Life as we know it – kuiskauksia kohti tulevaa

LUKUAIKA: 2 min
Maija Hirvasen ja Juha Valkeapään yhteisteoksen äärellä tunsi tarvetta viipyillä. Life as we know it on kuin lempeä kuvitelma, äänetön kuiskaus, hengähdys tai nuuhkaisu - vähän kuin kasvit puhuisivat, hiljaa.

Life as we know it, jonka näin Tampereen Työväen Teatterissa syyskuussa, jäi pitkäksi aikaa mieleen hautumaan ja kaivamaan onkaloita minuun. Aistimustäyteisestä teoksesta kirjoittaminenkin on ollut pitkäkestoinen prosessi.

Miten kuvailisin Hirvasen ja Valkeapään tapaa olla ja esittää? Heidän olemisensävynsä teoksessa on lempeä ja huokoinen. He ovat kuin tapailemassa jotain, meistä katsojista tulee tapailun kanssaeläjiä. Aistit valpastuvat. Hirvanen ja Valkeapää luopuvat itselleen ominaisesta. He ovat vailla oman voiman ja auktoriteetin (asiantuntemuksen, osaamisen, tietämisen) haarniskaa. Ihmisenä olo, ihmiseksi tulo tai esittäminen tarkoittaa usein sitä, että kasvattaa itselleen haarniskan ja panssarin. Nyt ei.

Teoksessa on hieno dramaturginen kuljetus. Kuvitellaan. Ja mistä teoksen kuvittelu alkaa?  Ryömimisestä ja äänteiden tapailusta lapsen tai koirien tapaan. Hirvanen demonstroi kielen takaista vai pitäisikö sanoa kielen etistä. Eläin-sanasta alkaa äänteellinen assosiaatioketju. Hirvanen puhuu koiraa ja ryhtyy etsimään hyvää hajua, tulevaa tuoksua. Valkeapää valuttaa kuvitteellista hiekkaa sormiensa välistä ja saa meidät aistimaan ajan.

Kuvittelu vie kauemmas sellaisesta ihmisestä, jonka tunnemme. Nämä prosessin alaiset subjektit menevät  kohti aistivaa yhteyttä sammaleisiin: ”Koska meillä ei ole juuria, me kiinnitytään hyvin kevyellä kosketuksella, eikä tarrauduta kovaa mihinkään. Just tämä keveys auttaa meitä pitämään asioita koossa, meidän elämää koossa. Kun ei kiinnity kovalla otteella, aistii kaikennäköistä siinä alla ja yllä ja sivuilla ja sisällä.” (katkelma teoksesta)

Life as we know it assosioituu mielessäni Julia Kristevan ajatukseen siitä, miten poeettinen kieli pystyy luomaan merkitysulottuvuuksia ja ilmaisua, joka poikkeaa kieliopillisen järjestyksen symbolisesta kielestä.  Life as we know it  esityksellistää vapaasti liikehtivän semioottisen näyttämökehon. Tällainen modaliteetti toimii vastakohtana symboliselle näyttämökeholle ja sen referentiaalisuudelle. Referentiaalisuudessa ollaan aina heti kiinni lain ja järjestyksen (isän/patriarkaatin) maailmassa. Semioottinen sen sijaan on Kristevalle maternaalista khoraa, rytmiä, intuitiota, katkoksia, sanoittamatonta, viettejä.

Esityksessä ääni ja liike olivat aistimuksiin kietoutuneina tavalla, joka liikutti minut primaarien kehotuntemusten äärelle harjoittamaan kanssakuvittelua. Äänikin on aistimusta. Kuvittelen lempeätä vettä, veden ääniä, kun on veden sisässä. Kuvittelen liikkeitä, jotka vesi tekee painavaksi. Leikin veden alla, annan äänen tulla. Iltaisin, kun en saanut unta ja pelkäsin, kuulin ruohon kahisevan. Vaelsin lapsuuden metsässä, ympärillä kuusten humu ja neulasten tuoksu. Hajun ajamana illoin. Life as we know it vei minut myös Kaisaniemen kasvitieteelliseen puutarhaan ja kasvien pitkään, pitkään sitkaaseen aikaan, menneisyys- ja tulevaisuushorisontteihin.

Life as we know it resonoi minulle vahvasti  myös Laura Gustafssonin ja Terike Haapojan näyttelyn The Museum of Becoming Becoming-videoteokseen ja julkaisuun  Nuppukirja – Maallisen elämän käsikirja. Teokset antoivat äänen eri ikäisille ja taustaisille naisille ja kehkeytymässä olevalle. Naiset  kertoivat omista tavoistaan toimia toisin ja yrityksistään ”olla ihmisiksi”.  Teoksista hiljaisesti esiin työntyvä nuppujen vaalimisen ja hoivaamisen eetos vaikutti. Näyttelyyn liittyi myös ajatus matrilineaarisesta jatkumosta ja ylisukupolvisista siirtymistä – ei taakkoina vaan viisautena.

Life as we know it on kuin lempeä kuvitelma, äänetön kuiskaus, hengähdys tai nuuhkaisu   – vähän kuin kasvit puhuisivat, hiljaa. Niitä täytyy osata kuunnella, täytyy osata herkistyä sille, mitä ei sanota ääneen. Nuuhkimisesta kohti –  kuljetus rekisteröidyistä brändeistä ja ansaintalogiikoista kohti uuden ihmisen aikaa.  

Life as we know it antaa yhden esityksellisen ehdotuksen siitä, miten olla ihmisiksi ja tulevaisuudessa enemmän kuin ihminen ihmisyyttä huokoistamalla. Emme me ihmisenä  olosta pakoon pääse. Meillä on onneksi kyky kuvitella ja tuntea myötätuntoa.