Ihanaa asettautua huokoiseen katsojasuhteeseen ja oleilevaan tilaan. Voi antaa itsen, omien ruumiintuntojen ja havaintojen vain virrata. Minulle rituaalinomaisia tunneaistimuksia olivat Isabel Lewisin Occasions ja Ingri Midgard Fiksdalin Diorama Liikkeellä marraskuussa -festivaalilla.
Nyt kirjoittaa puhdas amatööri. En tunne tanssin konteksteja, en traditioita. Sallin itselleni nautinnollisen teosten äärellä oleilun.
Isabel Lewisin Occasions tapahtuu Stoan ala-aulassa, tilassa, joka normiolossaan on kalsea välitila tai odotuksen tila, jossa ei kauaa halua oleskella. Nyt astuin liki trooppiseen puutarhaan, mukavaan tuoliin viherkasvien ympärille. Miten tanssi voikin muovailla tilaa uuteen uskoon! Vai, onko niin, että Lewisin teos vaikuttaa minun ruumiintuntoihini ja aistimuksiin siten, että tila näyttäytyy uudessa valossa.
Hyvää tekevää, rentouttavaa kehkeytymistä. Kasvien ympäröimänä tilassa tanssijat alkavat luoda suhdetta tilan eri ulottuvuuksiin, erityisesti kasveihin. Kiinnostava kaikessa rauhassa katsoa kasvien synnyttämiä impulsseja tanssijoiden ruumiissa. Ikään kuin kasvit olisivat tanssijoiden kanssaliikkujoita, ikään kuin kasveilla ja tilan esineillä olisi auraattiset näkymättömät kehot. Tila alkaa elää omaa elämäänsä tanssijoiden suhteesta tilaan. Minä istun ja aistin ympärilläni tanssivia kehoja ja kasveja. Tekisi mieli liittyä mukaan liikkeeseen. Tekno tykyttää sisälläni, laittaa ruumiini liikkumaan.
Isabel Lewis on meidän DJ:mme, tarinankertoja, ihana kasvikohtaamisemme emäntä. Lewis ei tungettele, ei ole ego edellä vaan jollain tavoin vain tässä. Occasions on yhtä vieraanvaraisuuden elettä. Olen vieraana ja minusta pidetään huolta. Saan lämmintä juotavaa. Minua johdatetaan lempeälle matkalle tuoksujen maailmasta järjen tuoksusta kohti ruumista ja rakkautta ja silleen jättämistä. Meille annetaan kolme eri tuoksua aistittavaksi. Tuoksujen synnyttämien aistielämysten jakaminen synnyttää kohtaamisia tuntemattomien lähikatsojien kanssa. Mitä me haistamme, mitä aistimuksia jokin haju synnyttää.
Occasions näyttää live-esitysten, esiintyvien ruumiiden mahdollisuudet luoda erilaisia kohtaamisia, tapoja olla yhdessä ja erilaisia tapoja katsoa liikettä ja esiintyvää kehoa. Ei, katsominen ei ole oikea verbi. Katsominen on ulkopuolelta tarkkailevaa, esineellistävää. Occasionsissa olen kuin luonnossa – aistin, hengitän. Tuntuu, että tanssijoiden erilainen ruumiillisuus, erilaiset tavat liikkua ja olla yhteydessä tilaan, tulevat nyt henkilökohtaisesti aistittavaksi.
Mutta ei tässä vielä kaikki. Tuoksujen kautta Isabel Lewis kuljettaa meitä hienovaraisesti länsimaisen historian aistit turruttaneesta rationaalisuudesta puutarhaan tai metsään.
Lewis kertoo Platonin Pidoista Albiadeen tarinan ja tätä kautta olemme rakkaudessa. Olemme siirtyneet järjestä ruumiiseen, haluun ja rakkauteen ja sitten johonkin henkiseen. Mitä itse on rakkaus? Mihin kaikkialle rakkautemme voi laajeta? Miten ylittää järjen rajat ja oppia olemaan tässä, avoimena tapahtumiselle? Olemmekin Eudaimoniassa, hyvässä elämässä. Olemme Heideggerin Zenissä ja Gelassenheitissa, silleen jättämisessä, runollisessa asumisessa. Teoksen jälkeen kävelen marraskuisessa harmaudessa nenä auki.
Hietsun rannassa oudoksi tehdyssä maisemassa
Tällaista entistä museoihmistä ja valosuunnittelusta kiinnostunutta kiehtoo ajatus dioramoista. Museoissa ne ovat niitä kolmiulotteisia maailmoja vitriineissä tai lasiseinän takana, joihin kuollut luonto on asetettu katsottavaksi. Tai yhtä lailla ne ovat pienoismalleja. Louis-Jacques-Mandé Daguerre oli skenografi, valosuunnittelija, kuvataiteilija, joka 1800-luvun alkupuolella keksi sen, miten valon ja elävien esiintyjien reaaliaikainen liike saattoi maalaukset eloon subjektiivisina aistimellisina kokemuksina.
Mitä tapahtuu Ingri Midgard Fiksdalin Dioramassa? Istumme Hietsun rannassa pimenevässä auringon kajoa vielä heijastavassa maisemassa. Minulle tuttu maisema muuntuu oudoksi, miltei abjektiksi, pitkin rantaa olevien möykkyjen vuoksi. Möykyt ovat häiriö. Myös möykkyjen tekstuuri on häiriötekijä, glitteriä siellä täällä. Pitkään nämä möykyt ovat liikkumattomia, mutta alkavat sitten kehkeytyä.
Aivan samoin kun nyt kehkeytyy meitä ympäröivä maiseman iltapäivän valo illaksi. Tärkeä aistijantuntoihin vaikuttava tekijä on teoksen äänimaailma, sen huokaukselliset hengittävät soundit kuin jostain maan uumenista tai sen maanjäristyksellinen jyly. Diorama, möykkyjen liike, musiikin liike toteutuvat kestollisuutena, hitaasti, pienin muutoksin, niin kuin muutos maisemassa.
Dioramassa on jotain rauhoittavan hypnoottista. 50 minuuttia tämän viipyilevän muuntumisen äärellä. Oikeastaan samaa zeniä ja antautumista hetkeen kuin Occasionsissa.
