TOIVO ON SISÄELINTEN PIENISSÄ LIIKAHDUKSISSA.

 Hengitän sanoiksi tämän teoksen herättämiä ajatuksiani. Tämä  on hiljaista ja hapuilevaa kirjoitusta. Hapuilevuus on sana sille, mitä teoksen ei-kielellinen, ei-symbolisessa kielessä liikkuva ilmaisu, synnyttää.

Esitystaiteen teosten voima on niiden synnyttämissä avoimen assosiatiivisissa mielikuvissa ja ruumiintuntemuksissa.  Tuntemuksiin ei välttämättä ole edes sanoja. Liike ja tyhjyys liikkuu affekteissa. Esityksessä ruumis puhuu affektein. Sanoja ei tarvita.  Eleet, liikkeet, asennot puhuvat, sijainti tilassa puhuu, askelten paino puhuu, hengitys puhuu. Me ymmärrämme ilman sanoja.

Olen aistinut, vähän kuin impannut esitystä. Tällainen aistimellinen imppaava toiminta muistuttaa virittäytyneisyyttä toiseen – rakastuneet ihmiset ovat virittäytyneitä toiseen, he imppaavat toistensa ruumiin kieltä, pieniä mikroliikkeitä, tuntemuksia. He hengittävät toistensa kanssa samaa ilmaa.

Esiintyvä ruumis ja tila ovat voimallisia toimijoita. Ne ohentavat ihoa, tunkeutuvat sen alle.  

TUNNEN TARVETTA LÖYTÄÄ SANOJA SILLE, MILLAISTA ON LIIKE.  

Liki täydessä hiljaisuudessa esiintyjät valahtavat paikoilleen, yksi makaamaan matolle, toinen naulakkojen ääreen ja kolmas matolla makaavan läheisyyteen. Aaltojen äänet esiintyjä saa kännykästä.  Kuluu aikaa. Kuin rituaalissa, hellän huolehtivasti maassa makaavalta riisutaan ensin kengät, sitten lapaset. Makaava ruumis nousee. Toinen poistuu portaita alas ja kolmas tyhjentää taskunsa. Me seuraamme perässä.

Uppoudun esiintyjien liikkeeseen ja surumielisen raukeiden tapahtumien äärelle.

Liike ja tyhjyys on sarja vajoamisia, lysähtämisiä, niille sijoilleen jäämistä, maassa makoilua, hengittämistä, laahautumista, toisen puoleen kääntymistä ja kääriytymistä,  eroamista, keskeneräiseen liikkeeseen tai paikalleen jähmettymistä, näyttämön reunoille hakeutumista, poistumisia. Tyhjyyden läsnäolo painaa ja vetää puoleensa.

Esiintyjä lepää toisen sylissä, hengittää, toisen käsi kulkee hellästi hiuksissa, kaulalla, vartalolla. Sanat synnyttävät mielikuvan vettä läpäisevästä kivestä, kolmesta kivestä kuin kolmesta elävästä ruumiista. Harvat sanat kiinnittyvät yritykseen luopua, hellittää. Sanat kiinnittyvät myös mereen ja autiomaahan. ”Valtameren äärellä ei tule ajatelleeksi muotoa”  ”Tila tuntuu aukeavan” ”Tätä samaa silmänkantamattomiin”   Aavikko on ajaton ja paikaton. Niin myös meri. Kaikki ne antavat vapauttavaa vastusta kuin varmuutena olemassaololle. Maa on olemassa, avaruus on olemassa, tyhjyys ja hiljaisuus ovat olemassa.

Teoksen suurimmat liikeintensiteetit rajautuvat kahden esiintyvän ruumiin yhteisten tanssiliikkeiden tapailuun ja mustien näyttämöverhojen liki raivokkaaseen alas repimiseen. Olemme myös hetkisen täydellisessä pimeydessä aistien entistä voimakkaammin välkkyvät valot, jotka jälkikuvina valaisevat näyttämösillalla seisovan yksinäisen esiintyjähahmon. Välähdyksiä, välähdyksiä.

Teoksen täydellistä hiljaisuutta ei riko valaisinten sirinä, ei mikään. Ainoastaan meren äänet, hengitys ja välähdyksenomaiset sanat. Lopussa hiljaisuuden ja tyhjyyden puhkaisee musiikki. Esiintyjä seisoo näyttämöllä, sormet puristuvat, ojentuvat, pää kääntyy ylöspäin ja sivulle, jokaisen liikkeen välillä aikaa, aikaa. Välillä ruumis ikään kuin hengähtää, ja sitten sama toistuu jälleen.  

Uupumuksen, masennuksen ja surun ruumiit eivät jaksa pukea tuntemuksia sanoiksi. Ollaan omassa ruumiissa sanojen ja ulkomaailman tavoittamattomissa.

Masennuksen ja surun teos on passiivisesti vastarintainen

Nämä ruumiit eivät affektiivisesti suorita ´onnellisuusvelvoitetta. Yhdysvaltalainen tutkija, tunteiden kulttuuripolitiikasta kirjoittanut Sarah Ahmed provosoi teoksessaan Promise of Happiness (2010) arvioimaan uudelleen ”onnellisuusvelvoitetta”, jota meidät laitetaan affektiivisesti ja moraalisesti suorittamaan. Olettamus on se, että meidät onnellistuttaa se, mitä yleisesti ottaen pidetään hyvänä. Onnea on luvassa niille, jotka kuuliaisesti tekevät elämänvalintojaan normatiivisten odotusten pohjalta. Ahmedin mukaan vapautta on myös olla onneton. Se tarkoittaa vapautta elää elämää, jossa poiketaan vakiintuneilta teille poluille, mihin ne sitten johdattavatkaan. Ahmedille tämä merkitsee myös vapautta aiheuttaa poikkeavilla teoilla onnettomuuden tunteita. Minä näen Liikkeessä ja tyhjyydessä tällaista vapauden haltuunottoa.

”Ainoa tähteni on kuollut, ja tähdin koristettu luuttuni / kantaa melankolian mustaa aurinkoa”, tämä on ranskalaisen Gérard de Nervalin (1808–1855) runosta Perinnötön. Psykoanalyytikko Julia Kristeva on kirjoittanut kirjan masennuksesta ja melankoliasta sekä länsimaisen kulttuurin mielentiloista. Hänen kirjansa nimi Musta aurinko – masennus ja melankolia on lainaa Nervalilta. 

Kristeva kirjoittaa: ”Mustan auringon vertauskuvaan tiivistyy murheellisen mielialan sokaiseva voima: musertava ja kirkas affekti määrää kuoleman väistämättömyyden”,

Liikkeessä ja tyhjyydessä ruumiillistuu ja esityksellistyy se, miten Kristeva kuvailee melankoliaa. Melankolia on ”syvälle uponnutta kärsimystä, joka ei osaa ilmaista itseään ja joka on merkityksen menetettyään menettänyt elämän” (s. 208).  

Liikkeessä ja tyhjyydessä melankolia on lähes kokonaan hiljaisuutta, kyvyttömyyttä/haluttomuutta puhua. Esiintyjät toimivat vain hyvin vähän kielen symbolisen järjestyksen piirissä. Kristevalle masennus on myös turtumusta, valtameren kaltaista täydellistä kuolemaa – näin kuvailee tuntemuksiaan yksi Kristevan potilaista.

Mitä tapahtuu. MELANKOLIASSA? symbolisesta kielestä tulee ikään kuin vieras tai toissijainen, kieli tarkoittaa suojavarustuksia, palomuureja, symbolisia rakennelmia.

Melankoliassa ulkoinen todellisuus ja puhe/symbolinen kieli menettävät merkityksensä. Liikkeen ja tyhjyyden ruumiit toimivat hyvin vähän kielen symbolisella alueella, kielen vankilassa.

Kristeva kirjoittaa siitä, miten melankolinen ihminen ei kykene puhumaan, hän on ”äidinkielessään muukalainen”

Masennus on turtumista, se muistuttaa valtamerta. se on täydellinen kuva. Masentunut ihminen elää kuolleena.  eikä harrasta joidenkin masennusta käsittelevien teosten katteetonta yltiöpositiivista retoriikkaa.

MUTTA MASENNUS JA MELANKOLIA VOIVAT TOIMIA MYÖS MUUSANA – NÄIN AJATTELEE KRISTEVA. Kuinka moni onkaan kirjoittanut tällaisista tuntemuksista – ajattelen nyt esimerkiksi Marguerite Durasia.

Liike ja tyhjyys- teoksen innoittajina ovat olleet kuvataiteilija Agnes Martin (1912–2004), valokuvaaja chicano-kulttuurin ja queer-taideyhteisöjen merkittävä  Laura Aguilar (1958–2018)  ja runoilija Sirkka Turkka (1939–2021). He kaikki ovat käsitelleet teoksissaan masennusta ja surua, pakoa. Martin hävisi 1960-luvun lopulla hiljaisuuden ja hajoamisen kokemuksen äärelle. Hän eli neljäkymmentä päivää erämaassaan makuuhuoneateljeessaan. Martin maalasi uudestaan ja uudestaan ruudukkoja. Hänen maalauksensa ovat meditatiivisen tietoisuuden ja havaintokyvyn harjoittamista. Sellainen on myös Liike ja tyhjyys.

Tällaiselle harjoittamiselle pitää antaa tilaa.

Mustan näyttämön tyhjyys

Ollaan tyhjyyden ja äärimmäisen säästeliäiden liikkeiden äärellä. Tyhjä on myös musta näyttämö, sitä ympäröivät vain jokuset mustat näyttämöverhot. Tälle näyttämölle esiintyjät asettautuvat, useimmiten keskipakoisesti, näyttämön reunoille hakeutuen.

Periaatteessa mikään tila ei ole tyhjä, tilalla on oma olemuksensa, tilaan liittyy elettyjä kokemuksia, historiaa, symbolisia merkityksiä. Mutta nyt Pasilan näyttämön tila on lähes niin riisuttu kuin se vain voi olla. Sitä ei ole lavastettu. Minusta tämä musta tila on miltei kuin luuranko, se on paljas, siellä ei ole suojapaikkoja, silti nämä ihmiset hakeutuvat reunoille, pois keskeltä, he oleilevat sivustoilla, he poistuvat.

Ensimmäinen ulospäin suuntautuva akti, tilantyhjentämisen akti, kun esiintyjä tulee ja liki raivokkaasti repäisee mustat näyttämöverhot alas -miltei kuin sanoakseen, että niissäkin on liikaa, minä haluan tyhjentyä – ja niinhän tässä teoksessa tyhjennetään taskun, tyhjennetään laatikot, pöydät kaikki, ja tyhjennytään, oksennetaan tai ulostetaan tekstikatkelmissa.

Tilanvaltauksen akti kun Ami Karvonen kulkee pitkin näyttämösiltaa, kengistä lähtee ääni ja hän jää seisomaan keskellä. Ja mitä tapahtui. Tulee pimeys, ja sitten valot alkavat välkehtiä, mietin niitä kuin valtameren yksinäisinä majakoina, jotka viestivät toisilleen ja tämä yksinäinen hahmo seisoo rannalla – jää vahva jälkikuva

Tilat ovat toimijoita, ne esittävät, ne sisältävä mielikuvia. Ja silläkin on merkitys reunan ja marginaalin mielessä, että esitys alkaa ulkoa sivulta, me tulemme tyhjään, vailla valoja olevaan tilaan.

LIIKKEEN JA TYHJYYDEN HILJAISUUS

Etsiydyin Susan Sontagin esseen ”The Aesthetics of Silence” (1967) ääreen. Sontagille hiljaisuus taiteessa on päätös. Liikkeessä ja tyhjyydessä tyhjyys on päätös. Aivan samoin kuin päätös hiljaisuudesta avaa tilan yltäkylläisyydelle ja tulkinnoille, yrityksille nähdä ja ymmärtää, myös tyhjyys hidastaa aikaa ja paradoksaalisesti samalla herättää ja vilkastuttaa omia aisteja.

ON LUPA LUOVUTTAA

. Se liikkuu tyhjyyden äärellä, ja myöntyessään tyhjyydelle se sallii myös luopumisen, surun ja masennuksen voiman. Näin se potentiaalisesti ehdottaa uudelleenjärjestäytymistä ja uudelleen olemisesta.

Teos antaa tilaa surulle ja masennukselle. Ihmisellä on lupa antaa olla, luopua, hellittää. Tämä on tärkeä taiteilija- ja taidepoliittinen ele

MIKSI TÄMÄ ON TÄRKEÄTÄ?

Uusliberalistinen kilpailukyky ulottaa mustekalalonkeronsa ruumiisiin. Samaan aikaan näyttämöruumiit kekseliäästi kehittävät erilaisia tapoja vastustaa ja muuttaa kaikkia niitä mekanismeja, joiden ainoana tehtävänä on saada meidät sisäistämään erilaiset pakot.

Ruumiit ovat tulosta niihin harjoitetusta politiikasta. Uusliberalismia ja ekokriisiä eletään ruumiissa.

Prekaarit affektit syntyvät myös siitä, kun ei koe pystyvänsä suoriutumaan työstä, ei pärjäävänsä työmarkkinoilla. Työ on yhä useammin epätoivoista oravanpyörässä sinnittelyä ja vailla merkitystä.

MITEN VASTUSTAA, LUODA VAIHTOEHTOJA, MIELIKUVITELLA UUSIA TAPOJA OLLA JA KOKOONTUA YHTEEN MYÖS ESITYSTEN ÄÄRELLE

Jälkifossiilisen ajan ja posthumanistit taiteilijat etsivät esitysten keinoin ekososiaalisesti kestäviä tapoja elää ja toimia yhdessä– laajentaen samalla käsitystä siitä, keitä tähän yhdessä olemisen piiriin kuuluu.

Taiteilijoilla ja kollektiiveilla on ollut tarve irrottautua hektisestä uusliberalistisen ajan tehotuotannosta ja projektiajattelusta, josta muodostui vapaalle kentälle  – pakon ja uusliberalististen ihanteiden sanelemina – vallitseva tuotantotapa 1990-luvulta alkaen. 

Esitystaiteen tekijät etsiytyvät projektin alkuperäisten ideaalien – avoimuuden, leikkisyyden sekä hitaan kehkeytymisen äärelle. He haluavat päästää irti pakoista ja hallinnan tunteen katoamisesta. Taiteilijat jakavat Bojana Kunstin eronteon työn ja projektin välillä sekä elämän luontaisen kestollisuuden ja projektin lyhyen kiihtyvän kestollisuuden välillä. Lyhytkestoisessa projektiajattelussa taiteen merkitys kutistuu  välineelliseksi sen tuottamaksi hyödyksi ja arvontuotannoksi. Etukäteen valmiiksi suunniteltu projekti ei anna sijaa odottamattomalle ja yllätyksille. Kunst onkin kehottanut kapinoimaan projektien alistavaa ajallisuutta vastaan ja vaatimaan työn ajallisuutta kestona.

KIIHDYTTÄMISESTÄ JA HIDASTAMISESTA

kiihdyttämisen tai hidastamisen ilmaisuja – kaikkea sitä, mihin aika kytkeytyy – millaisia ovat  esityskäytäntöjen ajalliset dynamiikat ja niiden politiikat. En ole ainoa, joka tällaista pohtii. Australialainen uniesityksiä luoneen teatterintekijän ja esitystaiteilijan Deborah Pollardin Entanglements with Time: Staging Stasis, Repetition and Duration in the Theatre (2015)  mukaan kesto, toisto ja pysähtyminen vastustavat sekä perinteisen draaman aikakäsitystä että mediatisoituneen yhteiskunnan  ihmisiä uuvuttavaa ja syrjäyttävää tietotulvaa, joka uuvuttaa ja syrjäyttää ihmisiä

KESTOLLISUUDESTA JA HITAUDESTA

Suomen kielen sana ”esitys” ja englannin kielen ”performance” etymologiset juuret jo valaisevat perustavanlaatuista eroa, josta viimeksi on muistuttanut kuvataiteilija Saara Hannula.  Esitys-sanan juuret ovat sanassa ”esi”, jolla ilmaistaan suhteellista sijaintia johonkin toiseen verrattuna. Etuliitteenä (esi-isä, esirippu, esiliina) viitataan ajalliseen tai tilalliseen edessä olemiseen. Sanassa ”esitys” se viittaa esillä olemiseen ja esikokemiseen. Sen voi ajatella viittaavan myös esille ja havaituksi tulemiseen suorittamisen ja toteuttamisen sijaan.

Esitystaiteilijat oleilevat asian äärellä, antavat sen kehkeytyä. He paikantuvat ja palaavat hitaaseen työskentelyyn,  luovat pitkäkestoisia yhteyksiä. Tällaisessa tekemisen tavassa korostuu syventyminen, jonkun asian äärellä oleskelu, jolloin myös elämä ja taide sekoittuvat. Teokset haurastuttavat esityksen, teoksen ja taiteen rajoja. Ne eivät välttämättä näytä ns. taiteelta ja valmiilta teoksilta. Tällaisen voi nähdä hauraana ja heikkona toimijuutena (Tuija Kokkonen) tai tyhjänä toimintana, joka avaa mahdollisuuksia kokea, katsoa ja havaita tapahtumassa olevaa uudenlaisista näkökulmista.

Nykyteatteri ja esitystaide operoi entistä enemmän kestolla, Henri Bergsonin filosofian keskeisellä käsitteellä (durée, duration). Kesto merkitsee heterogeenistä, laadullista, ei-mitattavissa olevaa. Kestossa

liikutaan ajan olemuksessa ja aikakokemuksessa, jossa aika ei enää ole jotain mitattavaa, arvioitavaa lineaarista kvantitatiivista aikaa – se on talouden ulkopuolella olevaa ja vain koettavissa olevaa, vaistonvaraista ja aistimellista laadullisuutta. Sisäisen kokemuksen sijaan lineaarinen aika sen sijaan on sidottu ulkoiseen.

Vastuullisuuden harjoittamisesta

Esitystaiteilija Teo Ala-Ruona on kirjoittanut ”vastuullisuuden ja vastaamisen harjoittelusta”, kärsivällisestä affektiivisesta työstä, jota omistautuminen ja avautuminen keskinäiselle hoivalle ja ihmisen ylittävälle elämälle edellyttää. Tällaista ”vastuullisuuden ja vastaamisen harjoittelua” useissa teoksissa opetellaan – yhdessä.

MILLAISEEN TRADITIOON LIIKE JA TYHJYYS KIINNITTYY?

Liike ja tyhjyys väistää odotukset, siitä mitä esityksessä pitäisi olla.  Se on tyhjentänyt ja puhdistanut itsestään liki pitäen kaiken –  samoin kuin  yksi esiintyjä  teoksen prologissa tyhjentää taskujensa sisällön Pasilan näyttämön sisääntuloaulan lattialle.

Liike ja tyhjyys kiinnittyy amerikkalaiseen minimalismin traditioon poistaessaan teoksen elementtejä. Mutta 2020-luvun uusliberalistisessa  todellisuudessa Liikkeen ja tyhjyyden minimalismi sikiää nyt halusta levähtää, hoivata itseä ja toisia. Taiteilijalla on oikeus pysähtyä, saada yhteys itseen, toisiin ja ympärillä olevaan. Liike ja tyhjyys päättyy – pieneen liikahdukseen sisäelimissä.

Liike ja tyhjyys neuvottelee uusiksi taiteen tekemisen lainalaisuuksia ja näkymättömiä suorituspakkoja. Se ei ole yksin tällaisessa ruumiintuntoisessa ihmisen suojelussa, kannattelussa ja hoivassa. Tällä viikolla ensi-iltansa Teatteri Takomossa sai Hanna Ahdin, Anna Maria Häkkisen, Maija Mustosen ja Niina Hosiasluoman teos Doom & Bloom. Siinä esiintyvät ruumiit leikkivät, kietoutuvat toisiinsa hoivaa antaen ja ottaen. Siinä on  ruumiiden hiljaista voimaa ja aistimellisuutta kukoistuksen ja kuihtumisen hetkissä.

On myös monia muita lähiaikojen esityksiä, joissa olen ollut jonkin samankaltaisen eetoksen ja olemisen tavan äärellä, hoivaamassa tai tyhjentymässä.

Toisissa tiloissa -ryhmän Valaistumiskone päättyy  LUOPUMISEEN.  Kolme esiintyjää kulkee ohitsemme. Jokainen näyttää meille kädessään kuin aarteena roskaa tai jotain käyttökelvotonta, en edes tunnista, mitä. Yksi on tyhjä rypistynyt levy, jossa on aiemmin ollut lääkkeitä. Mietin mielessäni, mitä kaikkea roskaa kannan mukanani. Mietin, mistä en halua tai pysty luopumaan. Esiintyjät heittävät roskansa lattialle ja asettautuu makaamaan kolmen roskansa ympärille. Neljäs esiintyjä tulee rikkalapio ja harja mukanaan lakaisemaan roskat lattialla. Eikä lakaisemisen akti jää tähän. Hän lakaisee myös kolme esiintyjää. Harjan työnnöistä esiintyjät kierivät pois näyttämöltä. Ja vielä kellot.

Ruokkimalla kokija-aistijan mielikuvitusta useat viime aikoina näkemäni esitykset herättävät aistimellista ja emotionaalista vastakaikua ja yllättävät. On vaikea löytää sanoja tuntemuksille, joita poislakaiseminen minussa herättää:  surumielisen lempeyden ja kauneuden kokemuksen, jonka esiintyjien keskittynyt hiljainen toiminta saa aikaan.

TÄLLAISET ESITYKSET PALJASTAVAT ulottuvuuksista ruumiista ja antavat uusia tapoja käsitellä ja purkaa TÄMÄN AJAN synnyttämiä ahdistuksia, turhautumia ja aggressioita. 

Aistin Liikkeen ja tyhjyyden tyhjyyttä, minimalistista liikettä ja tapahtumista hiljaisena sallivuutena, mahdollisuutena ja tilan antona olla rauhassa. Liike ja tyhjyys surun, masennuksen, luopumisen, jättämisen maisemassaan on täynnä inhimillistä olemassaoloa kannattelevaa tyhjyyttä.

Maailmaa ei ole tarpeen täyttää (turhalla) toiminnalla, sanoilla ja liikkeellä. Ihminen tarvitsee lempeää olemista, lepoa.

Annan teoksen avautua hitaasti. Se jatkaa vaikutustaan. Liikkeen ja tyhjyyden saattamana mietin, miten olla maailmassa. Mille altistumme, mihin sairastumme, mihin masennumme?

Miten paljon muutospotentiaalia JA RADIKAALIA TOIVOA voi sisältyä tämänkaltaisiin hidastaviin, hoitaviin tai  queeriin esityksiin? Radikaalia toivoa siitä, että me kuuntelemme ja aistimme ja annamme tilaa tälle kokonaisvaltaiselle muistia ja kokemuksia kantavalle ruumiille ja monikolliselle ruumiille, jossa yksi on aina sitoutunut toisiin ruumiisiin.