Linda Wallgren on esimerkki oman ikäpolvensa hybridityöntekijästä. Työtä tehdään, työaikalaskurin tunnit paukkuvat. Wallgrenin työskentely näyttäisi kertovan myös johtamisen ja ohjaamisen sukupuolittuneisuudesta. Työn kuormaa tuppaa lisäämään se,  että naisjohtajilta ja -ohjaajilta tunnutaan odottavan enemmän emotionaalista henkilöstöjohtamista kuin vastaavissa asemissa toimivilta miehiltä.

Vanhan Jukon osa-aikaisen johtajapestin ja ohjausten rinnalla Wallgrenin työputkeen valmistumisen jälkeen vuodesta 2014 lähtien on kuulunut vapaan ”teatteri”-ryhmän apurahaproggiksia ja ohjauksia Jukon ulkopuolella, mm. Farmi Ryhmäteatterissa, Prinsessa Hamlet Q-teatterissa ja viimeksi Juhannustanssit Tampereen Työväen Teatterissa, sekä lisäksi kuunnelmaohjauksia.

Korona oli Wallgrenille eksistentiaalinen ja taiteellinen shokki, joka antoi luvan pysähtyä, kirjoittaa ja kasata ajatuksia. Saattoi reflektoida omaa tekemistään askeleen etäämmältä. Korona paljasti nääntymyksen, jonka olemassaolon useimmat kielsivät.

Puhumme taidetyön tekemisen ehdoista, instituutioiden uudistumistarpeesta ja ohjaajan omasta käsialasta ja tulevaisuudesta.

”Millä ehdoin taidetyötä suostutaan tekemään?”

Korona synnytti teatterilaisissa valtaisan paineen tuottaa someen digiteatteria – kuin henkensä hädässä.  Taiteentekijöitä tuntui kauhistuttavan pelko siitä, ettei yhteiskunta tulisi toimeen ilman teatteria.

Wallgren naurahtaa. Korona osoitti pelon harhaksi. Yhtä harhaiseksi se osoitti taitelijoiden kuvitelman siitä, että maailma kaatuisi, jos sairaana ei tulla esitykseen. Kansan palvelemisen eetos on syvällä teatterilaisissa.

”Jukossakin tämä palvelueetos, aikatauluista ja suunnitelmista kiinnipitäminen alkoi näkyä lähes kaikessa. Herran jestas, että ne on poikki, ajattelin. Me kaikki oltiin. Teattereiden työkulttuurissa on oireellista verta vuotaen läpi harmaan kiven puskemista. Missä tahansa olosuhteissa täytyy kyetä työskentelemään. Kaunis ja jalo ajatus, mutta samalla epäterve. Koronan myötä syntyi oivallus ja kysymys siitä, mikä kaikki on välttämätöntä. Jos teatterin poistaa, niin kaipaako sitä kukaan?”

”Kyllä ihmiset kaipaavat livetilannetta, se on selvää, ja tämä vuorovaikukseen perustuva tekeminen on iso toimiala. Mitä tapahtuisi, jos kaikki jäisivät työttömiksi? Tekijöiden kauhu syntyi epäilystä, onko meidän tekemisellä  yhtään mitään merkitystä. Ja vielä kun me tehdään tätä keskipalkan alarajaa hipoen. Epäsuhta kutsumusammatin tuomaan taakkaan nähden oli huima.”

Wallgren puhuu yhteiskunnan arvovalinnoista ja työkulttuurista. Merkitystä on sillä, tukevatko valtio ja kunnat teattereita ja nähdäänkö teatteri ja taiteilijoiden työ sellaisena, johon kannattaa ja pitää satsata. Wallgrenin mukaan ollaan markkinatalouden pimeässä ytimessä, jos teatterit aletaan nähdä tuloutusautomaatteina.

”Olen hirveä kiitollinen, että meillä on nyt hallitus, jolla on halu säilyttää taide ja kulttuuri.  Pitäisi kuitenkin pureutua kysymykseen myös siitä, millä työehdoilla ihmiset sitoutuvat tätä työtä tekemään. Minä kasvoin ja opiskelin ilmapiirissä, jossa perustettiin uusia teattereita ja ryhmiä jo lukiossa ja opiskeluaikana. Oli taiteellista ja emotionaalista kapasiteettia pitää kaikkea pyörimässä. Kysymystä voi miettiä myös siltä kannalta, että  jos tämä ei kiinnosta katsojia ja jos yhteiskuntakin näkee tämän merkityksettömäksi, niin mitä sitten…”

”Ryhdynkö syvään eksistentiaalis-poliittis-taiteelliseen keskusteluun siitä, mitä ovat taiteen tekemisen vaihtoehdot. Kapitalistiseen taidekenttään liittyy iso kysymys siitä, onko minun työni 1800 euron vai 2800 euron arvoista ja kuinka työn palkassa maksettava arvo riippuu siitä, missä rakenteessa työtä tekee. Ei kai osa-aikataiteilijuus voi olla mikään vakavasti otettava vaihtoehto.”

Suorittavassa limbossa työn tekeminen ei ole hedelmällistä

”Kun koronajärkytyksestä toipuneena aloin yhtäkkiä jaksaa kiinnostua romaaneista ja kaiken muun lukemisesta, tajusin mikä kaikki normaalissa työarjessani oli ollut sen esteenä. Lukeminen ei yhtäkkiä ollutkaan suorittamista, tieto ei asettunut mihinkään ennakoituihin kehyksiin välttämättömyytenä systeemin pyörittämiseksi. Se oli olemassa jonain, joka lisää ymmärrystä. ”Lukeva työläinen on vaarallinen”. Niin se on, nyt sen tajusi.”

Wallgren puhuu suorittavasta limbosta, johon teatterissa niin helposti ajaudutaan.

”Esitysten tekeminen  pakkoraossa ja uupuneena ei ole hedelmällistä eikä tarkoituksenmukaista. Näyttämöllä näkee ratkaisuja ja pystyy arvioimaan ja keskittymään tekemiseen, jos tuntee olevansa vapaa. Tekeminen on hauskaa ja ilmavaa eikä vaikeakaan asia tunnu voimia vievältä. Mulla on ollut ainakin yksi isompi burn out ja silti olen vain painanut. Jotkut kesälomat ovat olleet eheyttäviä prosesseja siten, että olen vain nukkunut.”

Wallgren arvioi töitään ja tekemisiään kriittisesti. 

”Olisin voinut olla vielä rohkeampi ja keksiä yllättäviä ratkaisuja ja verkostoitua vielä enemmän johonkin yllättäviin rakoihin. Toisaalta on sitten Jukossa parannettu työhyvinvointia, tehty yhteistyötä. Olemme onnistuneet ammattilaistumaan ja saamaan määrättyä itsevarmuutta kentällä. Ajattelen, että Vanhassa Jukossa olemme tekijöitä, jotka voivat harjoittaa hyvää ravistelua salakavalammin kuin vain puhumalla auki omaa politiikkaamme. ”

”Tiettyä radikalismia on lisännyt se, että radikaalit idea ja kokeilut on voitu tehdä yhteistyössä. Olemme tehneet taiteellisesti kunnianhimoisia ratkaisuja mieli auki. Siinä sivussa olemme miettineet, miten saataisiin lisää yleisöä muualta ja samalla mietitty, pitääkö meidän tehdä jotain varmoja nakkeja, pitääkö meidän tehdä sellaisia vain, koska trendi on mikä on. On mietitty miten sykli voisi olla vähemmän nopea.

Neljättä korona-avustusanomusta kirjoittava Wallgren pohtii sitä, miten radikaaleja teatterin kentän erilaiset uudelleenjaot tulevat olemaan. Arvokysymykset liittyvät työn mielekkyyden kokemukseen ja yhteisön kannattelemiseen ja vastuuseen. Wallgren sanoo hyvin ymmärtävänsä, että koronapandemian aika on viimein nostanut näkyväksi esimerkiksi hoitajatyön arvoa ja saanut ihmiset ymmärtämään sen valtavan ja vastuun merkityksen. Mutta kenellä riittäisi ymmärrystä taiteen vapaan kentän pätkätyöläisiä kohtaan?

Instituutioiden tulevaisuudesta ja TTT:n rohkeudesta

Koronakeväänä on käyty vertaiskeskustelua institutionaalisen kentän tulevaisuudesta. Onko tärkeätä se, että talot pysyisivät nimenomaan samanlaisina, samankokoisina ja toimintamuodoiltaan samanlaisina kuin aina ennenkin. Korona tuli näyttäneeksi sen, miten instituutiot toimivat: purkivat epävarmoja tuotantoja, pienensivät työryhmien kokoja tai tarttuivat entistä hanakammin niin sanottuihin varmoihin kassamagneetteihin.

Eikö instituutioita voisi ajatella toisin? Wallgrenin mielestä kysymys on siitä, miten asioita voidaan ajatella ja organisoida uusiksi. Wallgren pohtii myös kentän popularisoitumista.

”Uskotaan suureen hypoteettiseen yleisöön, jonka talutusnuorassa iso osa institutionaalisia teattereita toimii. Uskalletaanko enää tehdä omintakeisia ohjelmistoratkaisuja, ottaa kokeellisempia, muodoltaan haastavampia teoksia? Voiko ohjelmistossa olla tuntemattomien kirjailijoiden teoksia? Voiko vakavasta aiheesta tehdä vakavaa ja synkkää esitystä? ”

Wallgren puhuu myös Otso Kauton luotsaaman TTT:n linjauksista, residenssitoiminnasta, yhteistyöstä rahoituslain ulkopuolisen kentän kanssa. Isoissa taloissahan on tiloja tyhjillään, on kapasiteettia. Tekemisen reunaehtoja voidaan muuttaa.

”Oli rohkea ajatus Otsolta ottaa ohjelmistoon Juhannustanssit ja Jeppe Niilonpoika. Tätä linjaa Otso jatkaa myös Hamletillaan. Ehdotus Juhannustansseista tuli Otson taholta. Olin epäileväinen, jos en löydä kulmaa teokseen, en lähde sitä tekemään. En ollut kiintiöohjaaja. En tekisi tilauksesta mitä sattuu.”

”Löysin Salaman romaanista kuitenkin suoraan oman sukupolveni kuvan, pätkätyöläis- ja burnout -sukupolven, joka ajaa kohti rotkoa. Sain tuoda suunnittelija- ja tekijäporukkaa ja saimme mahdollisuuden käyttää ison näyttämön salia eri tavalla ja rikkoa rampin rajaa. Teimme töitä yhdessä dramaturgi Juho Gröndahlin, säveltäjä Joonas Mikkilän ja korografi Samuli Nordbergin kanssa. ”

Tuntui tärkeältä ja merkittävältä, että nuoresta yleisöstä, lukioiden, yliopiston ja ammattikorkeakoulujen opiskelijoista löytyi valtava kaikupohja. Että lukiolaiset yhtäkkiä istuivat siellä ja itkivät, tuntui jotenkin siltä, että heidän maailmantuskansa oli tullut kohdatuksi.”

” Iso juttu Otsolta, että päätti tehdä sekä Juhannustanssit, ja sen jälkeen vielä Jeppe Niilonpojan, joka ei edes ollut tamperelainen kulttuuriklassikkoteos kuten Juhannustanssit.  Jo se saattoi aiheuttaa sen, että siitä kirjoitettiin penseämmin. Se oli kokeilevuudessaan taiteellisesti tosi kunnianhimoinen. Se järkytti yllättävän paljon. Kyse on myös mausta. Se herätti tunteita ja provosoi.”

Rakenteellistuneesta perheestä ja hallitsemattomasta halusta 

Puhumme ohjaajan omasta käsialasta, tekemisen tavasta. Wallgren on useasti tarttunut klassikkoihin, ohjannut niitä vahvoina päällekirjoituksina. Wallgrenia kiinnostavat rakenteet, erityisesti sukupuoleen, patriarkaaliseen perhejärjestelmään ja pienyhteisöön sidotut elämismallit.

”Tällaiset mallit sekä vahvistavat että vangitsevat. Minua kiinnostaa niiden suhde kapitalismiin ja hallitsemattoman halun ja vallan kysymyksiin. Kun halu ei toteudu ja joutuu ahtaalle ja puristuksiin, se purkautuu väkivaltana, joka ei välttämättä ole fyysistä.”

”Teatterikorkeakoulussa tein lopputyönäni Harold Pinterin Rakastajan. Sekin oli perheyksikön kuvaus. Sen estetiikka oli groteskia kodinomaisuutta, venytettyä porvarillisuutta. Asioiden tulisi olla eheitä, mutta eheyden sijaan ne vuosivat liitoksistaan. Oma näyttämösovitukseni oli sekatyyliä kirjoittamisajan modernin ja oman kokemukseni välillä ja pohdin siinä hyvää elämää ja malleja, joihin me ajaudumme. ”

”Teatteri Rujolle ohjasin Teatterikorkean bunkkeriin Dea Loherin Tatuoinnin, jossa keskiössä oli näennäisen onnellinen insestiperhe. Samaan aikaan olin juuri tehnyt Kullervon, joka oli oman estetiikan löytämisen avain. Näissä molemmissa on insestinen kuvio kuten Oidipuksessa, jonka myös haluaisin joskus ohjata. Kaikissa niissä on jotenkin insestinen kuvio. Minua kiinnostaa tuollainen johonkin rakenteeseen pakottava ja sitova liima.”

Wallgren painottaa useaan otteeseen koko suunnittelevan ryhmän merkitystä. Kun tehdään yhdessä kokonaiskonseptia, asiantuntijuus lepää usean osaajan varassa. Tieto on yhteisössä ja jaettua. Ehkä tällaisesta lähtökohdista käsin, harvaa naistekijää harvoin julkisuudessa pidetään auteurina. Wallgrenin mielestä nämä asiat eivät kuitenkaan millään muotoa sulje toisiaan pois.

”Minä olen se, joka tuo teokselle lähdön, teoksen tai kirjailijan, mutta suunnittelevan ryhmän sekä lopulta esiintyjien työ ja  yhteistyössä muodostuva kokonaiskonsepti on se, josta eniten nautin. Farmin esityskonseptia tehtiin yhdessä Sinna Virtasen ja alkuvaiheessa materiaalia kerätessä myös Juha Hurmeen ja Henriikka Tavin kanssa. Esimerkiksi läpisävelletyssä Juhannustansseissa, Joonaksen merkitys oli niin keskeinen ja itsestään selvä, ettei kaiken tarvitse olla mun näpeissä. Jotta saadaan soiva juttu, hoitaa Joonas parhaalla mahdollisella tavalla sen puolen osaamisen.”

”Rakastan kauneutta ja ennen kaikkea tarkoituksenmukaista kauneutta, joka Farmissa (lavastus Kaisu Koponen, valo- ja videosuunnittelu Ville Mäkelä) esimerkiksi ajateltiin jo näyttämöllisesti niin staattiseksi idylliksi, että siitä tulee itsessään mahdoton. Minua kiinnostaa löytää kauneutta estetisoidun kaaoksen keskeltä ja liikkua harmonian ja kauneuden pinnalla. On nautinnollista työskennellä visualistien kanssa, jotka ajattelevat, että skenografia voi olla myös itsenäinen teos, ei vain pelkkä funktionaalinen kehys. Tällainen skenografinen ajattelu voi herättää ja liikuttaa, se aistimellistaa sen, miten maisemassa ollaan ja tullaan olevaiseksi.”

Puhumme yhteisyyden katoamisesta kilpailuun perustuvassa järjestelmässä. Kilpailu ja tehokkuus rikkovat ja vääristävät sosiaalisia suhteita, myös perhesuhteita. Ihmiset välineellistävät toisensa kilpailijoiksi tai hedonistisen nautinnon kohteiksi.  Puhumme myös bonoboista.

Wallgren viittaa bonobojen elämäntapaan. Niiden sosiaalinen käyttäytyminen ravinnon riittävyyden vuoksi on toisenlaista kuin aggressiivisten simpanssien. Laumaa johtavat naaraat, ja yhteisölle seksi toimii sosiaalisena sidoksena. Niillä ei ole lainkaan yhtä vastakkainasettelullista kilpailun kulttuuria.

”Musta on kiinnostavaa, miksi lähes aina kuitenkin referenssejä haettaessa halutaan verrata ihmistä simpansseihin eikä bonoboihin, jotka kuitenkin ovat meitä geneettisesti aivan yhtä lähellä. Kai siinä on jokin radikaali vapauden ja jakamisen ajatus, joka on vähän vaarallinen.” 

”Minkälaisista välttämättömyyksistä me koostumme?”

Puhumme ajan aineellisuudesta. Wallgren on korona-aikana päätynyt tutustumaan myös italialaisen fyysikon Carlo Rovellin teoksiin, jotka käsittelevät ajan luonnetta ja kvanttigravitaation mahdollisuuksia uutena tapana hahmottaa koko aika- ja todellisuuskäsitystämme. Rovellin ajattelun kautta voi peilata teatterin tekemistä ja todellisuutta, joka on täynnä epätietoisuutta ja mysteerejä.

”Rovellille aika on aineellisuutta, jossa hiukkasista muodostuva aine vuorovaikuttaa erilaisten kenttien kautta. Kaikki on hyvin abstraktia elektronisten kappaleiden liikehdintää. Tästä näkökulmasta käsin ei kannata kysyä, milloin joku tapahtuu vaan millä todennäköisyydellä. Rovellin teos synnyttää kiinnostavia ajatuksia myös suhteesta taiteeseen. Mitä taide tai teatteri voi merkitä eksistentiaaliseen ymmärryksen ja itsensä paikantamisen kannalta.”

Puhumme myös Idomeneuksesta, Kreetan kuninkaasta, joka Troijasta kotiin palatessaan joutuu myrskyn kouriin ja lupaa itse pelastuakseen uhrata mitä tahansa, joka häntä ensimmäisenä on kotirannalla vastassa. Vastaan tulee Idomeneuksen poika, jonka kuningas uhraa, koska tuli luvanneeksi niin. Wallgrenia kiinnostavat meihin kirjoitetut narratiivit.

”Minua kiinnostaa, miten historiaa kirjoitetaan ja miten sitä luetaan. Minkälaiset narratiivit, vääjäämyydet ja uskomukset painetaan virallisina historiankirjoihin ja millaiseen kohtaloajatteluun se johtaa. Mitkä totuudet saavat ohjata toimintaamme ja minkälaisista välttämättömyyksistä me oikeasti koostumme? Mihin meillä esimerkiksi on jatkuva kiire, kun yritämme ehtiä maaliin. Emme me ole immuuneja asioiden syys-seuraussuhteille tai toistemme vaikutukselle.”

Entä tulevaisuus? Voiko äskeisestä Idomeneuksesta ja Rovellin ajatusten äärellä oleilusta päätellä jotain? Edellä mainitun teoksen Wallgren ohjaa talvella ruotsinkielisten maistereiden lopputyönä Teakiin. Muutaman isomman talon kanssa on suunnitteilla töitä, joista Wallgren ei kuitenkaan vielä tässä kohtaa uskalla sen enempää puhua.

Wallgrenia kiehtoo vapaus. Se tarkoittaa myös osin työskentelyä  oman vapaan teatteriryhmä ”teatterin” kanssa.Se on Sinna Virtasen, Joel Mäkisen, Aleksi Holkon, Pyry Nikkilän ja Linda Wallgrenin muodostama ryhmä, joka on tehnyt yhdessä töitä lähes 10 vuotta.

”Teemme maksutonta kaupunkikulttuuria, paikkasidonnaisia juttuja, puhtaan vapaaehtoisesti. Kutsumme itse itsemme kokoon. Olemme tehneet Myrsky  – Stormen -esityksen (2011), Neljän pennin oopperan (2012), Aleksis Kivi-esityksen Allas Sea poolille (2014). Vuonna 2015 teimme muuttuvan kiertue-esityksen Pieni esitys vuodesta 1918, jonka lähtökohtina olivat eri paikkojen suhde sisällissodan tapahtumiin. Yksi kiertueen esityksistä lähti Jämsän kirkonmäellä tapahtuneista julmuuksista, jossa tapulin tornissa teloitettiin yhden yön aikana kymmeniä punaisia aivan omavaltaisesti. Muistan, kuinka meillä oli esitys kalmistossa, ja yhteensä kuusi varausta. Sitten yhtäkkiä tihkusateessa esitykseen on tulossa 160 ihmistä, joiden omaisten kohtalosta esitys kertoi.  Myllypuron jäähalliin taas toteutettiin 2018 Bible on Ice, jonka lähtökohtana oli luistellen toteuttaa ”vanha testamentti ihanampana kuin koskaan”. Nää on olleet monella tapaa omaa tekemistä ja ajattelua muovaavia juttuja. Maksimaalinen taiteellinen vapaus yhdistettynä horisontaaliseen työskentelyn praktiikkaan. Jäätävä kunnianhimo ja samalla täysi kieli poskessa -asenne. Se on mulle tärkeää.”