Lou Salomén näyttämötilaan tullaan kuin jättikokoisen punaisen silkkivaginan lävitse.  Näyttämön seinät täyttää villi ja vapaa halujen puutarha. Se tursuaa liiallisena kaikkialle, sen sateenkaarilangat ja pienet kukkaset ulottuvat katsomon seinille. Lou Salomén maailma, liikaa aikansa maailmalle.  Lou Salomé oli se Toinen, joka taisteli saadakseen olla subjekti, minä, itse.

Venäläis-saksalaista kirjailijaa, kulttuurikriitikkoa ja psykoanalyytikkoa Lou Andreas-Saloméa (1861–1937) tietää ja muistaa tuskin kukaan. Hän elää lähinnä miehisen historian alaviitteinä tai miesnerojen ”muusana”, ei omana itsenään.  

Aina Bergrothin käsikirjoitus ja Riikka Oksasen ohjaus Lou Salomé  KOM-teatterissa tarjoaa nyt kokokuvan tästä ristiriitaisesta, aikakautensa kaikenlaisia normeja ravistelleesta modernista naisälyköstä, jonka elämänfilosofiana oli ajattelun, työskentelyn ja elämisen vapaus. Salomé haistatti pitkät teljetylle elämälle suljettujen seinien takana, sille, jota aikakausi tarjosi.  

Bergroth ja Oksanen flippaavat sukupuoliasetelmat. Lou Salomé on näyttämöleikki, jossa Vilma Melasniemen Loun ympärillä pyörii Juho Milonoffin, Niko Saarelan, Miiko Toiviaisen fyysistämät 13 itsestään kovasti tietoista mieshahmoa ja patriarkaatin säännöt sisäistäneitä tukahduttajanaisia, mutta myös hengenheimolainen, joita kaikkia Ella Mettänen esittää.

Ei pelkoa kuolleeksi kunnioittavasta kokovartalokuvasta.  Lou Saloméssa ei himmailla. Tämä on naisen juhlaa, näyttelijän juhlaa. Vilma Melasniemi on juuri se Lou – ajattelen hetken – Melasniemeä Zellerin näytelmässä Poika, jonka Riikka Oksanen KOMiin ohjasi joitain vuosia sitten. Melasniemi näytteli tuon miehensä jättämän, Pojan äidin. Melankolia oli neuroottisen tarkoissa eleissä, joilla tämä äiti hoiti viherkasvejaan. Nyt Lou on kuin revanssina kaikille niille näyttämöhahmoille, joiden kohtalona on alistua tai kannatella näkymättömissä ja hiljaisesti jonkun muun toimijuutta.  Nyt saa irrotella niin paljon kuin ruumis ja sielu sietävät – eläköön vapaus!

Ella Mettäsen venyy naiskuvien ääripäissä dominoivana, viktoriaanisena äitinä, Nietzschen vallankäyttäjäsisarena, palvelijana, joka pokaa Loun aviomiehen äiti, rouva Freudina sekä ennen kaikkea Ellen Keynä, Salomén ystävänä ja hengenheimolaisena. Ellen Key oli ruotsalainen feministi, kirjailija ja mielipidevaikuttaja. Miten oivallista olikaan pukea nämä kaksi oman aikansa edelläkävijähahmoa Marimekon mansikkakuosiin – uuden ajan naiset, sielun sisaret, ehkä rakastavaiset. Ja tietenkin Lou on muutoin housuissa, ei hameessa.  

Salomé oli se moderniteetin uusi nainen, joka fin de sièclen kirjailijoiden (useimmiten miesten) teksteissä rakentui femme fataleina tai viattomina lapsinaisina uhaten kriisiytynyttä maskuliinisuutta.

Esityksen lyhyet kohtaukset hahmottavat Loun suhdetta äitiin ja isään, varhaisimpaan opettajaansa, paloa oppimiseen, paloa elää ja työskennellä tasavertaisena aikalaistensa kanssa vertaisena – ja järjestellä elämistä sellaiseksi, että se tarjoaisi vapauden. Kiivastahtisessa henkilökavalkadissa on mahdollista pysyä mukana kronologian ja paikan- ja ajanmäärittelyjen ansiosta. Ei tarvitse konstailla turhanaikaisesti, riittää, kun uskoo tämän ainutlaatuisen ja omintakeisen elämän kantovoimaan, niin ja uskoo esiintyjien kantovoimaan.

Tärkeä näyttämöhahmo, miltei Lou Salomén sisäinen minä, alter ego, on muusikko Eva Louhivuori, joka yhdessä Ilkka Tolosen kanssa on luonut teoksen musiikin ja äänisuunnittelun.  Lou Salomé kieltäytyi alistumasta symbolisen kielen järjestykseen. Esityksessä Salomén ajattelu materialisoituu myös musiikissa, teoksen kokonaisvaltaisessa skenografisessa ajattelussa, Janne Vasaman lavastuksessa, Tiina Kaukasen pukusuunnittelussa, Tomi Suovankosken valosuunnittelussa sekä Vasaman ja Suovankosken videosuunnittelussa.  Liikutaan aistimuksissa, tiedostamattomassa viettienergiassa.

Teos kehystyy miehisenä maailmana, esittelemällä miessankarit – Loun muusat – Nietzchen, Rilken, Freudin mansplainaajina vertailemassa omia oeuvrejaan, kirjapinoja kuin pikkupojat pippeleitään.  Teoksen epilogissa Salomén arkulle miehet jättävät kukkatervehdyksensä. Viimeisenä välähdyksenä Lou ja hänen ystävänsä Ellen Key nojailevat ja juttelevat kotoisasti arkun yllä, Loun viimeinen repliikki: minulla oli kiire junaan. Louhivuoren soittamat kolme yläsäveltä. Toiveikkuutta, uutta tulevaisuutta.

Lou Salomén kaltaisilla teoksilla eurooppalaista sukupuolittunutta sivistyshistoriaa kirjoitetaan uuteen kuosiin.

Enpä ole lukenut ainoatakaan Salomén itsensä kirjoittamaa esseetä tai novellia. Vasta nyt yritän tapailla sitä, miten Salomé erimerkiksi psykoanalyyttisissa kirjoituksissaan hahmotteli vaihtoehtoista myönteistä feminiinistä narsismia Freudin narsismi-käsitteen sijaan.

Bergrothin ja Oksasen Lou Salomé kaivautuu patriarkaatin kertomusten lävitse tavoittaakseen Lou Salomén oman katseen, tavan ottaa maailma haltuun ja merkityksellistää oma itse. Esityksessä sivutaan Virginia Woolfia, Loun suuhun laitetaan ajatus naisen tarvitsemasta omasta huoneesta.

Lou Salomén esitys sai miettimään teatteria ainutkertaisena ruumiiden ja muiden materiaalisuuksien apparaattina, joka pystyy tuottamaan ja välittämään tuntemuksia, materian värettä. Katsomme ja vaikutumme esityksestä yhteisessä prosessissa. Hetkisen olemme osallisina yhteisessä fantasiassa, mahdollisuuksien tilassa.

 Lou Saloméssa osallistumme nimihenkilön historiallisen hahmon elämäntarinan ja identiteettitarinan kautta elämänvoimaa ja vitaliteettia hehkuvaan subjektin muodostumiseen. Näimme, miten tämä naissubjekti rakentuu ja millaisia annettuja ruumiillisia ja materiaalisia ehtoja horjuttaen.

Lou Salomé näyttää historiallisesti erilaisia tapoja käsittää ja ja kokea sukupuolta ja seksuaalisuutta ja tietämisen intohimoa. Ollaan välitilassa, sukupuolten ja seksuaalisten halujen ambivalenssissa ja androgyniassa. Omana aikanaan Lou Salomé oli pervouttaja, joka horjutti vallassa olevia kategorisointeja ja normaaliuden logiikkoja kieltäytyessään elämästä hämyisten harhakuvitelmien projisointipintana. Salomé oli ruumispoliittisessa ajattelussaan esifeministi. de Beauvoir kirjoitti sitten Toisessa sukupuolessaan siitä, miten halu uhkaa naisen riippumattomuutta.

Lou Salomén esitys vei jälkikäteen ajatukseni (takaisin) myös ranskalaiseen Julia Kristevaan, bulgarialais-ranskalaiseen kirjallisuudentutkijaan, semiootikkoon ja psykoanalyytikkoon. Kristevan ansiosta ruumiillisuus tuli kieleen tai ylipäätään ajattelun näyttämölle – niin ajattelen. Kristevalle kieli muodostui kahdesta modaliteetista, semioottisesta ja symbolisesta. Semioottinen liittyi ruumiilliseen, tiedostamattomaan ja sukupuolittamattomiin vietteihin. Symbolinen puolestaan tuotti järjestystä. Kristevan ajattelussa poeettinen kieli oli juuri sitä, joka avautui semioottiselle uhmaten symbolista.

Kristeva yhdisti rakkauden kieleen: rakkauden ilot olivat kielen nautintoa. Lou Salomélle ajattelu oli ruumiin ja kielen nautintoa, orgastista iloa. Sen Lou Salomén esitys näyttää.