”Yhdistäkäämme säädyttömyytemme ja empatiamme syleilläksemme maailmankaikkeudessa ja itsessämme virtaavan alienismin syitä, seurauksia ja mielettömyyttä!”
(Miko ja Oxi hulluuden vuorilla)
Miko Kivisen ja Oxi Koskelaisen Miko ja Oxi hulluuden vuorilla on päällekirjoitus Lovecraftin pienoisromaanista ja teoksen maailman innoittama installaatio.
Paikan henki ja matka
Matkaamme yhteisellä bussilla kohti esityspaikkaa, Sipoon Nikkilän entistä mielisairaalaa, jonka pihamaalla odottelemme. Meidät tulee noutamaan mustakaapuinen muinainen, joka äänettömästi viittaillen johdattaa joukkoa pitkin puistokäytävää. Entisen sairaalarakennuksenportaille hän hyvästelee pienen veistoksen – kuin jäänteenä. Jatkamme matkaa ja löydämme itsemme varastohuoneista, katveesta.
Olemme hulluuden lähteillä ja lähellä hautausmaata metsän keskellä. Sen maassa makaa 717 vainajaa, kuoleman jälkeenkin ulossuljettuja, suurin osa nälkään tai nälkätauteihin menehtyneitä.
Mielisairaalan alueen entisissä varastotiloissa katson postabsurdia kesäteatteria täynnä resignoitunutta tajunnanvirtaa ja camp- ja punk-henkeä. Keski-ikäiset miehet syvätutkailevat itseään ja maailmaa. Miko ja Oxi hulluuden vuorilla kulkee Nietzschen ja Bataillen poluilla. Postabsurdi suhteellistuttaa. Paniikinomainen kauhu ja kuolemanpelko liikkuvat yhtä aikaa romanttisessa ja parodisessa. Lovecraftin Hulluuden vuorilla -teoksessa muinaiset ovat kuolleet sukupuutteet, mutta siellä hallitsevat katkeroituneet shoggothit. Esityksessä muinaisten ääni kuin sisäisenä äänenä tai inkarnoituneena toisena.
Teos tapahtuu kolmessa huoneessa. Ensimmäisessä huoneessa kohtaan muinaisen äänen ja Miko Kivisen taistelijahahmon, joka herkeämättömän pakkomielteisesti toistaa samaa liikesarjaa. Hän tekee muutamaan taisteluliikkeen ja kierähtää maahan, aina uudelleen ja uudelleen. Kivinen on kökkökömpelö kung fu -taistelija, James Bond camp-leffan scififantasialeffa Zardozin (1974) James Bond -supermies punaisessa taistelija-asussaan tunkeutumassa pyörteeseen ja pelastamassa meitä status quolta.
Toisessa huoneessa kohtaan muinaisen ja rimpuilevan pikkusielun: parhaat päivänsä nähnyt supermies on pukeutunut säkkikankaiseen rähjävaatteeseen, täynnä parsittuja paikkoja. Tämä eksynyt on nyt ottanut kerjäläismunkin roolin kuin kerjäläismunkkina tai taiteilijaparkana. Paikoissa on salaisia merkkejä ja ruksattuja säätiöiden ja rahastojen logoja. Hylsyjä tuli apuraha-anomuksiin muualta paitsi Taikelta. Yhdessä paikassa lukee Azatoth, Lovecraftin Cthulhu-mytologian voimakkain jumalolento. Muinainen ja pikkumies kohtaavat toisensa Käydään tiukkaa dialogia, jossa pikkumies yrittää saada tolkkua itsestään. Pikkumiestä haastetaan, häntä tehotetaan tutkailemaan mitä eroa on ”henkilökohtaisuuden” ja todellisen paljastumisen, raadollisen minän paskuuden välillä. Hänen tekemisiään arvioidaan. Avuton itsetiedottomuus saa aikaan rankan kaksinkamppailun, kaksi miestä Zardozin punaisissa taistelija-asuissa, mitä campia! Nämä ylen totiset miesjättilapset ottamassa yhteen, mutta vaarallisen tosissaan. Ihminen rimpuilemassa itsensä kanssa.
Tulen kolmanteen huoneeseen, kokoonnumme maassa makaavan muinaisen ympärille. Osallistumme mystiseen rituaaliin toivomusta tai käskyä ylittää ”pikkusieluiset syynäämiset ja historian takapajuisuus”. Meidät kuljetetaan ”uskalluksen ja itsensäalistamattoman voiman vaikutuspiiriin.” Koskettelen lattia-alttarin ympärillä olevia Joel Slotten veistoksia. Ne vetoavat kosketusaistiin. Minulle ne ovat kuin ihmisen tai jonkun muun olion kuiluja ja onkaloita. Niihin on pakko tunkea sormensa, niitä on siveltävä, ne kutsuvat miltei nuolemaan. En sentään tohdi. Kosketus pieniin veistoksiin synnyttää konkreettisen yhteyden maailmaan Olen käsittämässä pintaa, painoa ja muotoa, ehkä itseäni.
Suuri myöntö
Miko ja Oxi Hulluuden vuorilla on tajunnanvirtaa pimeydestä feminiinin maskuliinin sisällä, se on havaintoja maailmasta. Ei vihaisia nuoria miehiä vaan neli-viisikymppisten miesten yhtä aikaa pöhköä, itseironista ja kuoleman vakavaa, hellyttävää sielunpainia. Esitys vieraannuttaa ja queeriyttää maskuliinista ruumista ja egopullistelua. Sen miesruumit eivät uhku voimaa eivätkä ole uhka muille kuin itselleen varjokamppailussa.
”varjonpelko tekee meistä hirviöitä ei varjon myöntö”
(Miko ja Oxi hulluuden vuorilla
Lovecraftin teoksessa Hulluuden vuorilla paljastuu kokonaan uudenlainen evoluutio. Maapalloa ovat asuttaneet muinaiset ihmiskuntaa korkeammalla tasolla olevat avaruusolennot. Teos siirsi ihmisen paikaltaan.
Mitä on se kosminen kauhu, jonka Lovecraft teoksiinsa kirjoitti? Tuntemusta ihmisen mitättömyydestä maailmankaikkeudessa. Ihminen (tai maskuliini) ei olekaan kaiken keskipiste. Mutta kosminen kauhu on myös muukalaisuutta, toiseutta ja vieraantuneisuutta itsessä ja kaikkia niitä tajuntaan nousevia itse-epäileviä kysymyksiä itsen olemassaolosta. Se on vieraan ääntä meissä. Se on ”normaalin” ja ”epänormaalin” rajan huojuttamista, mieleen tunkeutumista.
Huojun esityksen merkitysten äärellä.
Esityksen Muinainen viittaa (ironisesti, resignoituneesti?) menneen suuruuksien transgressiivisiin masokistisiin taidetekoihin; radikaaleja taidetekoja tekemällä saa ihmiset puhumaan itsestään kaupungilla. Se mainitsee punk-henkisiä taiteilijoita ja teoksia, jotka käsittelivät vastarintaisesti traumaa ja kauhua. Se lataa esimerkkejä näistä uhmaajista: taidekollektiivi COUM transmissions. Stelarcin ”Ear on Arm” -hankkeessaan Stelarkille kasvatettiin korvaa käsivarteen jossa Stelarkin kyynärvarressa kasvatetaan kolmatta korvaa, jonka mikroelektroniikka mahdollistaisi langattoman yhteyden maailmaan. H.R. Gigerin Necronom IV -teoksen maalaukset innoittivat Ridley Scottia ja hänestä tuli Alien-elokuvien tehosteiden luoja. Francisco Goyan maalauksessa Saturnus söi poikansa. Diamanda Galásin surun ja raivon Plague Mass -livealbumissa (1990), joka äänitettiin kirkossa, punkpapitar kylpi ja kouristeli veressä, huusi ja kirkui kipua kirkon tekopyhyydestä ja epäoikeudenmukaisuudesta, jota Aids-potilaat kokivat. Ron Athey teki Bataillen Solar Anuksen pohjalta performanssinsa. Atheyn AIDS-ruumis jatkaa uhmakkaasti elämäänsä AIDSista riippumatta. Aurinko ja peräaukko, elämän ja tuhon tuoja ja jäännösjätteen poistaja. Muinaisen äänen taiteilijat, ovat niitä, jotka taideteoissaan elivät uhmakasta raivoa ja kuolemaa ruumiissaan.
Tässä teoksessa hengittää myös Beckett, Samuel. Loppupeli, se Endgame, shakkipelin tilanne, jossa jo tietää, että muutamaa siirtoa seuraa pelin loppu. Ollaan jumissa, voiko hämmennyksen toivottomuutensa tukahduttaa niin kuin Didi ja Gogo? Beckett ruumiillistaa merkityksettömyyden kokemusta ja samalla pakko jatkaa. Beckettin maailma on täynnä kosmista kauhua, joka pitää henkilöt pakkomielteisen välinpitämättömyydessä, toistossa ja liikkeessä.
Miko ja Oxi Hulluuden vuorilla on teos suuresta myönnöstä, varjon ja vierauden tunnustamisesta ”varjonpelko tekee meistä hirviöitä, ei varjonmyöntö”. Onko se suruntäyttämää luovuttamista ja vetäytymistä maailmasta? Ehkä hieman. Ainakin se on surutyötä. Teoksessa on romantiikan klangi. Tajunnanvirtainen monologi sykkii kaipuuta maailmaan, jossa oli/olisi ”ymmärrystä, runollisuutta, kollegiaalista, kateudesta vapaata arvostusta…intuitiivisesti virtaavaa seksuaalisuutta” ”kyseenalaistamattoman jatkuvuuden sinitaivaita”. Se kutsuu vapauteen orjuudesta ja kapinaan ”jälkifreudilaista kireyttä kohtaan”. Ajattelen sen kutsuna alitajuiseen, hämärillä arjen järjestyksen ylittäville rajoille – kokemaan ja elämään.
Esitys päättyy teospaljastukseen. Mustan jätemuovin alta paljastuu verenpunainen seinämaalaus, jossa on tilinumero, johon voimme näkemästämme maksaa.
Jäätyneessä ajassa sedät ja tädit, isät, äidit, mummot jaksavat vielä heilua varjo ja vieraus kantapäillään, ja toivo valosta tai hämärästä.
Mikon ja Oxi hulluuden vuorilla on nähtävissä vielä ainakin SLURPSissa Porissa 17.8. SLURPs on uusi, nomadinen ja taiteilijavetoinen nykyesityksen näyttämö, joka toimii toriteltassa.
Teostiedot
Tekstit ja dramaturgia: Oxi Koskelainen
Esiintyjät: Miko Kivinen, Oxi Koskelainen ja Joel Slotte (ääninäyttelijä)
Objektit: Joel Slotte
Puvustus: Oxi Koskelainen ja Joel Slotte
