Minna Lundin käsikirjoittama ja ohjaama Mes­sa­ge From Ty­ler – Me­men­to mori, Kir­sik­ka­tar­ha Q-teatterin Puoli-Q:ssa järisyttää. Se laittaa katsojansa taistelukehän äärelle: se saa tuntemaan kauhua ja pelkoa henkilöidensä puolesta, se saa voimaan pahoin ja tuntemaan liikutusta luovuttamisesta syntyvän kauneuden edessä. Se täyttää päättymättömällä riemulla.  Teatterilla on edelleen merkitystä. Se uskaltaa olla raju ja rankka. 1980-luku on takaisin minulle, mutta sillä erotuksella että tämä teos on vailla kyynistä etäisyyttä tai satiiria. Tässä teoksessa sykkivät vilpittömät ja vereslihaiset sydämet.   

Tällainen affektoituneiden ruumiiden ja kielen ravisuttava esityskudelma syntyy sellaisten ihmisten mielissä ja ruumiissa, jotka tietävät, kuinka kipeätä on olla elossa ja menettää. Mes­sa­ge From Ty­ler – Me­men­to mori, Kir­sik­ka­tar­ha huokuu henkilökohtaisuutta. Tällaista matkaa tekevät ne, jotka tietävät omassa ruumiissaan, miltä tuntuu menettää joku, miltä tuntuu kun kiinteä maa alkaa horjua jalkojen alta. Sen tietävät ne, jotka yhdennellätoista hetkellä heräävät elämään, entistä voimallisemmin, kun kuolema on lähellä.

Message From Ty­ler – Me­men­to mori, Kir­sik­ka­tar­han voivat synnyttää täysveriset taiteilijat, jotka eivät pelkää katsoa itseään, toisiaan ja yleisöään; joilla on kykyä löytää esittämälleen keinot, muoto, ilmaisu ja estetiikka, joka orgaanisesti nousee sisällöistä. Tällainen teos syntyy hyvässä prosessissa. On hienoa, että teos nähdään juuri puoli-Q:ssa. Sinne se kuuluu, ulos Teatterikorkean studioista maailmaan.

Pari ja puolituntisen taistelunsa aikana teos ei hetkeksikään kadota fokuksestaan sitä, mistä on kysymys.

“The first rule of the Kirsikkatarha is:
You let go in the Kirsikkatarha
The second rule of the Kirsikkatarha is:
You let go of the Kirsikkatarha
It’s only after we`ve lost everything
we`re free to do anything.
this is all about
muutos
this is all about
menetys

we need to let go of the past
one last time”

Kohtaamisen, kipeää tekemisen ja  irtipäästämisen, dramaturgia – kohti kauneutta 

Ei ilmeisin ajatus naittaa päällekirjoituksena yhteen Chuck David Fincherin elokuvaa Fight Club 1999 (Palahniukin romaanin pohjalta 1996) ja Tšehovin Kirsikkatarhaa. Lundin päällekirjoitus on pakoton, se kaivaa kummastakin esiin sellaista, joka resonoi ja tuottaa uusia havaintoja sekä lähtöteostensa asetelmista että ennen kaikkea tämän ajan ja ihmisten tunnistettavasta kipeydestä. Tässä ”korkean taiteen” ja populaarikulttuurin yhteenkietouttavassa päällekirjoituksessa on affektien kirjo, mutta ei psykologisointina tai sentimentaalisuutena vaan nykyhetken Zeitgeistina ja -ihmisten tuntemuksina.

Mes­sa­ge From Ty­ler – Me­men­to mori, Kir­sik­ka­tar­han ottelijoina neljä sisarusta ja yhden sisaren kumppani Kai käyvät perhetaisteluaan tutuissa kehyksissä ja niistä samalla etääntyen. Sisarusten mummi on kuollut, vanhin sisar palaa vuosien jälkeen kotiin. Asukkaita odottaa häätö. Ei ole sisaruksista paikan ylläpitäjäksi: kauramaito homeessa ja vessapaperi loppu. Tämä on se hetki, kun paskaa sataa tuulettimeen. Airfyeriä ja tuulettimia ollaan ostamassa, ruokaa tuo ruokalähetti. Häätömääräys tosin lykkääntyy taloudellisten seikkojen vuoksi.

Lundin dramaturgia on taukoamaton kolmen erän sarja erilaisia konstellaatioita, välissä vain pieniä erätaukoja, joissa henkilöt keräävät voimiaan. Ollaan jälleennäkemisessä, välinpitämättömyyden konstellaatiossa puhutaan toisten ohitse, vältellään, ei olla läsnä, kukin oman turtumuksensa sisässä, suoritetaan rituaaleja kotiintulon ihanuudessa, yhteisessä aterioinnista. Toisessa erässä annetaan mennä, riisutaan tunteet, mennään pohjalle Tylerin avulla ottelemaan, ja kolmannessa erässä liikutaan eteenpäin mutta ei vailla yllätyksiä panemisen ääreltä löytyy perseestä ihottumaa; ihottumaa ja kemikaalimyrkytys kaikilla. Nostalgia on sairaus ja toksinen menneisyys sananmukaisesti oksennetaan ulos.

Teos on flippausten sarja. Tyler on meissä jokaisessa. Kriisi- ja murtumakohdissa se tunkee ottelemaan. Viisi ihmistä muuntuu sisäisen halunsa ajamina vimmaisiksi Tylereiksi puolustamaan ylisukupolvisten taakkojen, ulkopuolisuuden, välinpitämättömyyden ja turtumuksen alle jäänyttä minäänsä. Käydään pohjalla tai kanveesissa niin että sattuu ja mennään groteskeihin ulottuvuuksiin.

Kirsikkapuiston fight clubissa eheytetään sellaista, joka oli ajat sitten kadonnut, havahdutaan turtumuksesta, mennään uutta kohti. Oksennetusta menneisyydestä henkilöt maalaavat taistelukanveesiin freskon, Kirsikkapuiston puun.

Näkökulma ihmisiin on samaan aikaan julman selkeänäköinen ja myötätuntoinen. Tässä tapellaan sisäisen Tylerin avittamana ylisukupolvisten kuormien, ulkopuolisuuden,  hylätyksi tulemisen, valtasuhteiden painoa vastaan

Dramaturgia näyttelijöiden affektoituvissa ruumiissa

Koska olisin nähnyt teoksen, jonka esiintyvät ruumiit ovat niin täynnä surua, masentuneisuutta, itsetuhoa, väkivaltaa, vallankäyttöä, henkistä ja fyysistä pahoinvointia. Tässä kehässä perheensisäisten väkinäisten rituaalien ja otteluiden paikassa näyttelijät affektoituvat erä toisensa jälkeen.

Tämän teoksen dramaturgia elää näyttelijöiden ruumiissa, heidän kyvyssään siirtyä tuntemuksista toiseen. Tässä hetkessä juuri nyt, kun jotain peruuttamatonta on tapahtunut. Nämä esiintyvät ruumiit liikkuvat tunteiden ääripäissä – ovat lamaannuksesta turtia, masentuneita, purkavat sisäisen raivonsa ja turhautuneisuuteensa pidäkkeettömään taisteluun, rakasteluun, oksentamiseen – ruumiilliseen – niin ja löytävät tien toisen luo, kun Tyler hellittää.

Siellä perintökuppi rikkuu lattialle, siellä muoviset klempat puutarhatuolit ovat aarteita. Perinnönjaon kohtauksessa näyttämölle levitetään kasat nukkekodin huonekaluja. Miltei pyhän sisäisen innon ja hartauden vallassa kukin piirtää tussilla näyttämön lattialle jättimäistä nukkekotiaan ja asettelee nukkekodin kalusteensa piirtämiinsä huoneisiin.

Ja tämän prosessin keskellä se irtipäästämisen hetken koskettavuus, juuri koskettavuus, rakkauden ja yhteyksien halun toisiin ihmisiin, kahden ihmisen koskettaessa toistensa sielua, ihottomassa kontaktissa toiseen – niin kuin uupuneet lapset. Nämä taitekohdat koskettavat syvältä minua.

Jotain ennen, jonkin jälkeen – hetkiin mitä ovat ne hetket ja tapahtumat, jotka johtavat siihen, että ihminen muistaa kuolemansa, oman haavoittuvuutensa, mitä siitä seuraa. Esitys näyttää tuon taitekohdan, havahtumisen hetket ja prosessin, kun elämä horjahduttaa.

Jokaisella on tämänsä. Jokaisella on kirsikkatarhansa, josta pitää päästää irti.  Mes­sa­ge From Ty­ler – Me­men­to mori, Kir­sik­ka­tar­ha saa ajattelemaan kuolemaa ja rakkautta. Kuolevaisuutta, haurautta. Kaikkea sitä, minkä otamme itsestäänselvyyksinä ja annettuna. Teoksella on harvinainen kyky käsitellä kuolevaisuuden ja luopumisen tunteita ei vain yksilökeskeisesti vaan sosiaalisten suhteiden kautta.

Ei minulta mitään puutu

Mes­sa­ge From Ty­ler – Me­men­to mori, Kir­sik­ka­tar­ha on kaikkea. Sen tila on suuri näyttämömetafora, kuin installaatio, ei vaan tilan ja valon runoutta. Siellä kylvetään milloin kalmankalpeassa valossa, milloin lempeässä iltaruskon tai aamuruskon kullansävyissä, nostalgian hämärässä savuisuudessa ja kauneuden ja vihdoin lempeän lumisateen kirkkaudessa, kun koko irtipäästämisen ja luopumisen rituaalinen kamppailu on täytetty.

Tämä teos on musiikillinen, se on rytmiä ja liikettä ja suvaintoja. Näin se liikuttaa katsojan havaintokykyä ja terävöittää aisteja havaitsemaan juuri sitä, mitä on tarvis.

Tässä maailmassa soi nostalginen jazz, siellä sisarukset soittavat pianolla yhtä Dvořákin slaavilaista tanssia. Ja näiden rujojen ihmisten vaatteet ja meikit ovat ulkoista rikkinäisyyden tai piiloutumisen tai peittämisen pintaa- tuntomerkkejä.

Fight Clubissa sisäiset Tylerit saivat maskuliinit joukkovoimaantumaan, salaiseksi lainsuojattomien maanalainen liikkeeksi, anarkismiksi ja terroriin.  Se oli sukupuolen ja maskuliinisuuden tutkimusta kulutuskeskeisen yhteiskunnan normitettuja miesruumiita vastaan. Väkivaltaiset kahden miehen väliset nyrkkitappelut tuottivat nautintoa ja riemua ja samalla mustia silmiä, ruhjoutuneita ruumiita, joiden avulla liikkeen jäsenen saattoi tunnistaa arkitajunnan päivänvalossa ja tuntea salaista yhteenkuuluvuutta.

Mes­sa­ge From Ty­ler – Me­men­to mori, Kir­sik­ka­tar­ha tekee omanlaisiaan analogioita nykyiseen myöhäiskapitalistiseenkulutuskulttuuriin ja ekokriisiin sivujen myös tästä ajasta nousevia ristiriitoja ja turtumusta. Tämän Kirsikkatarhankin ihmiset elävät kuin unettomuudessa, valveen rajamailla, jossa kaikki todellinen on kaukana.  

Jos on arktista hysteriaa on myös z-sukupolven postkorona-ajan, menetyksen kokeneiden hysteriaa, rujoutta ja angstia –ei sittenkään hysteriaa vaan mikroaggressiota, sitä jota pidetään sisällä, se on patoutunutta, tukahdutettua raivoa ja surua menetyksestä. Mes­sa­ge From Ty­ler – Me­men­to mori, Kir­sik­ka­tar­ha on sukupolviteos.

Mietin teoksen nähdessäni postmodernia ja uusvilpittömyyttä. Tämä teos ei pelkää affekteja, vilpittömiä tuntemuksia, siinä ei ole etäännytettyä ironiaa ja keinotekoisuutta  tai ehkä niin, että se purkaa etäännyttävän ironian, se tekee matkaa, se kuorii päältä ja sisältä ja samaan aikaan sen katse on myös kriittinen. Se muistuttaa nostalgian sairaudesta ja myrkyllisyydestä.

Teos purkaa ehkä samanaikaisesti myös tämän tekijäsukupolven jännitteitä, joita pandemia ja poikkeusolot synnyttivät. Arki, opiskelun ja teatterintekemisen käytännöt muuttuivat. Mietin, miten olen näitä näyttelijöitä näyttämöllä oikeastaan vain Jumala on kauneus -teoksessa. Mitä kaikkea he menettivät?

Millaisen katsojasuhteen esitys luo? Miten teos minua affektoi?

Odottamisen rituaalilla Q-teatterin lämpiössä on merkitys. Meille kerrotaan, mitä on odotettavissa. Se on kirjoitettu myös käsiohjelmaan. Me menemme altistumaan. Me tiedämme, että me altistumme. Odottamisen välitilassahan ovat myös Mes­sa­ge From Ty­ler – Me­men­to mori, Kir­sik­ka­tar­han henkilöt.

Odotamme ja kun muoviverho päästää meidät sisään, kohtaan savunsekaisen tilan, ja tuolit tilan seinillä, pylväiden välissä jättiläismäinen taistelukehä tai ruokapöytä. Kohtaan rujot henkilöt, meikin, emme paljaita kasvoja, meikin peitossa. Ottelukehän alusta ja tilan takaseinämä on täynnä rojua ja roinaa. kuin kellari tai ullakot, jossa täynnä kaikkea sitä, mistä koskaan ei ole luovuttu.

Tylerin sanat saattelivat katsojat puoli Q:n näyttämölle. Pylväiden välissä on jättimäinen taistelukehä yhtä hyvin kuin jättikokoinen ruokapöytä, perheyhteyden performatiiviset areenat. Tällä kehällä kohtaavat rikkimenneiden ja turtuneiden ihmisten  vaietut tunteet, oma turtuus, suru kipeys, myös patoutunut viha, veri ja oksennus. Olemme ruumiillisten tunteiden ja affektien areenalla.

Katsojat istuvat ensi etäämmällä seinien vierustoilla, mutta meidät kutsutaan kehän reunalle miltei kuin viimeiselle ehtoolliselle juomaan pikkupikareista kirsikkalikööriä ja ottamaan sokeripihdeillä kirsikoita syötäväksi.

Katson kaikkea lähietäisyydeltä. Voin myös siirtyä, jos siltä tuntuu. Jossain vaiheessa siirrän tuoliani taemmas kuin varmistaakseni, etten saa päälleni näyttämöoksennuksen roiskeita.

Millaisia ovat tunteeni? Mitä Mes­sa­ge From Ty­ler – Me­men­to mori, Kir­sik­ka­tar­ha saa minussa aikaan? Olen lihamyllyn läpikäynyt. Minusta tulee hellämielinen näiden Teatterikorkeakoulusta valmistuvien ihmisten lahjakkuuden ja rohkean herkkyyden edessä.

Kipeänsekaista puhdasta nautintoa. Nautin en vain pikarillisestani ja kirsikoista vaan tästä dionyysisestä kokemuksesta: ruumiista, groteskista, oksennuksesta, tappelusta, panemisesta. Siellä ovat halut ja vietit, lihan himo, ihmisen ikävä, kipeä nautinto ja ihminen kuin pieni lapsi käpertymässä toisen kannattelemaksi. Ja siellä ihottumaa perseet täynnä. Mutta sisältä ja ulkoa runneltu ruumis luo menetyksestä kauneutta. Näyttämölle syntyy oksennuksesta puu, tilan oviaukosta lankeaa valo, sataa unohduksen lunta.

Työryhmä

Ohjaus ja käsikirjoitus: Minna Lund (ohjauksen koulutusohjelma, maisteriopiskelija, teatteritaiteen maisteritutkinnon taiteellinen opinnäyte)

Lavastus: Riku Suvitie (esittävien taiteiden lavastuksen koulutusohjelma, maisteriopiskelija)

Äänisuunnittelu: Axel Ridberg (äänisuunnittelun koulutusohjelma, maisteriopiskelija)

Valosuunnittelu: Rasmus Strandell (valosuunnittelun koulutusohjelma, maisteriopiskelija)

Pukusuunnittelu: Hilla Ruuska (pukusuunnittelun maisteriopiskelija, Aalto ARTS)

Dramaturgi: Martta Jylhä (dramaturgian ja näytelmän kirjoittamisen koulutusohjelma, maisteriopiskelija)

Esiintyjät: Anna-Sofia Tuominen (vierailija, Q-teatteri) sekä Juhana Hurme , Milla Kaitalahti, Ville Hilska, Veera Anttila (kaikki näyttelijäntaiteen koulutusohjelma, maisteriopiskelija, teatteritaiteen maisteritutkinnon taiteellinen opinnäyte)