Mitä on olla mielenterveysomainen ja tuntea omassa ruumiissaan psyykkisesti sairaan omaisen painon? Miten esityksellistää ja jakaa tällaisia ruumiintuntoja ja samalla tehdä kiinnostavaa teatteria, joka ei sulkeudu omaan maailmaansa ja sulje katsojia ulkopuolelleen? Talvikki Eerola näyttää tietä. Eerola uskaltautuu avoimeen yleisösuhteeseen. Syntyy esitys, jonka ruumiintunnot me katsojat tunnistamme ja jaamme. Syntyy voimallista teatteria.
Nätyltä viime keväänä valmistuneen Talvikki Eerolan sooloteos Mihin katosit? on hieno esimerkki siitä, mitä näyttelijä voi tehdä monissa rooleissaan dokumenttiaineiston kerääjänä, omien ja toisten kokemusten ja ruumiintuntojen esityksellistäjänä, myös sanoittajana, käsikirjoituksen tekijänä ja esiintyjänä, myös säveltäjänä – kaikkena.
Eerola on kiertävä esiintyjä, joka vähäisillä mutta suurimerkityksisillä minimalistisilla materiaaleilla rakentaa oman näyttämönsä, joka tulee jaetuksi ja ymmärretyksi. Hän luottaa näyttelijändramaturgiseen kykyynsä ja omien ruumiintuntojensa asiantuntijuuteen ja uskaltaa ylittää oman häpeänsä kynnykset. Eerola käy käsiksi omiin ruumiintuntoihinsa materiaalina ja asettautuu näyttämölle vailla roolin tarjoamaa suojaa tai turvaa. Mihin katosit -esityksessä Eerola ei ole piilopaikkoja.
Valkoisessa huonetilassa, liki koko esityksen ajan normaaleissa sisävaloissa Eerola perustaa oman näyttämönsä muutamien materiaalisten kiintopisteiden – läppärin, kaiuttimen ja painavan harmonikan säilytyskotelon – ympärille.
Läppäri on Eerolan kanssaesiintyjä, se on sisäinen ääni, josta kuuluu katkelmia haastatteluista ja Eerolan omaa tekstiä. Kaiutin on Xena, taistelijasoturi, joka antaa beatin ja musiikin. Raskas haitarikotelo, jota Eerola raahaa on syyllisyys. Tämä materiaalinen mahdollistaa sitten eri tuntemusten käsittelyn. Ja syyllisyyskin vähenee. Se lakkaa olemasta harmonikanpalkeiden raskasta raahaavaa hengitystä ja purkautuu, kun Eerola soittaa harmonikalla teoksen päätökseksi.
Teoksen näkökulmahenkilö ja kokija on lapsi, jonka vanhempi sairastuu, muuttuu toiseksi, katoaa. Eerola näyttää, mitä paineita lapsi kantaa harteillaan, miltä tuntuu jättää vanhempi hoitoon, miten kamppailee, pelkää pahinta, miten kokee hiljaisia huojennuksen hetkiä, kun kaikki on hetkiseksi hyvin, miten kantaa kokovartalonaamiota – kaikkihan on ihan hyvin, omia väsymyksen tai epätoivon tunteita ei paljasteta kenellekään. Eerola myös tanssii tuntemuksia, liike sen kertoo, mitä sisällä liikkuu.
Me katsojat olemme osallisia. Me tiedämme itse, miltä tuntuu, kun omainen tai läheinen sairastuu. Myös esitys osallistaa meidät tekemään ja käymään sisäistä vuoropuhelua itsemme ja esityksen kanssa. Ennen esityksen alkua Eerola pyytää jokaista kirjoittamaan pienille lappusille asioita, jotka tuovat meille toivoa. Me kirjoitamme. Eerola tulee näyttämölle, esittelee kanssaesiintyjänsä sisäisen äänen, Zenan ja syyllisyyden. Hänellä on suuri kasa lappuja, jotka hän asettelee näyttämönsä etureunaan kuin hevosenkengän muotoon.
Esityksen aikana me kommunikoimme kännyköidemme taskulampuilla, vastaamalla Eerolan esittämiin kysymyksiin siitä, ovatko tietyt tunteet tuttuja. Salin takaseinälle heijastuu valojen viidakko. Me jaamme yhteisiä tunteita.
Minne katosit? on paitsi teatteria myös vertaisuuden, omien kokemusten ja yhteisten tuntojen jakamista ja sitä kautta voiman ja toivon tarjoamista. Ei ole tarvis olla yksin. Samoja tuntoja on myös muilla: syyllisyyttä, ylenmääräistä huolta ja vastuunkantoa, häpeää, pakonomaista pärjäämistä kokovartalonaamio päällä.
Myöhemmin Eerola ottaa kirjoittamamme lappuset, lukee niistä jokaisen ja asettelee tähän hevosenkenkään. Paljon toivoa. Toivonlappuset siirtyvät sitten seuraavaan esityskerran toivon aineksiksi vanhojen lappujen rinnalle.
Eerola on tehnyt esityksen yhteistyössä Finfami ry:n omaisyhdistysten kansa. Tämän kiertue-esitykseksi valmistetun teoksen ensi-ilta oli jo vuosi sitten, ja näin sen vasta nyt Helsingissä Finfamin tiloissa, joissa katsojat olivat pääasiassa mielenterveysomaisia. Esityksen jälkeinen vilkas keskustelu osoitti, miten teos tavoitti katsojansa. Kuten joku yleisössä istunut kiteytti: ruumis kertoi ja välitti sen, jolle on vaikea löytää sanoja. Voimallisia ja voimaannuttavia ovat esittämisen keinot.
