuudelle melankoliaan ja surumielisyydelle mutta myös alennukselle.

Laulujoutsenen voi katsoa kostotarinana, jossa haetaan kääntäen ja nyrjähdyksenä julmaa oikeutta. Esiintyjäjoukko on narrijoukko irvailemassa valtaa pitävien kustannuksella. Teoksen dramaturgia antaa vähemmän mahdollisuuksia venetsialaisille sivistyneille, he ovat altavastaajia, mutta silti minua jaksavat kiehtoa niin inkvisiittori,  kauppamies Marco Polo,  arvonmittaukset  pääomasta, Galileo, kardinaali ja erityisesti Lilith ase- ja kellosepästä transformoituva kolonialistinoita.

Surumielisyyden demoni ja kairos

Mikä on tämä melankolian demoni?  Keskiajalla melankolian valtaan joutuneen ihmisen uskottiin joutuneen Jumalan epäsuosioon ja saavan syntisenä sieluna rangaistuksensa. Häpeällinen melankolia rinnastui acediaan, laiskuuteen, yhteen kuolemansynneistä. Renessanssi-ihmisten uskonnollisessa maailmankuvassa melankolia oli Jumalan ja taivaallisen kodin kaipuuta tai maallistuneempien näkemyksissä melankolia yhdistyi innoittuneeseen nerouteen. Ja minkälaista melakoliaa tuottaa tämä aika?

Mustanoja ja Aurinkoteatteri on Maa-Tuskassa käsitellyt poliittista retoriikkaa, niitä keinoja, joilla asioita oikeutetaan, luodaan vaihtoehdottomuutta. Retoriikan keinoin toiset pyritään saamaan näkemään maailma tietyllä tavalla, eikä pelkästään hyväksymään asioita vaan toimimaan tietyllä tavalla.  Millaisin keinoin meitä vakuutetaan, suostutellaan ja meihin vaikutetaan. Retoriikka ei ole vain propagandaa ja manipulointia. Mitä arvoja ja asenteita  halutaan säilyttää, mitä kumota ja miten. Millaisin retorisin keinoin politiikat perustelevat toimenpiteensä?

 Laulujoutsenessa kuuluu aggressiivinen populistinen retoriikka. Teoksen toiminta rakentuu populistisille  vastakkainasetteluille ja yksinkertaistuksille. Aurinkoteatterilaisten nousukiito, Suomen hylänneiden artistien kiima on kuva nykypolitiikan hollitupamaisesta menosta.

Retoriikkaan liittyy myös kairos, oikea aika ja hetki, jolloin asioita nostetaan esiin. Kairos on läsnä Laulujoutsenessa, jonka ensi-ilta ajoittui hallituksen  leikkuupuimurikehysriiheen.  Sen eetosta aurinkoteatterilaisten Laulujoutsenmusikaali julistaa loppulaulussaan:

”Meillä on nyt valta,

ja valtuudet kansalta,

aloittaa talouden voittojen korjailu,

ja köyhien orjailu!

Nyt on aivan pakko

kieltää myös lakko.

Uus talousoppi –

siitä on otettava koppi!

Talouden tasapainoa

ei ihmisarvo estää saa!

Jos käyt urputtaa,

kohta saat satikutia!”

Teostiedot

Ohjaus ja käsikirjoitus: Juha Mustanoja

Lavastussuunnittelu: Anne Karttunen

Pukusuunnittelu: Noora Salmi

Musiikki: Juuso Voltti

Valosuunnittelu: Max Wickström

Äänisuunnittelu: Maura Korhonen

Videosuunnittelu: Rasmus Vuori

Naamioinnin suunnittelu: Kaija Heijari

Zombit: Heini Maaranen

Tarpeiston suunnittelu ja toteutus: Sanna Sucksdorff ja Anne Karttunen

3D animointi /tuotantoassistentti: Hanna Lehtinen

Tehostekonsultointi: Mats Hästbacka