Ami Karvosen, Kid Kokon ja Anna Mustosen teoksessa Liike ja tyhjyys Teatteri Takomossa jokainen liike tai tapahtuma on vailla aktiivista tavoitteellista toimintaa. Myöntyessään tyhjyydelle teos sallii myös luopumisen, surun ja masennuksen voiman. Näin se potentiaalisesti ehdottaa uudelleenjärjestäytymistä ja uudelleen olemisesta.

Miten esityksellistää tyhjyyttä, ei mitään?  

Liike ja tyhjyys alkaa ulkoa. Karvonen, Kokko ja Mustonen kävelevät kohti Takomon ovea, oven edessä yksi kertoo, että tämä on teoksen alku, yksi avaa oveen pimeään tilaan, hämärät valot syttyvät. Täydessä hiljaisuudessa esiintyjät vajoavat paikoilleen. Karvonen laittaa kännykästä äänen – aaltoja. Katson liikkumattomana makaavaa Mustosta juuttimaton päällä aaltojen äänen saattelemana. Kuluu aikaa. Kukaan meistä katsojista ei liiku. Kuin rituaalissa, hitaasti , hellästi, huolehtivasti Karvonen riisuu Mustoselta kengät. Ja Kokko  – ajan kuluttua – riisuu lapaset.  Kuinka merkitseviä, kannattelevia eleitä muodostuu toisen kenkien riisumisesta tai lapasten pois ottamisesta. Mustonen nousee, Karvonen tyhjentää takin taskujensa sisällön paikkaan, jossa Mustonen makasi. Kokko avaa ovet näyttämölle, siirtyy sisään. Me seuraamme perässä.

Takomon mustaa tilaa valaisee muutama neonputki. Mustassa tilassa ei ole tavanomaista näyttämövalaistusta, ei näyttämöheittimiä, ei heitinten sirinää. Hiljaisuuden vallitessa me etsiydymme omille tuoleillemme.

Jokainen istuu etäällä toisistaan, omassa rauhassaan, kuin koronan aikana. Me emme ole kollektiivinen yleisö vaan yksinäisten joukko, jokainen oman tyhjyytensä ympäröimänä rauhassa.

Teoksen materiaalina ovat esiintyjäruumiit, takit, kengät, lapaset, tyhjä musta tila, katon neonvaloputket ja yhdessä kohtauksessa tuikehtivat valot sekä kännykkä, josta saadaan valtameren ääni. Sanoja hyvin vähän. Karvosen, Kokon ja Mustosen ruumiit ovat sisäänpäin kääntyneitä, vetäytyneitä itseensä. Ne eivät ole tulvehtivassa ilmiöiden maailmassa. Välillä ne haparoivat toisiinsa. Tekstikatkelmassa iho ja kallion tai karrelle palaneen maan uurrokset rinnastuvat toisiinsa. Miten aistillista on toisen kosketus, haparoivat liikkeet toisen ääriviivoilla tai tanssi, kahden ihmisen käsien liikkeet tai yhden ihmisen räjähtävältä tuntuvat vapauden liikkeet. Ja kuinka ihmeellinen on lyhyt Meri Ekolan valoteos, kuin toisistaan etäällä olevien majakoiden valot viestimässä toisilleen. Ja tämän tapahtuman äärellä jälkikuvina esiintyjien ruumiit.  Viimeisessä kohtauksessa musiikki Planningtorockin Visible esiintyjä seisoo näyttämöllä, sormet puristuvat, ojentuvat, pää kääntyy ylöspäin ja sivulle, jokaisen liikkeen välillä aikaa, aikaa. välillä ruumis ikään kuin hengähtää.

Liike ja tyhjyys juontaa juurensa avantgarden minimalistisestä perinteestä. Tässä teoksessa liike, dynamiikka tai muutos on rajoitettu minimiinsä. Tarkemmin sanottuna kaikki on rajoitettu minimiinsä. Teos antaa tilaa tyhjyydelle, asettautumiselle sen ääreen. Miten antautua hitaasti?  Mieleeni nousevat kiinalaisen ja japanilaisen taiteen tyhjät tilat. Tyhjyydessä ja liikkeessä  tilan tyhjyyttä ja hiljaisuutta vastaan – ei vastaan vaan tyhjyydessä sinänsä –  nousevat liike, liikkeiden koreografiat, rytmi, kosketukset, siirtymät, vajoamiset, kokoon käpertymiset, painautumiset toista vasten tai maan pintaa vasten. Kaikki ne antavat vapauttavaa vastusta kuin varmuutena olemassaololle. Maa on olemassa, avaruus on olemassa, tyhjyys ja hiljaisuus ovat olemassa.

Mutta nyt ollaan lyijynraskaassa tyhjyydessä. Se on enemmän kuin hiljaisuus. Teoksesta aistii masennuksen, uupumuksen, surun, haluan kadota ja maatua. Teos on omistettu yhden esiintyjän koirakumppanin  Kertun muistolle Teoksen innoittajina ovat olleet kuvataiteilija Agnes Martin (1912–2004), valokuvaaja chicano-kulttuurin ja queer-taideyhteisöjen merkittävä  Laura Aguilar (1958–2018)  ja runoilija Sirkka Turkka (1939–2021). Kaikki taiteilijat ovat käsitelleet teoksissaan masennusta ja surua, pakoa. Martin hävisi 1960-luvun lopulla hiljaisuuden ja hajoamisen kokemuksen äärelle. Hän eli neljäkymmentä päivää erämaassaan makuuhuoneateljeessaan. Martin maalasi uudestaan ja uudestaan ruudukkoja. Hänen maalauksensa ovat kuin meditatiivisen tietoisuuden ja havaintokyvyn harjoittamista. Vapaa taidekoulu Maa on julkaissut Martinin teoksen Hiljaisuus taloni lattialla (1990).  Katson Laura Aguilarin omakuvia Stillness-sarjassa, kuvia alastomasta ruumiista autiomaassa. Tämä ruumis haluaa maatua, sulautua, hävitä, olla yhtä. Maisema, maa, kalliot, muut eivät kysy tai kyseenalaista, ne hyväksyvät ihmisen sellaisena kuin hän on. Aguilar on teossarjassaan Don´t Tell Her Art Can´t Hurt (1993) kertonut myös masennuksestaan.

Asennoissa  (Q-teatteri, ohjaus Anna-Mari Karvonen, 2019) pehmeät esiintyjäruumiit oleilivat kohtaamisten katveissa näyttämölle pehmeäksi vuoratussa amfiteatterimuodostelma. Katsoin ihailevan ihmetyksen vallassa esiintyjien hapuilevaa, toistensa eleitä aistivaa liikettä ja heidän kohtaamistensa hellyyttä väreilevää liikettä. Se oli jo rajalla, kieltäytyessään ennalta määritellyistä asennoista, asemista ja maailmassa olosta. Ja ajattelen Tuija Kokkosen ajatusta heikosta tekijyydestä,  Kid Kokon ajattelua hauraista rakenteista, jonka yhtenä ilmentymänä oli Katoaminen – passio (Tari Doris, Meri Ekola, E.L. Karhu ja Ami Karvonen.

Liike ja tyhjyys -teos on tärkeä taiteilija- ja taidepoliittinen ele. Filosofi ja esitystaiteen teoreetikko Bojana Kunst on kirjoittanut erosta, joka vallitsee työn ja projektin välillä. Elämällä on luontainen kestollisuutensa, sen sijaan projektit tarkoittavat lyhyt kiihtyvää kestollisuutta.  Lyhytkestoinen projektiajattelu kutistaa taiteen merkityksen välineelliseksi, sen tuottamaksi hyödyksi ja arvontuotannoksi. Kunst onkin kehottanut kapinoimaan projektien alistavaa ajallisuutta vastaan ja vaatimaan työn ajallisuutta kestona.

Taiteilijoilla on jo pidempään ollut tarve irtautua uusliberalistisesta oravanpyörästä, tehokkuusajattelusta ja suorittavista projekteista ja samalla näkymättömien normatiivisten sääntöjen ohjaamasta tuotanto- ja esitysajattelusta.  Yhä useammat taiteilijat haluavat päästää irti pakoista ja hallinnan kuristusotteesta. He etsiytyvätkin projektin alkuperäisten ideaalien  hitaan kehkeytymisen ja sallivuuden äärelle. Taide kieltäytyy osallistumasta ympäröivän todellisuuden ylläpitämiseen sellaisena kuin se tässä ajassa näyttäytyy.

Liike ja tyhjyys menee vielä pidemmälle: jokainen sen liike tai tapahtuma on vailla aktiivista tavoitteellista toimintaa. Se liikkuu tyhjyyden äärellä, ja myöntyessään tyhjyydelle se sallii myös luopumisen, surun ja masennuksen voiman. Näin se potentiaalisesti ehdottaa uudelleenjärjestäytymistä ja uudelleen olemisesta.

Liikkeessä ja tyhjyydessä Ihmiset eivät nyt näyttäydykään toisilleen puheessa ja toiminnassa, niin kuin filosofi Hannah Arendt kirjoittaa. Etsiydyin Susan Sontagin esseen ”The Aesthetics of Silence” (1967) ääreen. Sontagille hiljaisuus taiteessa on päätös. Liikkeessä ja tyhjyydessä tyhjyys on päätös. Aivan samoin kuin päätös hiljaisuudesta avaa tilan yltäkylläisyydelle ja tulkinnoille, yrityksille nähdä ja ymmärtää, myös tyhjyys hidastaa aikaa ja paradoksaalisesti samalla herättää ja vilkastuttaa omia aisteja.

Aistin Liikkeen ja tyhjyyden tyhjyyttä, minimalistista liikettä ja tapahtumista hiljaisena sallivuutena, mahdollisuutena ja tilan antona olla rauhassa. Liike ja tyhjyys surun, masennuksen, luopumisen, jättämisen maisemassaan on täynnä inhimillistä olemassaoloa kannattelevaa tyhjyyttä. Maailmaa ei ole tarpeen täyttää (turhalla) toiminnalla, sanoilla ja liikkeellä. Ihminen tarvitsee lempeää olemista, lepoa.

Annan teoksen avautua hitaasti. Se jatkaa vaikutustaan. Liikkeen ja tyhjyyden saattamana mietin, miten olla maailmassa. Mille altistumme, mihin sairastumme, mihin masennumme ärsykkeiden tulvassa?

Mutta puiden takaa

         alkavat metsät

                   meri

Jota laiva kuljettaa

(Sirkka Turkka, runokokoelmasta Huone avaruudessa 1973)

Koira nukkuu ruudullisten ikkunaverhojen takana.
Se nukkuu jo sadatta vuottaan.
Ja nukkuu rakas sydän.
Sitä ei enää herätä uni, ei enteet, eivät
lopullisesti lähteneet vainajat.
Ehkä minä yksin, minun muistini vain.

(Sirkka Turkka, runokokoelmasta Tule takaisin, pikku Sheba 1986)

TIEDOT:

Teksti, dramaturgia, koreografia, äänisuunnittelu ja esiintyminen: Ami Karvonen, Kid Kokko ja Anna Mustonen

Valoteos: Meri Ekola

Musiikki: Planningtorock: Visible

Tuotanto: Karvonen, Kokko ja Mustonen, Teatteri Takomo ja Helsingin Kaupunginteatterin nykyesityksen näyttämö