Julmasta vainosta ja aistimusolentojen parantavasta voimasta
Mitä tapahtuu Ukrainassa juuri nyt? Mitä tapahtui Stalinin vainojen aikana? Marian tunnustus – muistokirjoitus hevoselle Teatteri Avoimissa ovissa vie inkerinsuomalaisten pakkosiirtoihin ja diasporaan. Tekijät eivät toivoneet, että teos resonoisi tällä tavalla. Petroskoilaisen uskonsoturi Maria Jalavan kokemuksesta avautuu kansanmurhan julma maisema Stalinin vainojen lopun aikoina 1940–50-luvun taitteessa. Mutta maisema ei rajaudu vain tähän.
Marian tunnustuksessa teen Maria Jalavan muistoissa ja mielikuvissa matkoja ulos sellistä vainojen alkamiseen, omaisuuden takavarikointiin, miehen katoamiseen, kuulusteluihin, karkotusjunaan kaikkine pysähdyspaikkoineen, lasten kuolemiin, pakkotyöhön Siperian kultakaivoksissa. Mutta miltei tärkeämpää on se, mitä muuta fragmentaarisissa kohtauksissa rakentuu. Muistot ja mielikuvat vievät Marian lapsuuteen, mummoon, hevoseen ja kokonaisvaltaiseen luontoyhteyteen.
Marian tunnustus on muistokirjoitus ei vain ihmisen kärsimyksille vaan hevoselle, sellaiselle olennolle, jolla on kyky aistia. Hanna Kirjavainen on kirjoittanut Maria Jalavan tarinaan sisään hevosen ja ihmisen suhteen. Marian tunnustus on ekofyysinen versio Raamatun Jobin kirjasta. Maria on Jobia kapinallisempi. Maria tunnustaa avoimesti vihansa sellaista Jumalaa kohtaan, joka ei piittaa kärsimyksestä. Marian tunnustuksessa uskotaan luomakuntaan, niihin korkeampiin olentoihin, joita eläimet ja kasvit Marian elämässä edustavat. Tässä on Marian uskontunnustus:
”Hevonen ei petä, se tietää mikä on totta. Sen ei tarvitse kutsua asioita iloisiksi, tai surullisiksi, tai maukkaiksi tai kipeiksi, sen asioissa ei ole vivahteita, ei kielikuvia tai vertauksia, jotka harhauttaisivat sen pois siitä mitä on tai ei ole. Sen sieraimen värähdys, sen korvien asento, sen lepuutusjalan vaihto, ne ovat sen puhetta. Ja kun hevonen puhuu, se puhuu aina totta. Sen kielessä ei ole mitään mikä olisi vähän sinne päin niin kuin jumalalle puhuttaessa. Muun ajan se on hiljaa ja toteutuu.
Sen minä opin Jymyltä. Sen minä opin oravalta. Muurahaisilta! Ja kun eläin katsoo minua, siinä katsoo tosiolevaisen tunteva maailma minua, joka olen kyvytön sitä näkemään, vaikka olen osa sitä. Ja kun minä katson hevosta, minä katson samalla jumalaa ja näen oman kyvyttömyyteni osallisuuteen tästä tosiolevasta
(huutaa taustalla veisaavalle muistikuvalle)
Hiljaa! Vaikene! Tämä on minun jumalani! Tämä on minun uskontoni, jota tunnustan!
Esitys kuljettaa aistimusvoimaista luonnonyhteyttä. Maria on ruumiillinen aistimusvoimainen olento aivan samoin kuin hänen hevosensa ja luontokappaleet ylipäätään. Teoksessa tapahtuu tärkeitä asioita jouhikon ja ihmisen äänessä, ihmisen ja hevosolennon kohtaamisissa. Marian tunnustukseen rakentuu hienoja kehollisen havainnoinnin ja kuuntelemisen hetkiä. Marian tunnustus esityksellistää aistivaa kuuntelua.
”Minuun te ette pääse käsiksi”, tuntuu Maria sanovan. Salaisen poliisin NKVD:n selliin Petroskoihin voidaan teljetä, ihmiseltä voidaan riistää koti, aviomies, lapset, omaisuus. Hänet voidaan karkottaa ja pakkosiirtää diasporaan Siperian kultakaivoksille. Häntä voidaan kurittaa, mutta mieltä ei voi vangita. Ihmisellä on kyky mielensä avulla pitää yllä toivoa säilyttää oma henkinen koskemattomuutensa.
Marian tunnustus on hienoa jatkoa Kirjavaisen ohjaamalle Onnellisinta on olla onnellinen teokselle (käsikirjoitus Taija Helminen, näyttelijä Taisto Reimaluoto). Maria Jalavankin sisäisessä maailmassa luomakunta ja sen eläinolennot ja kasvit väreilevät. Ne väreilevät näyttämöllä läsnä olevien Ella Pyhällön ja Outi Pulkkisen ruumiissa. Pyhältö ja Pulkkinen ruumiillistavat ja äänellistävät prosesseja, jotka tapahtuvat ihmisen ja toisen elollisen olennon vuorovaikutuksessa. Aistimusvoimaisuus väreilee jouhikon ja ihmisäänen ulottuvuuksissa, karhun parantavassa loitsussa. Äänet me aistimme. Äänet lävistävät ruumiin. Teoksessa ääninä tai projisointeina ovat läsnä Taisto Reimaluoto, Juha Pulli, Eija Varima, Hilja Kinnunen. Sellin oven kumahdukset tunkeutuvat ruumiiseen, mutta ihmisen mieli on toisaalla. Muistojen voimasta seinälle projisoituu koko olemuksellaan aistiva hevonen. Teoksen päättyessä julmaan seinään projisoituu kukkiva luonto. Teos värehtii lohtua juuri nyt.
MUMMO:
Ain’ voi pyytää anteeks, usot sie? Jos ei muilta, ni elikoilt’! Hyö ko ovat Jumalan täydellisii! Hyö ko ain antaat meill anteeks, niinko antaa linttaan astuttu muurahainen tai niin kuin antaa anteeksi hevonen sotilaalle, joka ajaa sen veren peittämill’ tantereill’ kuolemaan. Niin ko antaa anteeksi markkinakarhu juopoll’ isännäll’, joka ruoskii sen henkitoreisiin, ruoskii koska kyvyttömyys osallisuuteen on muuttunt’ häness’ kostonhimoksi niitä kohtaan, jotka ovat hiljaa ja totteuttuut. Niin antaa anteeksi kaikk’ äiti-ihmiset, jotka lapsiaan turhaan hautaavat.
Suomelaisen Kirjallisuuden Seurassa Anni Reuter tekee väitöskirjaa inkerinsuomalaisten Stalinin ajan pakkosiirtojen kokemuksista inkerinsuomalaisten muistitiedossa ja aikalaiskirjoituksissa.
Kansallisarkiston tutkimushankkeessa selvitetään suomalaisten kohtaloita neuvosto-Venäjällä vuosina 1917–1964. Elli Salo on hankkeessa mukana näytelmäkirjailijana ja dramaturgina tutkimassa kirjeitä, kuulustelupöytäkirjoja ja muistitietoaineistoa.
