Ismael Peuran taiteellisena opinnäytteenään käsikirjoittaman ja ohjaaman teoksen Männistön koti – yksi pelastui näkeminen tuotti riemun tunteen. Miten omaelämäkerrallista materiaalia voi käyttää autobiografian karikot suvereenisti ylittäen ja suunnata katseen kohti maailmaa.  Kun osaa, niin teoksesta ei työnny esiin identiteettipoliittinen itsen manifestaatio, ei eettisesti kyseenalainen tunnistettavuus.

Männistön kodissa ei tehdä omaelämäkerrallista dokumenttia, ei synny psykopaatosta, ei tirkistelyn tunnetta, ei huolta asianosaisten tuntemuksista. Uppouduin huostaanotettujen näyttämöhahmojen tuntemuksiin ja samalla aukeni konkreettinen yhteiskunnallinen todellisuus: yksityisten hoitopalvelujen julma bisnes.

Männistön kodissa omaelämäkerralliset ainekset ovat keränneet ympärilleen fiktiivistä ainesta, ilmaa, taiteen muotoa: syntyy draamallista fiktiota ja esityksellisyyttä, jossa ei tehdä omaelämäkerrallista sopimusta,  ei liioin ikään kuin dokumenttiteatterin sopimusta, jossa tarkasteltaisiin yksityistettyä bisnestä dokumenttimateriaalin valossa.

Teoksen estetiikka ja ilmaisu saavat aikaan sen, että katsojan huomioni ei niinkään jumitu käsikirjoittaja-ohjaajan omakohtaisiin kokemuksiin ja niiden referentiaaliseen todellisuussuhteeseen. Sen sijaan autoetnografisesta materiaalista kasvaa kokemusten ja tuntemusten rinnalle rakentuu kuva lastensuojelun raadollisesta yksityistetystä todellisuudesta ja siten myös tärkeä lapsi- ja yhteiskuntapoliittinen esitys –  ennen kaikkea esitys, joka hengittää, huohottaa  joka esityssolullaan.

Kodin ulkopuolelle sijoitetuilla lapsilla tehdään yksityisessä sijoitushoidossa raakaa bisnestä.  Mitä pidempi sijoitusaika, sitä paremmat tuotot bisnekselle. Irvokkaasta säilöönottobisneksestä lapsen etu on kaukana. Ja kansainväliset sijoittavat ovat jo olleet lastensuojelupalveluiden rahan apajilla.

Äsken kirjoittamani kuulostaa kuivakkaalta eikä tavoita Männistön kodin ydintä, sen tyylilajin ja ilmaisukeinojen tuottamaa kaksoisvalottavaa katsojakokemusta.

Ilmaisukeinojen vapaata liikehdintää

Kirjoittaja-ohjaaja ei ole mustasukkainen, hänen ei tarvitse vartioida tekstiään. Hän voi antaa tilaa muille ilmaisukeinoille. Männistön koti näyttäytyy minulle milteipä teatterillisena film noirina liikkuessaan sosiaalitoimen ja yksityistetyn lastensuojelutoimen pimeässä ytimessä.

Tuohon pimeyteen ja tarkasti rajatun tilan, ääni- ja valomaailman välittämiin tuntemuksiin me katsojina sukellamme miltei heti Q-teatterin puoli-Q:n saapuessamme ja vielä enemmän, kun astumme sisään näyttämötilaan kuin usvan keskelle. Ensimmäiset aistihavainnot pohjautuvat fragmentaarisiin kuulohavaintoihin: jylinää, huohottavia ääniä, auton avaimet, äänillä tehty kohtaus. Ja valokiiloja. Ja sitten  lämpiötilassa etäällä varsinaisesta näyttämöstä ollaankin sosiaalityöntekijän huoneessa, nuoren henkilön rikosrekisteriä kertaamassa; puoli vuotta tarkkailuluokalle; poika karkailee; ratkaisuna tarjotaan sijoituskotia – äiti suostuu. Äänet ja musiikki ovat muutoinkin teoksen tuntemuksellista ydintä.

Valitut ilmaisukeinot tekevät mahdolliseksi käsitellä sekä totaalisen instituution harjoittamaa mielivaltaa että sinne huostaanotettujen nuorten sisäisiä tuntemuksia. Iisakin hyvä uni lapsuuden futiskentällä pelaamisesta kääntyy painajaiseksi, jonka täyttävät zombit, pääkallot, kauhuolennot; Sijoituspäätös: äidin kommentti en vastusta. 

Esityksen musiikki soi asennetta: raivokasta tiukkaa kitarasoundia, kapinaa, metallista röyhkeyttä, kun ei ole mitään hävittävää. Se soi kauhua, surua, ikävää ja tuskaa, mutta se soi myös ajoittaista vapaudentunnetta ja elämänvoimaa.  Miia Juneksen muusikon käsiala, äänensävyjen herkkyys kuuluu tässä sekoituksessa räppiä, rockia ja naisvokalistien kuulakkuutta. Ja rangaistuslaitos kuuluu vinkuvien viulujen, teroitettujen veisten uhassa, jota laitoksen johtaja ruumiillistaa. Syöntikohtauksessa valta puhuu, sotilaat tottelevat, lusikat kalahtelevat.

Hanna Erämajan lavastusratkaisussa vihreän jalkapallokentän päällä on sälekaihtimilla rajattu sisätila ja näyttämön lämpiöaulaan avautuva toinen maailma, sosiaalityöntekijän huone, jossa nuorta koskevat päätökset tehdään. Tilaratkaisu yhdessä Erno Seppälän valo- ja videosuunnittelun ja Miia Juneksen äänisuunnittelun kanssa mahdollistaa tiukan rytmin ja dynamiikan, nopeat leikkaukset ja kohtausten vaihdot eri tiloihin. Sälekaihtimet toimivat myös projisointipintana. Sälekaihdinten ylös- tai alasvedon eleillä kerrotaan, miltä tuntuu. Bussipysäkin suojassa voidaan olla, tai yhteinen huone, jossa katsotaan jalkapallon MM-kisoja ja jossa voi toista lähestyä hapuilevan arkana ja aukinaisena, yksi kosketuksen värähdys välittyy katsojalle.  Ja sälekaihdinten välistä voi tarkkailla.

Akseli Ilvesniemi Emma Pälsynaho, Alexandra Oupornikova (taiteellinen opinnäyte) näytelevät niin että tuntuu, tunnetaan ja ollaan eikä olla olevinaan. He näyttelevät irtonaisesti sekä laitokseen suljettuja nuoria että Ilvesniemi sosiaalityöntekijää, Oupornikova Iisakin äitiä. Näyttelijät tekevät sitä, mitä nuoret tekevät häsläävät, tappelevat, taistelevat reviiristä, polttavat, päihdesekoilevat. Psykedeelinen vapauden tanssi muuttuu kalterienjyskeeksi ja harhaiseksi kauhukokemukseksi, Samaan aikaan syntyy myös arkailevaa kiintymystä ja läheisyyttä. Kun Oupornikova laulaa 10 sotilaspojasta, siinä on kaikki se ennalta määrätty, ylisukupolvinen toivottomuus, josta useimmilla ei ole paluuta. Miten vapaudella, rakkaudella, kunnioituksella, myötätuntoisella, tarkalla havaitsevalla katseella kolmen nuoren roolihahmot on tehty.  Välillä tuntuu kuin ohjaus zoomaisi ja toisi lähikuvaan henkilöt mentaalisesti lähelle. Se virittää myös vastakkaisuuksilla. Ulkona laulavat linnut, mutta Nean katse itkee. Myös Männistön kodin henkilöiden ulkoiseenkin habitukseen uskoo, tapaan, jolla heidät on puettu.

Orgaaninen irrallisuus ja eloisuus syntyy tilanannolla, luottamuksella näyttelijään. Eikä sosiaalityöntekijästä tai äidistä tehdä stereotypiaa vaan ihmisiä, jotka välittävät, tekevät parhaansa. Teoksen monet hetket jäävät verkkokalvolle elämään niiden sisäisen totuudellisuuden vuoksi.

Havaintojen tarkkuutta

Männistön kotia ei ole olemassa, mutta tapahtumissa on yhtäläisyyksiä todellisuuteen ja samaan aikaan täynnä surrealismiin yltävää fiktiivisyyttä. Siellä Taisto Oksasen karrikoima hunajaääninen perheyrityksen johtaja pitää pitsauspuhettaan kuin mikä tahansa myyntimies, joka markkinoi tuotettaan, jossa työskennellään ”rakkaudesta lajiin” ja jossa henkilökunnalla on myös kamppailulajikoulutusta. Kuri tarkoittaa erityisen huolenpidon jaksoa, täydellistä tarkkailua, jolla toki on kalliimpi hintalappu, täällä LVR liikkumavapauden. Oksasen näyttämöaukossa kahden maailman välissä tekemä puutarhurin tanssiperformanssi ei voi groteskimmaksi käydä, paitsi sitten kun mies ottaa hatkat, myy bisneksensä Mehiläiselle ja katoaa matkalaukku seteleitä pullollaan Bangkokin iloihin. Että silleen.

Teoksen poliittiset havainnot ovat irvokkaan tarkkoja. Männistön koti näyttää osattomat ja sen, joka pelastuu. On se, josta äiti jatkuvasti välittää, on yhteydessä sosiaalityöntekijään, joka  myös välittää. Ja sitten ovat ne muut, joilla ei ole uskoa ja voimia taistella itseään ulos. Joilta tulevaisuus on jo mennyt. Männistön kodissa on mieletön Iisakin ja sijoituspaikan johtajan välinen voiman koitos, jonka kodin johtaja häviää. Iisakia eivät johtajan dissaavat sanat ja asenne läpäise. Hänellä on henkistä pääomaa taistella itsensä ulos. Sosiaalityöntekijän huone pursuaa kaaosta, kaikkea ei pysty, ei ehdi resurssien puuttuessa hoitamaan, vaikka hyvää tahtoa ja ymmärrystä on. Kun poika vapautuu ”vankilastaan”, myönteinen päätös sinetöidään A4:lle ja laitetaan tyhjään kansioon. Se yksi joka pelastui.

Männistön kodissa ei kodista ole tietoakaan. Se on totaalilaitos, joiden kaltaisia on ollut ja todennäköisesti on edelleen olemassa. Joitain vuosia sitten eduskunnan apulaisoikeusasiamiehen tekemän yllätystarkastus Muhoksen Pohjolakotiin paljasti mielivaltaisia ja alistavia käytäntöjä, joissa miten lasten ihmis- ja perusoikeuksia rikottiin. Lasten ja nuorten oikeuksia rajoitettiin, viisitoista minuuttia päivässä ulkoilua tarkoitti liikkumisvapauden rajoittamista, rajoitettiin yhteydenpitoa, lapsia eristettiin huoneisiin ilman virallista eristämispäätöstä.

Teoksen nimen jälkiosa yksi pelastui viittaa Agatha Christien piinaavaan suljetun tilan arvoitusdekkariin Eikä yksikään pelastunut  (1940) ja sen lastenloruun. Männistön kodissa Nea laulaa 10 pienestä sotilaspojasta. Christien teoksessa suljetulle saarelle kutsuttujen vieraiden makuuhuoneessa oli seinällä vanha lastenloru, jossa kuvataan kuinka kymmenestä värillisestä pojasta ei jäänyt yhtään jäljelle. Ja jokainen vieras kuoli. Lastenlorusta oli myös toinen versio, jossa yksi pelastui. Myöhemmin Christie kirjoittikin dekkaristaan näytelmäversion, jossa oli lorun onnellinen loppuversio.

Männistön koti on myös kehitystarina, se on pelastuneen, hengissä säilyneen kokemus. Karulla tavalla nimi viittaa siihen, kuinka monta on niitä vain itsensä varassa ja laitoksen armoilla olevia lapsia ja nuoria, joille huostaanotto laitokseen jatkuu 18-vuotiaaksi saakka. Tässä maailmassa kahdella muulla nuorella ei muuta kotia ole, ei ole puolustajia, ei niitä, joiden varassa pystyisi taistelemaan itsensä ulos.

Millä muodoilla todellisuutta kuvataan?

Autofiktio on outo hybridi, sekamuoto, jossa on viittauksia reaalimaailmaan, todellisen ihmisen  referentiaaliseen omaelämäkerrallisiin tapahtumiin ja fiktioon, siihen, joka ei viittaa reaalimaailmaan. Laji kukoistaa tässä identiteettipolitiikan ja todellisuuden nälän ajassa.

Männistön koti – yksi pelastui -teoksessa suunta on minästä ulospäin. Siellä ei tunkeudu kriisiytynyt maskuliininen tekijähahmo hallitsemaan sitä, mistä kirjoittaa, eikä katsojan todellisuuden nälkää sidota yksityisen kokemuksen tirkistelyyn. Peuralla on autoetnografista tutkimusmateriaalina henkilökohtaiset kokemuksensa. Ihailen sitä rohkeutta, jolla Peura on kirjoittanut auki ja esityksellistänyt ohjauksessaan henkilökohtaista materiaalia ja asettanut sen laajempaan poliittisen todellisuuden kontekstiin.  

Saman vapauttavan tunteen tunnustuksellisten tai omaelämäkerrallisten karikoiden ylittämisestä koin luettuani Irene Kajon romaanin Yhdellä meistä on kokemusta epäasiallisesta kohtelusta.

Kuulostaakohan tämä jälkiosa kirjoitukseni kuivakkaalta pohdiskelulta. Voi hyvin olla, mutta Männistön koti omavoimaisuudessaan tuuppasi minua myös tähän suuntaan.

Huomaan toivovani, että kirjailija-ohjaaja voisi kirjoittamalla pohtia tätä rajankäyntiä autofiktion kirjoittamisessa ja sitä kaikkea, miten esimerkiksi tekstiä muunnetaan ja mahdollisesti poistetaan aineksia, miten muille ilmaisumuodoille annetaan tilaa, miten tyylilaji ja ilmaisu yhteisessä prosessissa kirjoittaja-ohjaajan, esitysdramaturgin, valo- ja videosuunnittelijan, lavastajan, äänisuunnittelijan, pukusuunnittelijan sekä esiintyjien kanssa  syntyivät.

Ja Männistön kodissa sai miettimään näkemiäni esityksiä. Onko perinteinen draama vanhentunut samalla tavoin kuin perinteinen romaani? Millaisilla muodoilla tavoittaa todellisuutta?  Mietin Espoon teatterin ET:n Festin Focus Gentissä näkemiäni teoksia Antigone in the Amazon; S 62° 58′ W 60° 39°  ja Cuckoo  eivät rakentuneet illusionistisesta kuvitteellisesta sepitetystä draamallisesta todellisuudesta. Sen sijaan niillä oli vahva kokemuksellinen side todellisuuksiin tai metateatterillinen kehystys, tai molemmat.  Millaisilla muodoilla teatterissa kyetään enää kuvaamaan todellisuutta tai kirjoittamaan todellisuudesta?

Työryhmä

• Teksti ja ohjaus: Ismael Peura (taiteellinen opinnäytetyö)
• Esitysdramaturgia: Maija Alander
• Valo- ja videosuunnittelu: Erno Seppälä
• Lavastus ja graafinen suunnittelu: Hanna Erämaja
• Äänisuunnittelu: Miia Junes
• Pukusuunnittelu: Satu Muurinen
• Esiintyjät: Akseli Ilvesniemi Emma Pälsynaho, Alexandra Oupornikova (taiteellinen opinnäyte), ja Taisto Oksanen

Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun ja Q-teatterin yhteistuotanto