Näyttämön taustafondi hohtaa valoa, mutta ihmisten sielu on mustana. ”Mun elämä on ihan perseestä votkaa pullostaan juova Maša sen sanoittaa heavymetallibändin Cannibal Corpsen musta paita päällään. Hän ylittää näyttämön ja katsomon rajaa, tulee lähemmäs. ”Elämä on synkkää paskaa ja juhannuskin on aina tätä, meni päin persettä”. Maša on teoksen näkökulmahenkilö, hän luo esityksellisen kehystyksen ja katsomisohjeen; toivottaa meille hyvää juhannusta.
Lokissa ollaan suomalaisessa järvenrannassa viettämässä juhannusta eikä venäläisellä tilalla. Tässä ovat näyttelijät, jotka esittävät Lokkia: ”Me tehdään yhdessä taidetta”. Roolihenkilöt esitellään ja he esittäytyvät, ja teos käynnistyy taisteluun valmistautumisrituaalilla.
”Me tehdään yhdessä taidetta” , Lokkia esittää näyttelijäjoukkue Annika Hartikka (vier.), Saana Hyvärinen, Teemu Palosaari, Anna Pitkämäki, Mikko Pörhölä, Aki Raiskio ja Henna Wallin. Joukkueen jäsenet pelaavat montaa paikkaa, muuttuvat moneksi. Näyttelijät ovat jalkapalloilijoina, nyrkkeilijöinä tai minkä tahansa kamppailulajin harjoittajina nyrkkeilykengissä, jalkapallosukissa, mustissa shortseissa ja t-paidoissa. Joukkueen perusasun päälle rakentuu sitten kukin henkilö. Kostja mustahupparisena, Nina vihreässä mekossaan, Arkadina kuin 50-luvun elokuvatähti beigessä liehutakissaan, huivissaan ja aurinkolaseissaan, Medvedenko koulun jumppamaikkana treenivaatteissaan, Dorn hienostuneessa mohairvillatakissaan, Polina härhöhihapinkkisenä. Ja näyttelijät vaihtuvat herkeämättä moniksi Kostjiksi, Mašoiksi, Trigorineiksi…
Orgaanista esittävyyttä, kaikki keinot hallussa
Tämä Lokki on varmasti yksi dynaamisimpia ja liikkuvaisimpia näkemistäni. Meitä on hellitty elämää täynnä olevilla Tšehoveilla. Muistelen Maria Lundin Message from Tyler – Memento Mori, Kirsikkatarhaa, ja nyt tuli tämä Lokki, täynnä intensiivistä täyteyttä, hiljaisia liikahduksia.
Näyttämöllä henkilöt monistuvat miltei lennossa moneksi. Nina, Arkadina, Dorn, Polina sen sijaan ovat yksi ja sama. Moneudella päästään affekteihin, siihen, miltä ihmisestä tuntuu, tuntemusten järisyttävään voimaan ja julmaan performatiivisten eleiden toistoon. ”Joka vuosi jotain tällaista”, mikään ei muutu Mašan elämässä. Joukko hupparipäisiä Kostjia asettuu näyttämön reunalle kiihkeästi kirjoittamaan ja tekemään viimeisiä muistiinpanoja ennen esitystä. Miten syvä on Kostjien alakulo epäonnistuneen esityksen jälkeen tai Kostjien syytökset, kun monta Kostjaa vaeltaa Ja kuinka jokainen ymmärtää umpikujan syvyyden, kun monet Kostjat repivät käsikirjoitusta silpuksi. Epätoivoinen koomisuus kasvaa, kun viisi Medvedenkoa ylivireästi treenaa paikkakunnan Teemu Pukkina. Miten sietämätöntä tulee Medvedenkojen monistuneesta iholle käyvästä tunkeilevuudesta ja älä jätä minua ja tule kotiin -jankutuksesta. Ja entä Treplevin omahyväisen miehiset tyrkkyeleet, kun Trepleviään ihaileva Nina puhtaan viattomasti fanittaa useita monistuneita Trepleveitä haluten tietää, miltä kuuluisuus ja julkisuus tuntuvat. Melodraaman esityskonventioillakin esitys leikittelee: Ukkonen jyrähtää kerta toisensa jälkeen täydellisellä ajoituksella, juuri silloin kun Kostjat toisensa perään astuvat tilaansa kirjoittamaan.
Tällainen monistaminen ja toisto ovat tyystin vailla itsetarkoituksellista kikkailua. Sillä luodaan tuntemusten lähi- ja syväkuvaa. Ehkä myös ajatusta siitä, että Kostjia, Mašoja, Trepleveitä, Medvedenkoja riittää – minäkin voisin olla joku heistä.
Haaveet ja niiden kariutuminen elävät näyttelijöiden ruumiissa ja kuuluvat musiikissa, joka on täynnä suomalaista surumielistä melankolia. Ja katsoja aistii paitsi ruumiit, näkee mikroliikkeet ja eleet ja katseet. Ninan silmät lakkaavat sädehtimästä ja Mašan silmät aggression ja surun sekoitusta.
Nautin Lokin kokonaisvaltaisesta tilallisuudesta ja tarkkaan ajatellusta visuaalisuudesta (lavastus ja pukusuunnittelu Iida Ukkola, valosuunnitteluTiina Hauta-Aho) Verantarakenteen sivuille ja taakse taustafondin eteen jää tilaa, jolla valmistaudutaan, Kostjan mielentilan kontrabassoa soitetaan korkealla näyttämön sivustoilla, taustasta rajautuu myös varjoteatterin kangas, jolle roolihenkilöiden ikään kuin salatut tunnetilat varjokuvina muodostuvat. Fondi hehkuu eri juhannuksen neitseellistä valohämyä tai intohimoa ja vaihtuu syksyn synkkyyteen, pimenevään kynttilävalaistuun näyttämöön, jossa Kostja ateljeessaan kiihkeästi kirjoittaa. Taustalla tulee iso varjoteatterinäyttämö, jossa ihmiset näyttäytyivät varjoina, näkyvät eleet, ruumiinkieli.
Teoksen äänimaailmassa (äänisuunnittelu Tommi Raitala) soivat Paula Koivuniemen Vie minut pois, Jipun ja Samuli Edelmanin Jos sä tahdot niin, Antti Aution Onko jo liian myöhä ja vielä HIMin When Love and Death Embrace välissä.
Tässä Lokissa Kostjan posthumanistinen teos esitetään minikokoiselta Kansallisteatterin nukketeatteritirkistysluukusta, jonka sisällä Nina puhuu repliikkejä. Esityksestä esityksessä tulee milteipä dystopia, jonka äänimaailmassa kuuluu vessapaperirullista tehty pitkä puupuhallin, joka tuottaa kuin pieruörinää ja kontrabasso, josta teoksen kuluessa tulee Kostjan alakulon ääni. Näytelmän sanat kuin enteenä siitä, mitä Kostja tuntee: kylmää tyhjää kauhua, yksinäisyyttä, jossa ääneni ei kuulu; kauhun tasapainoa, muuttumatonta hengen ja materian taistelua. Kostjan teos näyttäytyy Arkadinalle aivan liian röyhkeänä, julkeana provokaationa. Tapahtuma päättyy Kostjan turhautuneeseen itkupotkuraivariin, jossa pahvilaatikkonäyttämö hajoaa tuhannen pillun päreiksi.
Mitä minä teen täällä?
Kuka minä olen? Lokin itseltään eksyksissä olevat ihmiset kysyvät toistuvasti itseltään tai toisiltaan, miksi elää. Miten nämä ihmiset onkaan asetettu tai itse vapaaehtoisesti asettautuneet pakkopaitoihinsa rakkauksiensa panttivangeiksi, myötäsukaisen lagomiin tai luovuttamiseen. Lokki näyttää, miten ihmiset ovat putkinäköisiä, vääriin suuntiin tähyäviä juuttujia. Laiminlyötyjä haikailijoita piinaa kyltymätön rakkauden nälkä.
Karanneita unelmia, elämätöntä elämää, tarrautumista toistoon, surumieltä ja yksinäisyyttä ja yhtä lailla raivoa ja vimmaa. Esitys välittää vimmaisessa fyysisyydessään, miten vierauden tunteiden kanssa kamppaillaan, miten sitä, jota rakastaa, ei tavoita. Yhtä lailla esitys näyttää pakoa, haluttomuutta ja kyvyttömyyttä nähdä, missä mennään. Se näyttää omien egojen ympärillä pyörimistä.
Esitys tavoittaa tämän ajan ihmisen hädän ja neuvottomuuden, yhtä lailla kuin periksi antamisen ja mukavuudenhalun. Se näyttää taiteilijana olon karuuden, haltioituneen täyttymyksen hetken ja kalvavan epävarmuuden. Kostja romanttisena traagisena musertuu. Tälle Kostjalle taide on elämän ja kuoleman asia. Mutta niin on elämäkin, jossa Nina ei rakasta, eikä äidiltä saa tunnustusta tai myötätuntoa. Ei riitä ulkoinen maine, ei kunnia.
Lokin Kostjan kaari itkupotkuraivarin saavasta aloittelevasta kirjailijasta mainetta saaneeseen Kostjaan riipaisee. Ei auta taiteen tekeminen. Arkadinan ja Kostjan, äidin ja pojan lähisuhde on julmaa katsottavaa. Äiti on turta poikansa tarpeille. Tämä Arkadina kavahtaa fyysisesti poikansa hellyydentarvetta. Diivaäidiltä ei heru myötätuntoa hitusenkaan vertaa. Kostjan ja Ninan viimeisessä kohtaamisessa viimeinenkin hauras toivo särähtää rikki. Nina jaksaa kantaa ristinsä,
Kohtaus, jossa Kostja verannasta rakennetussa ateljeessaan kirjoituspöydällään seisoen repii kaiken mitä on kirjoittanut ja Kostjat monena repivät A4-papereita silpuiksi, jotka lentävät näyttämön tuulettimien puhalluksessa ja täyttävät ilman. Se ovat kuin lokin siipiä, irtirevittyjä. Mitään ei jää jäljelle.
täällä ne, jotka ovat luovuttaneet tai pakenevat
Millainen on esityksen katse ihmisiin?
Mitä oikeasti tarkoittaa ”se siitä sitten”, miten tunteita ja itseä revitetään juuriltaan kuten Maša tekee ja jatketaan riekaleina kuten Nina tai sitten päädytään itsemurhaan Kostjan tavoin, ja muut sitten. Nämä Treplevit, selkärangattomat taiteen helppoheikit ja pelurit, pintaliiturit ja julkkiskipeät, oman egonsa ympärillä pyörivät itseään esittävät diivat – tuttuja hahmoja.
Yhtä tuttua on se elämä, jonka parissa aika kuluu. Lokissa vietetään tylsämielistä elämää, lauletaan karaokea, pelataan mölkkyä tai bingoa, ollaan yhdessä mutta pintaa myöten. Kostjan näytelmä tarjoaisi hetkiseksi näkökyvyn ja ymmärryksen suhteellistamiseen ja banaalista arjesta irtoamiseen, mutta ei ole kuin Dorn, joka edes etäisesti ymmärtää.
Tämä Lokki on äänensävyltään ja esittämisen eleeltään epätoivoisen raivokas ja yhtä aikaa romanttinen. Se huokuu myötätuntoa Kostjaa, Mašaa ja Ninaa kohtaan paljastaen samalla toisten tahattoman julman ja välinpitämättömän sokeuden ja hajamielisen hyväksikäytön.
Teos ei pääty Dornin sanoihin siitä, että Kostja on ampunut itsensä. Tässä Lokissa väki kantaa itsemurhan tehnyttä Kostjaa kuin uhrisaattueessa olkapäillään, asettaa hänet kirjoituspöydälleen makaamaan. Maša siivoaa hellästi paperisilppua, sitä, mitä Kostjan kirjoituksesta on jäljiltä. Ja uudelleen soi Antti Aution Onko liian myöhään:
”Onko jo liian myöhäinen
Että on jo aika kääntyä
Kääntyä viimein pois
Ja päättyy rauhaan
huominen päivä
On se mitä sitten on tarkkailla meitä
Ja olemme viimein siellä
mistä niin paljon puhutaan”
Mitä taide on?
”Me tehdään taidetta.” Näyttelijäjoukko totesi teoksen alussa. Mistä taiteessa sitten on kysymys? Millaista taidetta tehdään ja ketkä sitä tekevät? Tässä Lokissa käsitellään taidetta selvänäköisesti näyttäessään sen, miten Kostjan, Ninan, Arkadinan ja Trigorinin taiteilijapolut ja motivaatiot eroavat. Miten eri tavoin he toteuttavat taiteilijuuttaan.
Seitsenkymppinen Tolstoi kirjoitti teoksessaan Mitä on taide? kirjoitti väsähtäneenä kaiken nähneenä ja kokeneena tämän saarnakirjan. Taiteilijat joutuivat tuottamaan” taidekkeita”, taiteen kaltaisia yhdentekeviä tuotteita, koska yläluokan yleisön turmeltunut taidemaku sitä vaati, tulee tehdä myyvää taidetta ja taiteilijan tultava taiteellaan toimeen. Tolstoin ajattelu kuulostaa auttamatta jälkijättöiseltä. Martti Anhava onkin suomennokseensa laittanut Tolstoille dialogikumppanin, Vasili Rozanovin, joka antaa marisevalle miehelle tuta esseessään Tolstoi, Dostojevski ja taide.
Tolstoin taidepohdiskelujen jälkimietteissä kohtasin Mustekalan Vallankumous-teemanumerossa (2015)sattumalta virolaisen kirjailijan, runoilijan ja esseistin Tõnu Õnnepalun tekstin Mitä on taide? (suom. Tuula Irene Friman) teoksesta Lõpetuse ingel (2015). Teksti on kirje Tolstoille. Hänen mielestään Tolstoin koko teos kertoo epäilyksestä, kiihkosta, katkeruudesta ja epätoivosta. Hänkin kurmottaa Tolstoita ja liikehtii sitten omilla poluillaan. Haluan jakaa Õnnepalnun ajatuksia, koska ne kiteyttävät sen, mitä yritin kokemastani Lokista kirjoittaa. Jokainen uusi on ”herkkää ja hapuilevaa”, kirjoittaa Õnnepalu ja jatkaa, miten vaikeaa on antaa asioiden tapahtua:
” Suuri kirjailija antaa kirjassaan asioiden tapahtua. Minä ajattelen, että suuri ohjaaja teatterissa antaisi myös asioiden tapahtua. Jos hän pystyisi täysin antamaan niiden tapahtua, sekin olisi ilmoitus suoraan lavalla. Mutta tietenkään kukaan meistä ei pysty. Olemaan ohjaaja ja samalla antamaan tapahtua. Sillä antaa tapahtua ei tarkoita selän kääntämistä, omiin oloihinsa jättämistä. Antaa tapahtua tarkoittaisi samalla täydellistä vastuuta. Miten? En tiedä. Haluan vain sanoa, että se aina puhuttelee, se aina tekee sydämen iloiseksi kun näet, että se, mitä taiteessa tapahtuu, tapahtuu todella. Että sitä ei tehdä, ei teeskennellä.”
Lokissa annettiin tapahtua, ei teeskennelty. Muoto tulee suoraan sydämestä.
Lokki täyttää uljaasti taiteen tehtävää. Se perustelee taiteella, miksi meillä on valtionosuutta saavia taidelaitoksia. Ja vielä tämän teoksen ehtii nähdä.
ESITYSTIEDOT
SUOMENNOS: Lauri Sipari
PÄÄLLEKIRJOITUS JA OHJAUS: Esa-Matti Smolander
LAVASTUS JA PUKUSUUNNITTELU: Iida Ukkola
VALOSUUNNITTELU: Tiina Hauta-aho
ÄÄNISUUNNITTELU: Tommi Raitala
NAAMIOINNIN SUUNNITTELU: Kati Keronen
ROOLEISSA
Annika Hartikka (vier.), Saana Hyvärinen, Teemu Palosaari, Anna Pitkämäki, Mikko Pörhölä, Aki Raiskio ja Henna Wallin