Genet´n Piiat-näytelmä (1947) resonoi Venäjällä opiskelleissa Anne Seppäsessä ja Ilana Palmgrenissa. Teemat olivat läsnä Venäjän arjessa. Nyt Seppäsen ja Palmgrenin sekä Joni Salmelan (sävellys, äänisuunnittelu) Pinja Kokkosen (valo- ja tilataide)hyvät piiat inspiroituu Genet´stä, ollaan liassa ja samaan aikaan runoudessa ja arassa rakkaudessa.
Välimerenkadun liikehuoneiston kautta kuljemme Viiruksen tilaan. Aulan seinät ovat täyttyneet Roska Sanomien huutavista lööpeistä: kahden kotiapulaisen paosta, piikojen piileksinnästä metrossa, ministerin järkyttyneistä kommenteista, häiritsevästä ja alistavasta vallankäytöstä – myös pohdinnasta, miksi piiat joutuivat oikeuteen mutta B säästyi syytteiltä tai siitä, miten omaisuusrikos on omaisuusrikos, henkistä vallankäyttöä sen sijaan on vaikeaa todistaa.
Genet´n näytelmän taustalla olivat tositapahtumat 1930-luvulla. Palvelijoina työskentelevät sisarukset murhasivat emäntänsä ja hänen tyttärensä. Oikeudenkäyntiä puitiin lehdistössä. Näytelmässä piiat esittävät rituaalinomaisesti murhakuvitelmaansa ja nöyryyttämisen, alistamisen ja vallankäytön muotoja emäntänsä poissa ollessa. Näitä perverssiä mielihyvää tuottavia sadomasokistisia alistamisleikkejä voi lukea provokatiivisena sukelluksena jännitteisten luokkasuhteisiin.
Piikojen asetelma on nyt vain lähtökohta. Les Bonnes bonnes menee sinne, mille Piioissa ei ole tilaa. Piiat ovat nyt alistajansa murhanneet Sol ja Clear-Blue. Teos alkaa roolileikillä, mutta teos koostuu oikeudenkäyntikohtauksista ja kohtauksista, joissa kahden nuoren naisen omat elämät, menneisyys ja kokemukset valottuvat.
Teoksen katse kohdistuu sensaatiojulkisuuden ja moraalipaniikin taakse. Les Bonnes on saanut toisen Bonnes-sanan. Piiat ovat nyt myös hyviä piikoja. Rikoksen takana on joukko syitä, rikollinen ei ole yksiselitteisesti hirviö vaan monitasoisen vallankäytön, osattomuuden ja suojatta jäämisen uhri. He ovat Roskakaupungin Bonnie ja Clyde, jotka rakastavat toisiaan.
Kuulusteluissa kuva Solin ja Bluen kokemuksista 8-luokkalaiset raskaassa ja painostavassa maailmassa, jossa valtameri palaa, jossa yhtä lailla palaa tytön sisällä tulimöykky. Ollaan tehdashallien ja öljyläikkien ympäristössä. ”Me olimme likaa, madot on likaa, ötökät on likaa.—Mut ei ne oo likaa. Nekin vain haluaa elää.”
Teos sitoo toisiinsa roskaa, likaa, äärimmäisen uhanalaista perhoslajia muurahaissinisiipeä. Tämän perhoslajin toukka on myrmekofiili eli muurahaisista riippuvainen. Sillä on rauhanen, joka erittää sokeripitoista nestettä, jota muurahaiset mielellään nuolevat. Muurahaiset vierailevat toukan luona sitä suojellen. Koteloituminen tapahtuu muurahaispesään. Solilla ja Clear-Bluella ei ole ketään tai mitään, joka suojelisi.
Ei Solilla ja Clear-Bluella ole mahdollisuutta kuten pelastamallaan Eberhardilla, kissalla, joka oli kodittomana elänyt paikoissa, joihin aurinko ei paista – tytöt pohtivat kissansa ehkä lavastaneen kuolemansa jatkaakseen elämää vapaana. Teos sitoo rakentaa myös pimeän, valon, iriksen, kirvelevän tai aran valon kudosta. Tekstuaalisella tasolla hyönteisistä, kastemadoista ja sinisiipi-perhosesta rakentuu lian, tarvitsevuuden, keskinäisriippuvuuden kudos, suojaverkko. Juuri se näiltä osattomilta puuttuu.
Näyttämöllä on useita kuutioita, kuin näyttämövitriinejä samean muovin peitossa. Minulle ne pitävät sisällään tukahtumista, hapettomuutta, toteutumattomuutta – kaikkea sitä, mitä ei nähdä. Kuutioiden sisällä on elämää, joka raottuu. Teoksen loppua kohden yksi kuutio paljastetaan, sen sisällä on pienoismalli, paikantuminen, ”me olemme tässä”.
Tästä alkaa valo.
Pyysin jälkikäteen tekstin, koska en katsomiskerrallani pystynyt hahmottamaan ja kuulemaan tajunnanvirtaista runon kaltaista tekstiä sana sanalta, mutta aistin kaiken epätoivoisen kivun ja kauneuden. Solilla ja Clear-Bluella on toisensa ”Valon alla on alastonta ja arkaa”.
Taustaäänen teksti avaa uuden maiseman, näiden muovilla kätkettyjen kuutioiden salattuun sieluun. sumuiseen maisemaan. Siellä kuultaa valo, pumpulinen, joka ei kirvele.
