Liikkeellä marraskuussa -festivaali  on tapahtuma, jossa hetkiseksi muodostamme yhteisön. Se on kollektiivinen affektikimppu, ruumiintuntojen ja materiaalisten yhteenkytkeytymisten tarjouma, joka koostuu erilaisista esityksellisistä eleistä ja ehdotuksista, kuinka olla yhdessä.  Millaisia suhteita yleisöihin, katsojiin, osallistujiin, osallisiin, kanssaolijoihin, kumppaneihin teokset luovat?

Keskityn nyt minua erityisesti kiinnostaneisiin pitkäkestoisiin kehkeytyviin ja tulemisen tilassa oleviin projekteihin. The Hut Itäkeskuksessa Stooan aukiolla, Time has fallen asleep in the afternoon sunshine Taidehallissa sekä Yleisöruumis Zodiakissa olivat kaikki osa laajempaa taiteellis-yhteisöllistä erilaisten kytkeytymisten prosessia, joiden elämä jatkuu edelleen. Minusta niihin kiteytyy jotain olennaista esittävästä taiteesta juuri nyt.

Elävässä kirjastossa – äänen hyrinässä

Mette Edvardsenin Time has fallen asleep in the afternoon sunshine http://www.metteedvardsen.be/projects/thfaitas.html on jatkanut elämäänsä 12 vuotta. Siinä  ihmisiä/esiintyjiä eri puolilta maailmaa on opetellut ulkoa valitsemansa kirjan. Vuosien kuluessa elävien erikielisten kirjojen kirjastokokoelma on kasvanut pitkälti yli sadan ja kasvoi nyt Liikkeellä marraskuussa -festivaalilla kolmella teoksella: Leonora Carringtonin Hörluren, Etel Adnanin Viisi aistia yhdelle kuolemalle ja Niillas Holmbergin Halla helle.  Elävä kirjani oli Carringtonin teos. Elävä kirjani ja minä asetumme kotoisasti yhteen Taidehallin nurkkaan. Sana tulee lihaksi. Katson elävää kirjaani, olen aivan hänen lähellään, aistin hänen läsnäolonsa, hänen äänensä värähtelee, välillä suljen silmäni. Teoksesta piirtyy tarkkoja havaintoja, yksityiskohtia. Suomen kielen käsite ”opetella ulkoa” ei kuvaa sitä, mitä ”learning by heart”, ”apprendre par coeur”. Sen pitäisi olla sisältä sydämestä opeteltua niin kuin englannin kielessä ja ranskassa. Ajattelen tätä tekstiä, joka nyt elävänä välittää minulle niin paljon kielen takaa. Kieli on ruumiillisia havaintoja, aistivaa ruumiillisuutta. Elävästä kirjasta muotoutuu tässä keskinäisessä kohtaamisen aktissa jotain meidän väliimme, meitä kumpaakin rakentavaa. Lukemisen aktin jälkeen jäämme vielä hetkiseksi yhdessä puhumaan kokemastamme.

Ervardsenin teoksen yhtenä innoittajana oli Bradburyn Fahrenheit 451, jonka dystooppisessa maailmassa kenenkään omaa häiritsevää ajattelua ei sallittu. Kirjat poltettiin kiellettyinä, mutta Fahrenheit 451:n maailmassa oli myös vastarintaisia ihmisiä, jotka suojelivat kirjoja tuhoutumiselta opettelemalla ne ulkoa. Kirjat siirtyivät fyysisesti ihmiseltä toiselle kasvokkaisissa kohtaamisissa.

Mitä ylipäätään säilyttää tulevaisuudelle? Mikä on arvokasta? Mikä siirtyy ja miten?

Minua liikuttaa ajatella kaikkea sitä aikaa ja omistautumista ja sitoutumista, mitä Carringtonin tekstin opettelu on elävältä kirjaltani vaatinut ja miten siitä on tullut osa elävän kirjani ruumista. Tuo elävän ruumiin äänen värähtely tekee elävän kirjan lukemisen/kuuntelemisen/aistimisen aktista niin arvokkaan.  Jostain syystä mieleeni tulevat kehtolaulut, äidin äänen hyrinä, jossa liikehdin, kun äiti lauloi minua uneen. Ajattelen tätä yhteistä kohtaamista hyrinänä

Tunnen tarvetta kääntää teoksen runollisen nimen omalle ruumiinkielelleni suomeksi. Miten ”aika on nukahtanut iltapäivän auringonpaisteessa”. Teos sai kokemaan ajan subjektiivisuuden, mielen ajan, joka elävän lukemisen aktissa kyseenalaistaa normatiivisen ajan kulun. Ajasta tulee tiheää ja intensiivistä ja yhtä aikaa siivitettyä. Elävän kirjan kokeminen tekee hieman samaa kuin Virginia Woolf romaaneissaan: me tulemme sitoutuneeksi kerrontaan ja aikaan. Teos on kehojen ja tekstin ajallista poiesista – ihmeenomaista.

Niin muisti ja muistaminen, unohdus ja kuolema – merkitykselliset hetket resonoivat ruumiissamme  kuin uhmaten kuolemaa, joka tapahtuu joka hetki.

Mette Edvardsen on luonnehtinut lukemisen tiloja ”pehmeiksi tiloiksi” Tällaisissa oleilin tämän elävän kirjan hetkessä.

Sienimökissä Stooan aukion maaperässä

Sienimökki uhmasi Stooan aukion maisemaa. Tämä hirsinen mökki oli Pomarkusta, läheltä Poria, kunnasta, jonka tunnen, jonka pikkuteillä keräsin aikoinani nimiä. Mökki muistuttaa myös lapsuuden ruohokattoisesta savusaunasta, sen pimeydestä, tervan tuoksusta. Nyt haistoin Stooan aukiolla tervan tuoksun. Menen tilaan meditoimaan, aistimaan pimeydessä, kynttilän lepattavissa varjoissa tilan asukkaita. Nyt istun pimeydessä, totun vähitellen, näen pientä valoa hirsien välistä. Uppoan hajuihin.

Tunnustelen sienimökin seiniä ja maaperää. Kuuntelen Shelley Etkinin  kaikkialle haarautuvan tekstin liikuntoa (tunnistan Aune Kallisen äänen, sekin värehtii minussa). Tässä maailmassa yksin pimeydessä maan hajujen ja tekstin virittämänä tunsin uppoavani syvälle toisiin maailmoihin. Tästä noin 15 minuutista kehkeytyi meditatiivinen matka. Niin, minä kadotin itseni. Olin rajalla. Mieleni ottaa vastaan monikollisuuden, ajan lävitse tanssimisen, jatkuvan liikehdinnän maan alla. Teksti välittää liikehdinnän kaikkivoipuuden, sen vastakohtaisuuksia hävittävän tai ne liikkeelle saattavan värehdinnän ja kapinallisen voiman, joka hajoaa, tuhoaa ja kokoaa uudelleen maapallon kaikkea materiaa.

Kuuntelen monikollista me-puhetta, joku puhuu ”maaperän äänentoiston kautta”. Teksti liikehtii, kuroo vastakohtaisuuksia, toistaa, luo ketjuja maailmojen välille.  Näen maapallomme yhtenä valtaisena maanalaisena puutarhana, jossa nämä sienipuutarhurit tanssivat yli aikojen. Tekee mieli paneutua mökin maalattialle pitkäkseni ollakseni lähempänä maata. Haistelen hirsien pintoja, kosketan maata ja ajattelen sitä tapahtumista, joka juuri nyt tapahtuu. Huokoistuin tai huovutun tälle maaperälle, mullalle, kosteudelle, kääpäsienille, näille loisina tai lahottajina puussa eläville olioille. Suomessa kääpälajeja elää yli kaksisataa. Niiden sienirihmastot elävät nyt hirsimökin puun uumenissa ja maaperässä, lahoavalla kasvualustalla. Ajattelen tätä kääpien lahottajantyötä ja samalla puiden juuristossa eläviä sienirihmastoja, joiden ansiosta puut pystyvät tehokkaammin ottamaan vettä. Ajattelen tätä elämää mahdollistavaa lahoamisen ja hapen saamisen kiertokulkua.

”…kutsumme sinua yhtä paljon kuin sinä meitä…joten jatka kutsumista”

Koko sienimökki The Hut on osa laajempaa tutkimusprojektia Herbarium, jossa mukana Jared Gradinger, Angela Schubot, Alm Gnista, Shelley Etkin ja Stefan Rusconi.  Alkujuuret ovat Kolumbiassa ja kohtaamisessa pimeässä hohtavan sienen kanssa. Tämä valontuojan ihmeen kohtaaminen sai  Jared Gradingerin ja Angela Schubotin unelmoimaan sienikuningatarkunnasta, jossa voisi kohdata sienet syvemmällä tasolla.

Sienimökin kestollisessa teoksessa Jared Gradinger ja Angela Schubot yhdessä Stefan Rusconin kanssa liikkeellistävät ja äänellistävät/musiikillistavat sienikohtaamisia. Tulen myöhässä sienimökin esityksen äärelle. En erota pimeydessä juuri mitään. Jään maahan istumaan. Näen katon rajassa roikkumassa kaksi olentoa, ne liikehtivät,  kietoutuvat toisiinsa, ne rimpuilevat. Niiden liikehdintä on rajua, miltei väkivaltaista. sitä on miltei pelottavaa ja vastenmielistä katsoa. Kuuntelen Stefan Rusconin soitinkonetta, joka yhdistää kasvullisuuden, mikrobien liikkeet ääniksi hirsien, pimeyden. Kaksi oliota laskeutuvat multaan, ne painivat, siirtyäkseen sitten nurkkaan, päät alaspäin. Nämä olennot milteipä maatuvat, tuntuvat vajoavan alaspäin, vajoavan. Rusconin elävä ”piano”,  on oma outo elävän ja mekaanisen hybridiolento, joka on jo kuin lahoamisen tilassa, sen ruumis paljastettuna.  En tiedä, olenko ymmärtänyt oikein, mutta Rusconi on muuntanut dataksi kasvien johtojänteissä tapahtuvia mikrovaihteluja ja käyttää tätä dataa äänimaiseman luomisessa. Nyt kone tuottaa ääntä kasvien liikeimpulssien pohjalta.

Sienimökki on kutsui regeneratiivisuuteen. Teosta kannatteli huolenpidon etiikka ei-materiaalisista, eloperäisistä toimijoista. Teos antaa krediitit suurelle joukolle materiaalisia toimijoita: silkkivyökäävälle, lakkakäävälle, pökkelökäävälle, taulakäävälle, koralliorakkaalle, kitkerävinokkaalle, sammaleelle, jäkälälle…näkymättömälle. Teos päättyy meille näytettävään pimeässä hohtavaan sieneen.

Osana yleisöruumista

Tuomas Laitisen taiteellisen tutkimuksen osana Yleisöruumis on yksi kokeilujen ja luonnosten sarjasta. Näissä kokeiluissa tietyt elementit ovat säilyneet muuttumattomina. Olemme aloittaneet yhteen kokoontumisen yhtäaikaisella eleellä kontaktissa toisiimme.

Tässä teoksessa tuo rituaali oli miltei kuin ehtoollisella, se sisälsi eräänlaisen ”leivän”, käsiohjelmasta löytyvän paperin palan, miltei kuin ehtoollisleivän, jonka syötyämme me voimme aloittaa.

keskellä on valaistu tila, sen ympärillä nämä tekstikääröt ja satoja metrejä purkautunutta tekstiä. Kahdessa paikassa on isot tekstikirjat, jotka johtavat teatterin, katsomoiden historiaan, joko teoriaan, sitten seinillä odottivat kirjeet, niiden henkilökohtainen sävy ei lakkaa koskettamasta, ne kertovat kirjeen lähettäjästä, ihmisestä tämän teoksen takana. Kirje ikään kuin tunnistaa juuri minut osana tätä kollektiivista yleisöruumista. nyt tilassa ovat jälleen nuo tekstirullat, joita aiemmat Yleisöruumiin yleisöruumiit olivat jo purkaneet, niitä oli kaikkialla. Ne tuntuivat ehdottavan/sallivan maadoittumista, voin vain käydä makoilemaan ja kaikessa rauhassa lueskella näiden aukikäärittyjen rullien tekstiä, miltei kietoutua tekstiin fyysisesti. Ihmiset toimivat eri tavoin. En halua asettautua keskelle asettautuvan näyttämön valoon. Yleisöruumiimme hakeutuu eri puolille.

Erilaisiin katsoja ja yleisöpositioihin – kortit, joiden alta tai kuulen keskustelua yleisösuhteesta. Tässä Yleisöruumiissa minä rakastin tämän yhteisen tilan hidasta kontrolloimatonta itseohjautuvaa kiireetöntä olemista ja vapaata tapahtumallisuutta. Tällä kerralla tunnen lepääväni ajassa, ajan yltäkylläisyydessä. Tieto siitä, että aikaa on riittävästi vapauttaa minua katsojana. Voin olla rauhassa.

Laitinen on luonut erilaisia kokeiluluontoisia asetelmia yleisön rakentumisen ehdoista. Tietyt elementit ovat toistuneet – tässä muodossa keskeistä ovat erilaiset lukemisen aktit. Meillä on yleisönä ikään kuin käsikirjoitus tai näyttämöohjeet. Olin ensimmäisessä Yleisön luennassa pari vuotta sitten, sitten work-in-progress Yleisöruumis-kokeilussa viime toukokuussa ja nyt Yleisöruumiissa. Tietyt elementit ovat pysyneet ja sitten tiettyjä elementtejä on lisätty. Lukeminen on saanut irtiottoja perinteisestä konventionaalista lukemisen käyttöliittymämuodoista, esimerkiksi A4 paperista. Prologissa – teoksen käsiohjelmassa esityksen mentaalisessa esiripun nostossa saimme ohjeet. Olemme kerääntyneet yhteen, näyttämö odottaa ja sitten sulattelemme. ”Tilassa on luettavia asioita. Ne ohjaavat sinun kohtaamistasi.” Ihana on  ”sanan syöminen” käsiohjelmassa on tärkkelystä, vettä, oliiviöljyä ja vegaanisia väriaineita sisältävä sana, jonka syömme prologin luettuamme. Muodostamme teatterin communitaksen, yhdenlaisen ehtoollisen ja syömme teatterin ehtoollisleipää, sanaa.

Toisaalta esimerkiksi kirjeet ovat säilyneet, seinältä löysin ensimmäisessä teoksessa itselleni osoitetun henkilökohtaisen kirjeen, nyt kirje ei ollut minulle, mutta silti sen henkilökohtainen sävy liikutti syvästi. Tämän kirjeen ohjeiden mukaisesti jouduin repimään kirjeen, sijoittamaan revityt palaset läpinäkyvään säilöön odottamaan polttamista. Polttamisen akti – tuleeko sellaista mahdollisesti olemaan. Olisimmeko me Yleisöruumiina mahdollisesti todistamassa kirjeiden polttamista – tätä hetkellisen pysyvän – kuitenkin sanoja, jotka säilyvät – katoavuutta. Millaisena toimijana teksti Yleisöruumiissa minua kutsuu puoleensa? Läpinäkyvässä altaassa on vettä ja vedessä kirjoja. Niitä voi lukea laittamalla kätensä veteen ja kääntelemällä sivuja vedessä. Tämä lempeän veden paino ja altaan äärelle satunnaisesti kokoontuneiden ihmisten lukeminen tuntuu maagiselta.

Mukana on myös kaksi isoa kirjaa, jotka missasin (?)  work-in-progressista, mutta nyt miltei vahingossa uteliaisuuttani ikään kuin vaivihkaa tutustuin ja löysinkin kirjan. Jälleen yhteinen kokoontuminen. Tätä isoa kirjaa saattoi lukea yhtä aikaa useampia ihmisiä. Meistä ison kirjan lukijoista tulee hetkiseksi pieni yhteisö, jossa kuulostellaan, milloin sivun voi kääntää, millä nopeudella edetä, me kommunikoimme toistemme kanssa sanattomasti. 

Voin kääntää maassa olevia kortteja ja lukea erilaisista katsojapositioista. En ole varma, minkä luin korteista, mitä olen Yleisöruumiin innoittamana pohdiskellut ja lueskellut jälkikäteen. Siellä oli Rancière vapaa katsoja, erimielinen katsoja, Nancy ja yhteisön kieltäminen, Fischer-Lichte ja autopoieettinen takaisinkytkentä, Lehmann ja ymmärtävä katsoja,  Alston ja narsistinen osallistuja. Mitä kaikkea vielä olikaan.

Kokemassani osassa syksyllä 2020 aloitimme yhtä aikaa kuin rituaalina oman kirjamme. Olemme kohdanneet ja lukeneet eri muodossa olevia tekstejä. olemme joka kerta saaneet ikään kuin rakkauskirjeen, kumppanuuskirjeen teoksen tekijältä, joko henkilökohtaisella omalla nimellämme varustettuna tai ilman. Ensimmäisessä osassa meitä ohjattiin, toimimme jokseenkin yhtäaikaisesti, toimimme enemmän kollektiivina, etsiydyimme jokseenkin yhtä aikaa eri puolille näyttämöä toisten tekstien äärelle.

Yleisöruumiin work-in-progress -osassa toimimme suuremmassa vapaudessa. Ja tässä lopullisessa (?) versiossa Yleisöruumis oli kutsu vapauden harjoittamiseen.

Mielessäni käväisee ajatus, mitä tapahtuisi, jos Yleisöruumiilla olisi erilaisia ohjeistuksia, erilaisia prologeja, jotka saisivat meidät toimimaan eri tavoin. Mehän olemme kuitenkin viime kädessä yhteistyötä ja hiljaisia yhteisiä sopimuksia noudattava yhteisö. Vai kuvittelenko niin. Jos minä olen, niin ehkä kaikki. Voisinhan vetäytyä syrjään tarkkailemaan. Miksi sellainen positio tässä vapaudessa ei tullut mieleeni? Niin, on ehkä syytä mennä enemmän itseeni ja pohtia sitä, miten minä olen katsojana, miten minä olen suhteessa toisiinsa. Jatkuvaa katsojan itsereflektiota. Teoksen tekstit esittivät myös kysymyksen valon rajaamasta näyttämöstä ja mahdollisuudesta asettua näyttämön valoon. Work-in-progress -osassa tämä ”näyttämö” ei ollut näin selkeästi ilmituotu, sen ympärillä oli tuoleja. Niin, miksi miellän tuo valon rajaaman tilan automaattisesti näyttämöksi, jonkinlaiseksi keskustaksi, jolle en missään nimessä halua mennä? Näin ehdollistunut kahtiajako omassa päässäni vallitsee – vai johtuiko se valosta – olisit valon loisteessa…

Yleisöruumis innoitti miettimään  tekijän ja katsojan suhteen ehdollistuneisuutta ja performatiivisuutta. Ryhdyin miettimään yleisöruumista myös performatiivisena rakennelmana suhteessa Judith Butlerin performatiivisuuden teoriaan. Mehän olemme teatterin kehyksissä myös yleisönä performatiivisesti rakennettua. Aivan samoin kuin sukupuolta, seksuaalisuutta tuotetaan performatiivisesti tai rodullistettua ruumiillisuutta ja ableismia, niin myös yleisöä – kollektiivisena katsojien, osallistujien, kokijoiden, todistajien joukkona – tuotetaan ja tuotteutetaan performatiivisesti.

Laitinen on fenomenologi, joka kysyy perustavaa laatua olevia kysymyksiä yleisöstä ja miettii ja kokeilee uusia tapoja ajatella näyttämön ja yleisön suhdetta. Laitinen miettii fenomenologin tavoin jonkin ilmiön ilmestymistä ja näyttäytymistä, kaikkea sitä, millä hetkellä yleisö muodostuu ja yhä enemmän sitä, mitä yleisössä sitten tapahtuu, miten se toimii, mitä se tekee, millaisia tuntemuksia siinä liikkuu – kirjoitan nyt kollektiivissa me – mutta voin tietää vain itsestäni. Siis miten minä olen yhtenä yleisöruumiin osana? Millaista osaa yleisöruumiin osana minä rakennan?

Laitinen kokeilee toisin toistamista, erilaisia mahdollisuuksia yleisön rakentua ja todentua. Työskentely käsitteellistää niitä laajentuneita mahdollisuuksia ja yleisöruumiin kasvanutta itsemääräämisoikeutta ja vapautta, joka on tapahtunut, ehkä myös pohtii kaikkia niitä konventioita, jotka yleisöruumiiseen ehkä on sidottu ja jotka vapautta kutistavat. Missä ovat katsojan, yleisöruumiin rajat? Millaisia näkymättömiä rajoja on olemassa ja miten niitä rikotaan? Odotan jatkoa.