Miten kirjoittaa ja esittää fragmentaarisuutta, sitä joka on keskellä ja kesken? Miten kirjoittaa vailla huohotusta? Miten kierrättää? Miten kirjoittaa ja esittää vailla mahtipontista valmiin elettä?
KOM-teatterin aulanäyttämöllä esitetään parhaillaan pientä ja haurasta teoshelmeä, Marie Kajavan monologinäytelmää Merkintöjä (työnimi). Se perustuu kirjailijan omaan dokumentaariseen materiaaliin, työpäiväkirjoihin ja marginaaleihin kertyneisiin merkintöihin, post-it -lapuille kirjoitettuun, Kajavan sanoin ”unohdettuun roskaan”. Näytelmän varsinainen nimi on in the margin, i wrote some shit about my soft skin. Tämä teoksen nimi viittaa asenteeseen, kirjailijan ja oman tekstin väliseen suhteeseen. Siinä on lempeää irtiottoakin omasta minästä. Ja samanaikaisesti teksti tulee sukeltaneeksi syvälle ja kipeästi. Miten kiehtova yhdistelmä.
Aulassa on pitkä pala voimapaperia ja sen päällä pieniä esinekimppuja ja tekstiilejä. Tämä on kuin valtameren rantaa tai joen virtaa, jonka rannoille on kertynyt kaikkea sitä muoviroskaa, jota olemme kuluttaneet. Tässä virtaavassa maailmassa Ella Mettänen liikkuu ja tapailee ajatusfragmentteja. Tällainen tuleva ja keskeneräinen tapailu ja hapuilu on tämän teoksen katsoja-kuulijan aistit virittävää tapaa olla. Se on tekstissä ja nyt se on saanut vastineensa näyttämöllä. Ajattelu virtaa, sen reittejä ei voi etukäteen aavistaa. Kaikki valuu lävitse. Ihminen on ruumiintuntoinen hauras siivilä. Niin on elämä, erityisesti globaalissa etelässä, toislajisissa, valtamerissä.
Teoksesta on tullut juuri sellainen kuin mitä teksti ehdottaa. Työryhmällä – Henri Tuulasjärvi (ohjaus), Ella Mettänen (näyttämöllä), Jenni Räsänen (puku- ja tilasuunnittelu), Riikka Karjalainen (valosuunnittelu), Ville Kabrell (äänisuunnittelu) – on ollut herkkyyttä ”silleen jättämiselle”. Uskalletaan samoilla hapuilevassa ja pakottomassa ei-minnekään menemisen tilassa. Jostain pompahti heideggerilainen käsite, joka tarkoittaa sitä, että olemisen annetaan olla. Ei ehkä sittenkään. Mielleyhtymäni on väärä, sillä Merkintöjä (työnimi) teoksessa oleminen ja silleen jättäminen on kiinni ruumiissa ja sen tuntemuksissa. Silleen jättämisestä tulee ruumiintuntoista, hiljaisen ja surumielisen raivokkaasti. Kun olemisen näyttämöllä annetaan olla ja olemisessa uskalletaan oleilla prässäämättä, siihen alkaa kiinnittyä myös surua, menetystä, pieniä kuolemia.
Jään esityksen jälkeen katsomaan tarkemmin virran erivärisiä ihmeellisiä kerrostuneita esineitä. Jenni Räsänen on tehnyt ne biohajoavasta muovista. Niihin on kertynyt kaikenlaista, roskaa, hiekkaa. Ne ovat hybridejä, niin kuin teoksen tekstiilitkin. Voisiko teoksen maailman paremmin materiaalistaa. Niin ja valot ja äänet – maailma niissä tunkeilematta mutta läsnä vähän kuin keveä hipaisu.
Missä olin? Olin keskellä tapahtumista. Olin ihmisen sitkeän hauraassa olemisen virrassa ja ihmisen ruumiintuntojen läpäisemä.
Samaa koin, kun luin Kajavan näytelmää Undress me, then, joka käsittelee paimentolaisuutta. Mitä tapahtuu ilmastonmuutoksen keskellä eläville alkuperäiskansoille, heidän yhteisölliselle elämäntavalleen ja elinkeinoilleen? Undress me, then yritti kuvata rakennetta todellisuuden takana ja ymmärtää niitä, jotka asuvat ei-kansallisilla epäalueilla olematta millään tavoin osa kapitalismin kiertokulkua. Kajavan dokumentaarinen ”raakateksti” näytti oman rakentuneisuutensa mutta hohkasi samalla outoa runollisuutta. Sen kieli loi haurautta. Ekokriisi ja luontokato kehollistuvat, kielikin oirehtii. Horjuva, epästabiili maailma tuottaa epävakautta myös kieleen. Monikielisessä näytelmässä puhuttu ja kuultu kieli on rikkinäistä tai haurasta, katkonaista ja änkyttävää. – Ja ehkä ylipäätään, kieli ja puheemme on aina haurasta.
Kun tätä kirjoitan, osuu silmiin Koneen säätiön tiedote. Kajava on saanut apurahan. Keskeneräisen, hauraan, raa´an ja rikkinäisen tunnun säilyttämistä Kajava haluaa vaalia: ”Se on tärkeää näyttämöllä, koska sellaista elämä on sen ulkopuolella.”