Jussi-Pekka Parviaisen, Kaisa Leppäsen, Jukka Tarvaisen, Aino Voutilaisen, Titus Torniaisen ja Tony Sikströmin perustama Lepo-kollektiivi tutkii Tyhjyys-teoksessa    , millaisena tyhjyys näyttäytyy henkilökohtaisena tunnekokemuksena. RTI-talon autio tila ja suljetut huoneet ovat juuri oikea paikka.

Tyhjyys on ensimmäinen osa pidempää jatkumoa, jossa lepokollektiivilaiset haluavat antaa huokoista aikaa  itsestä nousevien aiheiden ääressä ololle ja taiteelliselle kehkeytymiselle vailla pakkotahtista kiireen ja valmiiksi saattamisen tuntua.

Mitä RTI-talossa sitten tehdään? Mitä esiintyjät – (näkemässäni esityksessä poikkeuksellisesti vain Kaisa Leppänen, Jussi-Pekka Parviainen ja Jukka Tarvainen vailla Aino Voutilaista)  tekevät ja miten he ovat kanssamme? Miten täytämme tyhjyyttä?

Tyhjän tilan seinillä on kuin muistilappuina tekijäryhmän piirroksia ja kirjoitusta – muistiinmerkintöjä tyhjyyden täyttämisestä. Me osallistujat täytämme tyhjyyttä seinien muistiinmerkintöjen ääressä ja siirrymme seuraamaan esiintyjien liki äänetöntä kamppailua tyhjyyttä vastaan, vierailemme ryhmissä oman oppaamme johdolla kokemaan eri muotoista tyhjyyttä ja palaamme takaisin esiintyjien tyhjyysdemonstraatioihin.  

Esiintyjien liikkeellisiä variaatioita ja pakkomielteenomaista yritystä täyttää tyhjyyttä  on kiehtovaa katsoa. Nämä ihmiset ovat omassa itsessään ja samaan aikaan jonkinlaisessa kontaktissa toisiinsa, tavoittamassa toista, koskettamassa, lopussa jopa lyömässä toista – jotta joku tuntuisi… Heillä on pahviset kahvimukinsa (mikä nykyhetken tyhjyyden täyttämisen ikoninen esine!)  He juovat, he kurottautuvat, vaihtavat asentoja, katseita – kuin peilisolujen ehdollistamina toisen rajalliseen liikkeeseen.

Näissä esiintyjien yhteiskohtauksissa tilan tyhjyydessä tikittää tai tykyttää eri muodoissaan kelloina, metronomeina tai koneen rytminä. Esiintyjät ovat kuin ehdollistuneita koneita. Heillä on tarkat liikesuunnat ja tarkka mikroliikkeistö. Jokainen tekee irtiottoa kahvimukin äärestä tilan avaruuteen, kuka milläkin tavalla nojailemaan seiniin, venymässä pitkin seiniä tai portaita. Ottamassa kontaktia edes seiniin.

”Jussi: Mä haluun/ en mä haluukkaan.
Kaisa: Mä tarviin / en mä tarviikkaan
Jukka: Mä jotain /….”

Kahvinlatkijoiden turhautuminen ja vitutus kasvavat, tilanne eskaloituu. Sekin kiintoisan pidäkkeisesti. KYRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRpä…PERRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRse ja kolmannen Hemmetti, voi hemmetin hemmetti. Nämä itsensä kanssa olijat tanssivat diskopallon hohteisessa tyhjyydessä vailla kontaktia. Miten tyhjyydestä pääsee pois?  Ei mitenkään. Kukin esiintyjä tekee oman irtiottonsa kuin uhmaikäisenä lapsena  –   mä haluun, mä haluun – avaa pienen ikkunaruudun säleverhot – eikä säleverhojen takaa mitään haluttavaa löydykään  – en mä haluukaan.

Katson Tyhjyyden koreografiaa sarjana nyrjähdyksiä – ei vain ruumis vaan mieli nykii, nyrjähtelee, niskoittelee, kaatuu, valuu, valahtaa. Tyhjyys on demonstraatioita muutosyrityksestä, turhautumisesta ja luovuttamisesta. Mikään ei muutu. Tyhjyydelle täytyy antautua. Kukin omassa kuplassaan.

Eri sukupolveen paikantuneena luen Tyhjyyttä äärimmäisen kiinnostavana ja samalla miltei surumielisen pelottavana kolmi-nelikymppisten sukupolvikokemuksena. Tyhjyys on yksinäisyyttä, kuplassa oloa, kun mikään ei tunnu missään, vaikka on kahvimuki kädessä, kaikki siis niin sanotusti hyvin. Tyhjyys tekee tarkkoja havaintoja.

Ja millaisten kokemusten äärelle opas ryhmänsä vei? Kelmeän, aika ajoin kirkastuvan valon äärelle ajan mataamiseen odottamaan lapsen nukahtamista ja kuvitteellisesti paistamaan vaahtokarkkeja valonuotiossa, olemaan hetken täydellisessä pimeydessä, kulkemaan punaisen ja keltaisen (niinkö se oli vai punaisen ja vihreän?) valon täyttämän huoneen lävitse joululahjahelvettiin, huoneeseen täynnä paketteja ja toiveikkaasti osallistumaan suuren lahjapaketin arvontaan ja esittämään toiveita siitä, mitä haluaisin. No, ei kukaan tietenkään voita mitään ja jättipaketin sisältä paljastuu tyhjää täynnä olevia pienempiä paketteja. Mustan aukon kapakassa asetumme lepäämään aurinkotuoleille monitorista avautuvan vuoristomaiseman äärelle – Jägermeisterin, mintun tai alkoholittoman vaihtoehdon terästäminä. Nukahdan hetkiseksi.

Jälkitiloissa

Lepo-kollektiivin Tyhjyys laittoi taas kaikenlaiset jälkikelat liikkeelle. Erilaisia havaintoja ja tuntemuksia synnyttääkseen esitykset ovat olemassa! Esitysten merkityksellisyydestä todistaa juuri tällainen katsojaliikehdintä! Odotan seuraavia ulostuloja.

Kollektiivin nimi on Lepo oiva. Tulkitsen sen vastarinnan eleenä uusliberalistisille pakkotahtisille tuottavuus- ja kiihdyttämisvaateille. Tyhjyys avaa yhteiskunnallisia kysymyksiä huolenpidosta, sosiaalisista suhteista, yhteisöistä. Tämä ensimmäinen ulostulo sivuaa keskiluokkaa ja tyhjyyttä sen ongelmana. Mietin, lepoa, tyhjyyttä ja unta toisista kulmista. Miten kodittomat nukkuvat ja lepäävät, entä pakolaiset, turvapaikanhakijat – heidän elinolosuhteensa eivät mahdollista lepoa, ei tyhjyyttä.

Läpikapitalistinen, läpimediatisoitunut yhteiskunta lepää tuotannon ja kulutuksen vallassa. Jatkuvaa saatavilla oloa, yhdenmukaisuutta ja kuplautumista luovien algoritmien ja fomon vallassa elävän on vaikea siirtyä offiin.  Ihminen on juoksupyöräänsä riippuvuuden kehittänyt hamsteri. 24/7-yhteiskunnassa univajekin on tuotteistettu itsetarkkailua varten kulutukseksi. On mindfulness- ja meditaatiosovelluksia, Oura-sormuksia.  Minun kaltaiseni etuoikeutettu voi rauhassa hidastaa ja flaneerata, toisin kuin harva muualla maailmassa, jossa oleskelu, pysähtyminen saattaa asettaa sinut poliisin tai muun väkivallan kohteeksi, kun olet musta tai poikkeat muutoin valtaväestöstä.

Tyhjyys sai jälleen miettimään kiihdyttämisen tai hidastamisen ilmaisuja – kaikkea sitä, mihin aika kytkeytyy – millaisia ovat  esityskäytäntöjen ajalliset dynamiikat ja niiden politiikat. Australialainen uniesityksiä luoneen teatterintekijän ja esitystaiteilijan Deborah Pollardin (Entanglements with Time: Staging Stasis, Repetition and Duration in the Theatre 2015) mukaan kesto, toisto ja pysähtyminen vastustavat sekä perinteisen draaman aikakäsitystä että mediatisoituneen yhteiskunnan  ihmisiä uuvuttavaa ja syrjäyttävää tietotulvaa. Teoksessaan Staging Sleep: Labor, Care, and Rest in Contemporary Performance (2021) Yhdysvaltalainen sukupuolta ja työtä tutkinut feministi Danielle Drees käsittelee viimeisen neljänkymmenen vuoden ajalta teoksia, joiden tematiikkaa liittyy unen ja unettomuuteen sekä performansseja, joissa taiteilija nukkuu yleisön edessä.  Dreesin mukaan unen näyttämöllistäminen uni ja lepo teatterissa tarjoavat laboratorion esityksellistää feministisen queer- rampatutkimuksen esiin nostamia kysymyksiä. Näyttämöllä kuvitellaan vaihtoehtoisia yhteisöllisiä mahdollisuuksia kestävään lepoon.

Yhä useampi asettuu taiteellaan vastarintaisesti vastustamaan tehokkuus- ja kilpailuajattelua, kiihtynyttä aikaa, jatkuvia suorituksia edellyttävää, loppuun polttavaa pakkotahtisuutta sitä hegemonista valtaa, joka marginalisoi entistä useampia. Palaan Isa Hukan ja Rampa associationsin tapahtumakokonaisuuteen Haavoittuvaisia havaitsemisia ja Yökylässä sen osana. Yökylässähän juuri tarjosi uusia ehdotuksia tilasta ja turvasta ja levosta ihmisen perusoikeutena.  Tällaisen oikeuden itselleen ottavat myös Ami Karvonen, Kid Kokko ja Anna Mustonen teoksessaan Liike ja tyhjyys, samoinLaura Pietiläisen Tähtilapset maailmalla -pienoisesitys osa esityssarjaa Tähtikolmiot. Tähän liikehdintään liittyy myös huolenpito, rakkaus, armollisuus ja lempeys omaa itseä ja toisia elonkehän olentoja kohtaan. Näin myös esimerkiksi Maija Hirvasen, Satu Herralan, Emmi Vennan esityspraktiikoissa. Baltic Circlen ohjelmisto Satu Herralan taiteellisella johtajuuskaudella kytkeytyi tällaisiin tematiikkoihin. Parhaillaan Herrala valmistelee väitöskirjaa ruumiillisesta kuratoinnista Embodied Curating as a Methodology for Ethical Intra-Action – Assembling conditions for art to summon collective and transformative agencies.

”Ruumiillinen kuratointi vaatii hidastamista ja yhteiseen kenttään virittäytymistä. Hengitetään. Tunnetaan maa. Annetaan ajan poimuttua. Etiikka, tietäminen ja oleminen yhteenkietoutuvat maailman tulemisessa. Kuunnellaan sitä. Ollaan se.”  (Satu Herrala)