Kolme esiintyjää makaa tyhjällä näyttämöllä. Yhden esiintyjän jalka liikahtaa, läjähtää pehmeästi lattiaan ja saa aikaan tömähtävän äänen. Sitten liikahtaa toisen jalka, sitten kolmannen. Kuin näkymättömien lankojen kannattelemana värisevä liha resonoi toiseen saaden aikaan yhteisvärinän. Pannuhallin tila täyttyy läjähdysten ja tömähdysten äänistä kuin kaikuina. Kolme olentoa kulkevat näyttämöllä, vähitellen alkaa yhteen kietoutuminen. Käsiä, jalkoja, torsoja, päitä.
Maija Hirvasen teoksessa Mesh Nykytanssin keskus Zodiakissa eri tavoin toisiinsa kietoutuvista ruumiista muotoutuu alati muotoaan muuttava kokonaisuus, joka tuo mieleen kuvitteellisen, mutta samalla todellisen elävän organismin. Syntyy erilaisia virityksiä. Kuulen hengityksen äänet, toisinaan hitaina ja hiljaisina, toisinaan nopeina kovina puuskutuksina, puhalluksina. Ruumiiden virtauksia. Ääni virtaa. Siitä tulee tuulta. Tuuli kovenee. Samalla äänet jatkavat virtaamistaan Pannuhallin tilan avaruudessa. Ilma sakeutuu äänistä. Meshin äänimaisemasta muodostuu orgaaninen vyyhti tätä elävien kehojen esittävää ja hengittävää ekosysteemiä.
Ei ole enää erillisiä olentoja. On hengityksen, äännähdysten, värähdysten ja liikkeiden kietoma olio. Sen näkymättömissä väleissä on ehkä olennaisin. Jaettu ilma, jaettu tila, jossa esiintyjä kadottaa ihmisen muotonsa. Mesh on kuin fantasiaa tai matkaa ruumiiden välisiin tulemisen tiloihin. Mesh on leikkiä ja antropologista totta ruumiin alkumuistin ja -tuntoisuuksien tasolla. Katson Meshin kietoutumisen prosessia ihmetyksen, hellän liikutuksen, jopa hetkittäisen pelon vallassa.
Kun aistin Meshiä, tulen ajatelleeksi resonanssia. Resonanssissa kaksi saman taajuista värähtelijää saavat toisensa värähtelemään. Ääni tarvitsee syntyäkseen värähtelijää. Sitä pitkin ääni kulkee eteenpäin. Mutta ääni tarvitsee myös energiaa. Värähtelijä alkaa värähtelemään energian saattamana. Tällaisesta olentojen resonanssista Meshissä on kyse.
Mesh on erilaisten yhteenliittymien kiehtovaa esityksellistä demonstraatiota. Mesh kasvaa mielessäni suureksi verkoksi, joka on kaikkialla ja johon minä ja kaikki muutkin liitymme. Kukaan tai mikään ei ole olemassa yksinään. Teoksen lopussa esiintyjät tulevat näyttämöltä katsomon sivuille. Heidän äänensä resonoivat toisiinsa ja ne jatkuvat, jatkuvat, muotoutuvat uudelleen. Esiintyjät kömpivät keskellemme, könyävät pitkin penkkirivistöjä, meidän ylitsemme ja meihin liittyen, meidän tukeminamme. He etenevät vaivalloisesti kohti näyttämöä. Olemme äkkiä yhtä verkkoa.
Meshin äärellä etäännyn ihmiskeskeisestä näkökulmastani. En katso ihmisruumiita vaan yhteenliittymiä, niiden hitaita tai nopeita yhteen muotoutumisen ja erkaantumisen kulkuja. Mesh on symbioottista olemista ja tulemista.
Maija Hirvanen on viitannut sienijuuriin, mykorritsoihin. Kasvin juuret ja sienijuuret muodostavat symbioottisia suhteita ja auttavat toinen toisiaan. Sienijuuret auttavat kasveja imemään enemmän ravinteita maaperästä, sieni puolestaan saa kasvilta hiilihydraatteja, joita se tarvitsee. Mykorritsasymbioosi on välttämätön lähes kaikille maailman kasvilajeille, vain 10–15 % ei mykorritsaa tarvitse. Symbioottisessa todellisuudessa kyse on rinnakkaiselosta.
Hirvanen puhuu vanhasta anatomiasta. Koreografian perustalla olevat liikkeet ja äänet kuuluvat samanaikaisesti sekä ihmiselle että toislajisille ja muille elämänmuodoille. Vanha anatomia syntyy meitä yhdistävästä hengityksestä, ilmasta, tuulesta. Anatomiamme on sidoksissa muiden olentojen anatomiaan. Olemme yhteistä verkostoa ja rihmastoa.
Miten olla ja esittää siten, että ollaan ihmisen mittakaavan ja ihmiskeskeisten ideologioiden ulkopuolella? Miten edistää kunnioittavan rinnakkaiselon ja yhteen kietoutumisen tunnetta?
Hirvasen praktiikassa on yhtäläisyyksiä Esa Kirkkopellon ja Toisissa tiloissa -ryhmän kollektiivisiin kehollisen transformaation harjoitteisiin. Hirvasen Mesh harjoittaa samaa ajattelua kuin filosofi Timothy Morton. Mortonille ekologinen tietoisuus ja ihmisenä oleminen tarkoittavat yhteenkietoutuneisuutta, verkkoa ”mesh”. Hän luonnehtii muita elämänmuotoja oudoiksi vieraiksi (strange strangers). Tästä verkosta emme pysty kytkeytymään ulos, joten eettinen velvollisuutemme on olla vieraanvaraisia näille toisille elämänmuodoille. Mortonin ajatuksessa on samoja kaikuja kuin Tuija Kokkosella. Teoksessaan Humankind: Solidarity with Non-Human People (2017) olio-ontologi Morton hahmottaa uudenlaista ihmiskuntaa. Inhimilliseksi ihmiseksi tuleminen tarkoittaa ystävällismielisen solidaarisuusverkoston luomista ei-inhimillisten toimijoiden kanssa ylitse kaikenlaisten lajirajojen. Hirvasen Mesh on tällaisen olemisen harjoittelun praktiikkaa.
Morton hahmotteli teoksessaan Ecological Thought (2010) pimeää, mysteeristä ja avointa ekologista ajattelua, joka ei kaihda mustan melankolian sävyjä. Morton ilmaisi runollisesti sen olevan kuin kaupungin autio aukio aamunkoitteessa, ovi raollaan tai purkautumaton avoin sointu.
Hirvasen Mesh tuo Mortonin ajatteluun toiveikkaampia sävyjä: kuin metsän ja sienirihmastojen syleily, jossa me kaikki oleilemme.
Mesh jää minuun kajahtelemaan ja värehtimään.
