Kuinka monta miljoonaa TikTok-tanssia, instan tai you tuben käyttöliittymien mahdollistamaa mikrokoreografiaa on maailmassa ja kuinka monta katsojaa niillä on? Kuinka paljon olemme läsnä näytöillä? Viimeistään covid-19 ja pandemia sosiaalisen erityksen poikkeustilana räjäytti lasin sisäisen ja ulkoisen läsnäolon. Tätä kaikkea käsittelee Fracpturing Mean Time Between Failures live art -kollektiivin hieno teos, Nautin Fracpturingistä, joka niksauttaa tiedonpiirini alueita.Teos aiheutti huiman nyrjähdyksen, katkoksen tai pysähdyksen – aivan kuten jo teoksen nimen lausuminen.
Kollektiivin muodostavat arkeologi, tanssija ja esitystaiteilija Suvi Tuominen, Dash Che (he/he) venäläis-amerikkalainen ei-binaari tanssi- ja performanssitaiteilija sekä äänitaiteilija Oula Rytkönen ja mediataiteilija Sini Henttu.
Teoksessa lasi on osa näyttämön materiaalisena elementtinä, lasin päällä tanssitaan, otetaan kuvia, ikään kuin näytön lasin takana on todellisuus, josta käsin esitys nyt katsoo, vaihdellen katseen kohdetta ja paikkaa, jossa katsotaan. Aluksihan näytöllä, jota kohti suunnistimme, näimme sormen, joka kuvia kuluttaa.
Fracpturing on teos lasiseen pintaan sidotusta elämästä, näyttöjen kulttuurista ja yhteiskunnallista aineenvaihduntaa radikaalisti muuttavasta ilmiöstä. Ollaan ruumiin ja koneen yhteen kytkeytymissä ja sotkeutumisissa. Fracpturing assosioituu minulle sanoihin fractures, frictures, capture, fragmentation. Fracpturing murtumisen, kaappauksen, fragmentoitumiseen, pirstoutumisen tai hajaantumisen prosesseja, joita ruumiit suhteessa itseensä ja toisiinsa elävät näyttöjen kulttuurissa.
Yleisö yksi kerrallaan vaeltaa pimeyden halki kohti jättikokoisen näytön valoa, joka loistaa Zodiakin sisääntulo-oven vastakkaisella puolella, Kuljen lattialla olevan lasisen pinnan ylitse ja etsiydyn istumaan. Näyttämöitä teoksessa on useita; kaksi jättinäyttöä ja niiden välissä ns. live-näyttämö. Lasia on myös kahden näytön väliin jäävällä kapealla ”näyttämöllä”. Laitan näyttämön lainausmerkkeihin, koska Fracpturing huojuttaa näyttämönkin olemusta ja sijainteja. Näytöillä sormi swaippaa kuvia toisen jälkeen.
Fyysisessä tilassa olevat esiintyvät fyysiset ruumiit tanssivat, useimmiten kännykälle tanssiksi näytöille. Valoa hehkuvalta näytöltä katson poissaolevaa läsnäoloa, josta tulee miltei todellisempi vai ainakin itseensä imevämpi kuin livestä.
Minua kiehtoo esiintyjän ruumis ja katse. Katse lasiselle pinnalle ja minuun ja minä katson
Fracpturing tekee minut katsojana tietoiseksi lasisen pinnan katsomisen koneistosta. Dach Chen esiintyjäruumis katsoo kännykkäkameraansa. Katson yhtä aikaa intiimiä ja samaan aikaan jaettavaksi tarkoitettua katsetta, joka katsoo kännykkäkameraansa, joka tallentaa katseen. Näen rajaamattoman, näen selkeämmin, millaista on näytölle soveltuva liike, sen on pysyttävä paikallaan, se ei voi poistua rajatusta kuvatilasta, se ei hyppiä liian korkealle tai siirtyä maahan. Näen hyvinkin intiimin ja aistivan tanssivan ruumiin ja kännykkäkameran keskinäisen suhteen. Sitten näen näytöltä tanssivan ruumiin, josta tulee suunnattoman energinen, läsnäoleva, halullinen, eroottinen ja seksuaalinen. Näytön lumon voima on valovoimaa, sananmukaisesti.
Katsojana seuraan kaksoiselettä, silmä seuraa esiintyjän tanssia omalle kännykälleen ja samalla näyttöjen tanssina, ja jos vielä otan kuvan, kytkeydyn näytöiltä näyttämön näyttöjen näyttämöllä. Syntyy moninaisia kytköksiä live-ruumiiden ja näyttöruumiiden välille. Meidän katsojien kännykän valoa hehkuvilla näytöillä elävät vielä kymmenet muut kuvat. Teoksessa yleisöä on erityisesti kutsuttu ja rohkaistu pitämään kännykät käden ulottuvilla ja ottamaan kuvia, videoita mitä tahansa. Me kasvatamme kuvien virtaa ja osallistumme näyttöjen tanssiin ja kohdistamme katseemme eri välineissä tanssivaan ruumiiseen.
Fracpturing käy lävitse tätä epistemologisen muutoksen historiaa. Se on täynnä oivallusta tuottavia välähdyksiä selfien otosta, kuvaamisesta, liikkeen pysähdyttävistä kuvan oton hetkistä, ”virheellisistä” rajauksista, oudoista asennoista, osittain poissa ”kuvasta”. Sen liikekieli on näytöiltä tuttua miltei paikallaan olevaa mikromikrokoreografiaa. Sen musiikki on ässä maailmassa tekijä sellaisessa mielessä kuin Barthes ja Foucault tekijän kuolemaa pohtivat, on toden totta kuollut. Mutta samaan aikaan jokainen on tekijä, joka voi tuottaa materiaalia. TikTokissa yksi suosituimpia musiikkigenrejä on hiphoptyyppinen Phonk, You tube opettaa, miten Phonk-biittejä tehdään. Ja you tube toimii ylipäätään markkinapaikkana myös kun, kyse on tanssista näytöillä. Ollaan myös algoritmien julmassa todellisuudessa, simulacrumin todellisuuksissa. Mitä nämä ruumiit tekevät, ne ilmaisevat halua imaista meidät osaksi, nämä ruumiit ovat aistimuksellisessa tulemisen tilassa, vaikka eivät juurikaan liiku. Tässä kaikessa on jokin suunnaton maailman haltuun ottamisen voima – vai maailmasta vierannuttamisen voima – mistä se tulee, tuleeko vain valosta…
Näyttöön imeytyy, siihen uppoutuu, tuo teknologian potentiaali on synnyttänyt suunnattoman määrän uusia todellisuuksia selfien ja screen danceja you tubessa, instrassa, tik tokissa. näemme miten tanssija tanssii green screeniä vastaan ja ympäristö saadaan, miksi tahansa.
Miten Bergson ja Deleuze ovatkaan tätä liikkuvaa kuvaa pohtineet, juuri materiana, joka hohtaa valoa, ei tarvita ulkoista valonlähdettä, tämä tanssiva objekti tulee nyt minulle katsovalle subjektille havaittavaksi heijastettuna. Heijastuksen valovoima on huima. Jälkikäteen katson ottamiani kuvia. Ne ovat täynnä täydellistä pimeyttä ja kirkkaankirkasta valoa. Teoksessa koemme myös pimeyden. Tämä näyttöjen valon ja pimeyden vuorottelu kiehtoo. Se on sekä konkreettista että myös ideologista ja poliittista.
Millainen on tämä ruumiskone, jota minun tekisi mieli kutsua halukoneeksi. Kännykkäkameran kehys on tiukasti rajattu. Tähän tiukkaan rajaukseen ja liki liikkumattomuuteen Dash Che sovittautuu.
Havainnoin näyttämön reaalitodellisuudessa läsnäolevaa esiintyjän ruumista kokonaisuutena, merkityksille avoimena, ja näen samalla jokaisen käytössä olevan elokuvallisen koneiston, jolla tuottaa oma tanssi. Näen, miten esiinnytään screen dancessa, millaista on liikekieli, millainen on katse.
Itsen tuotannosta ja hajaantumisesta – vai alistuksesta
Fracpturing esittävän taiteen käsiteellisenä teoksena ottaa nyt tarkastelunsa piiriin sotkuisen rihmastomaisen ilmiön. Ajattelen tätä teosta rihmastomaisena olentona siihen tapaan kuin Deleuze rihmaston näkee. Teos ei vuoda vaan nimenomaan päästää sisäänsä, on imenyt itseensä ”kuulumattomia osia”, omaa ontologiaansa huojuttavia osia ja rakentaa kytkentöjä ylitse oman ontologiansa.
Fracpturing harjoittaa konkreettista esityksellistä energia- ja materiavirtojen tutkimusta kohdistamalla taiteellisesti tutkivan katseensa näyttöjen kulttuurin syötteisiin ja ainekiertoon, myös immateriaalisiin jätevirtoihin. Se käsittelee hallinnan ja valvonnan logiikkaa, notkeaa tavaroiden, informaation, kuvien, ruumiiden, affektien virtaa, jota Suvi Tuominen ja Dash Che luonnehtivat yhteiskunnalliseksi metabolismiksi, jotain joka muuttaa tai on tullut osaksi aineenvaihduntaamme. Marx on aikoinaan kirjoittanut metabolisesta repeämästä, jolla hän tarkoittaa korjaamatonta repeämää aineenvaihdunnan keskinäisriippuvaisissa prosesseissa , sosiaalista vieraantumista, ihmisten välisen vuorovaikutuksen katkeamista. Kapitalismi on enemmän kuin vain tuotantotapa, se on yhteiskunnallisena metabolismia. Teos sai miettimään itsen haltuunottoa ja tuotantoa ja samaan aikaan itsen alistusta.
Miten paljon näyttöjen kulttuuri ja tanssi laajentavat liikkumisen vapautta mikroliikkeissäkin, miten paljon ne antavat mahdollisuuksia ruumiiden uudelleen määrittelyyn ja siten kaikenlaisia binariteetteja ja normatiivisuuksia rikkoen? Miten paljon ne esineellistävät ja objektivoivat? Miten paljon näytöillä eletään itsen alistusta?
Palaan vielä pikku kotijumalani Michel Foucault´hon ja hänen tiedon arkeologiansa (1969). Jokaisella aikakaudella on Foucault´n mukaan on tiedollinen järjestelmänsä, episteeminsä. Tämä ideologinen, valtaosin näkymätön ja tiedostamaton järjestelmä määrittää sen, miten tiedettä ja tutkimusta esitellään, miten sitä muotoillaan ja kuka sitä saa muotoilla, jotta se tieteelliseksi diskurssiksi hyväksytään. Arkisto puolestaan on sitten se lausumien varasto, jota tietyn episteemin puitteissa on mahdollista ilmaista. Ajatuksen voi laajentaa taiteeseen, esittämiseen ja esittäviin teoksiin.
Suvi Tuominen on Michel Foucault´n tapaan tiedon arkeologi. Teoksessa on kaivauduttu TikTokiin ja laajemmin koko näyttöjen kulttuuriin ja sen mukanaan tuomiin syvällisiin muutoksiin.
Fracpturing sai minut ymmärtämään joitain ruumiiden olemassaolosta tässä ajassa ja perustavaa laatua olevasta kapitalistisesta metabolismista ja samaan aikaan queerin mahdollisuuksissa. Palasin Sara Ahmedin Queer Phenomenology -teokseen. Ahmedin mukaan ruumiin oleminen tilassa, ruumiin tilallisuus ja suhde ympärillä olevaan materiaalisuuteen vaikuttaa odotuksiin, joita ruumiiseen kohdistuu ja joilla suunnistaudumme tiloissa. Sukupuolta ja seksuaalisuutta hahmotetaan, ne rakentuvat tilassa, miten siis digitaaliset tilat vaikuttavat tapoihin olla ja orientoitua. Tätä(kin) Fracpturing esityksellistää. Ja samaan aikaan esimerkiksi TikTokin tai ylipäätään sosiaalisen median alustojen pimeässä puolessa.
Käsitetaiteen teokset tekemät juuri tätä. Ne tekevät ilmaisullaan ja estetiikallaan ilmiön näkyväksi. Ne harjoittavat kriittistä itsereflektiota, ne ongelmallistavat myös itsensä ja suhteensa valtaan, ne ovat tietoisia , ne politisoivat, saavat näkemään ja ymmärtämään sitä, jota omat arjen kokemis- ja havaitsemis- ja ymmärtämisrutiinit eivät tavoita. Nyt Fracpturing on tällainen. Se näyttää, millaisia ovat ne ruumiiden ja näyttöjen toisiinsa sotkeutuneet käytännöt, elämä lasisella pinnalla.
Tällaista ja taiteellinen tutkimus. Haluaisin, ettei tekijäryhmän teos ja työskentely jää tähän. Jospa se voitaisiin nähdä muuallakin ja jatkoa odotan.
Koreografia, dramaturgia ja esiintyminen: Dash Che & Suvi Tuominen
Mediataide ja esiintyminen: Sini Henttu
Äänitaide ja esiintyminen: Oula Rytkönen
Mentori: Patricia Scalco
Tekninen tuki: Johannes Vartola & Eero Alava
Tuotanto: Zodiak – Uuden tanssin keskus, Suvi Tuominen
Tukijat: Vivicas Vänner teatterisäätiö, Taiteen Edistämiskeskus, Koneen Säätiö
Residenssit: Zodiak Laboratory, Esitystaiteen seura, Ehkä-production & Nykytaidetila Kutomo