Minä, Askartelijassa Leea Klemola ja Rosa-Maria Perä ovat luoneet toisistaan huolta pitävien yhteisön, joka vetää vertoja neljän näytelmän Kokkola-trilogialle. Mitä kimppajumaluus ja kanssatekijyys synnyttääkään! Kokonaisen maailman, rajatilaisia ihmisiä, ainutkertaisia näyttämöhahmoja, joista ei halua erota.  

Teoksen nimen Askartelija kirjoitetaan isolla A:lla. Se on merkityksellistä. Askartelija on elämää suurempi ja pienempi hahmo yhtä aikaa. Jos Joseph Beuys julisti, että jokainen ihminen on taiteilija, niin Minä, Askartelijassa ajatus kääntyy muotoon jokainen ihminen on askartelija. Tuo ilmaistaan vielä murteella – kielellä, jossa oma ruumis on läsnä. Nyt ei olla Kokkolan murteessa vaan itäisessä puheenparressa, kokonaan toisella murrealueella.  Murre tuo ihmisen lähelle, eikä olla raskaan ylevästi ja itseriittoisesti Taiteessa. Minä, Askartelija on suhteellisuudentajuisesti ja maanläheisesti leikkiä ja käsillä tehtyä tahallisen kömpelöäkin maailman hahmotusta ilman elitismin häivääkään. Yhteinen on Beuysin ja Klemolan tarkoitus: vapauttaa ihminen.

Korona laittoi maailman uusiksi. Aika pysähtyi ja turha koohotus lakkasi. Vanhat asetukset eivät pitäneet enää kutiaan. Niin hajosi myös alullaan ollut klemolalainen maailma tuhannen pillun päreiksi – anteeksi ilmaisuni, mutta miltei näen, kuinka maailma hajosi. Niin hajoaa Minä Askartelijassa yhden askartelijan teos. Lotta Kaihuan Markku Onttonen polkee rikki intoutuneessa löytämisen innossa luomansa kubbistisen linnunpöntön.

Mitä sieltä tuli – askartelijan laukusta? Tuli minä, joka askartelee, tulivat käytännölliskonkreettiset filosofiset kysymykset maailmassa olosta, merkityksestä, luovista prosesseista, taiteen tekemisestä. Tuli lentokonehalli Ruotsinpyhtäällä, jossa puuhastellaan, kipuillaan, kuunnellaan toista ja ollaan toiselle läsnä. Tuli kaikenlaisen elämisen kaunis arvokkuus ja vapaus olla se, mikä on, vaikka sitten umbijuuba päällä, oma askartelijuus kateissa tai vaikka siivet ei lennä tai vaikka vailla omaa ääntä. Tuli keskinäistä välittämistä. Tuli askartelukurssilaisia rajatiloissa.  Tuli utooppinen heterotopia.

Minä, Askartelijassa konkreettinen olosuhde on askartelukurssi, jolla jokainen tekee henkilökohtaista askartelumatkaansa. Tässä matkataan itsessä asuvaan Toiseen. Olemme Toisia itsellemme, kuka tai mikä meissä asuu.  ”Mitä sitä ihminen nyt haluais askarrella? ” jotenkin tähän tapaan kysyy UKK Artitstsin toiminnanjohtaja Hana.  Kurssilaiset ovat omissa prosesseissaan etsimässä materiaalia ainoana ohjeenaan kurssin vetäjän Anun ohje. Ollaan kuuntelemassa, miksi se materiaali haluaa tulla, ja etsimässä vastausta kysymykseen, kuka sinussa askartelee.

”Vittu ko vituttaa, tiäkkö munko se nyt pitää tietää, mitä mie haluan askarrella.”

Tällä askartelukurssilla ei olla jäljittelemässä ja kopioimassa mallin ja ohjeiden mukaan täytettyä lintua toisensa perään vaan vastaamassa materiaalien kutsuun. Täällä askarrellaan niin, että henki lähtee. Ollaan tekemisissä henkimaailman ”diudau juttujenkin” kanssa, helisyttimiä helisytellään ja salviapötkö käryää asiakkaiden houkuttelemiseksi kurssinvetäjä Anun putiikkiin.  Ympäripäissään ovat nämä kaksi naisshamaania Hana ja Anu henkien kanssa tanssahtelemassa.

Mutta ei ole kaikilla helppoa, kun ohjeita ei olekaan. Häpeää pukkaa, kun omaa läjää selvin päin katselee, lohduttaa Anu.

Liminaalitila ja pyhä kaaos

Liminaalitila, josta Victor Turner aikoinaan kirjoitti, tarkoittaa kynnyksellä (limen) oloa. Rituaalisessa liminaalitilassa liikutaan ei-kenenkään maalla kulttuurisista normeista ja luokitteluista vapaana. Pyhä kaaos vallitsee myös Minä, Askartelijassa.

Olen joskus kirjoittanut Klemolasta kurittomana humanistina. Tarkoitan kursailemattomuutta ja häpeämättömyyttä, joka kaihtaa keskivertoa ja lagomia esittämistä.  Minä, Askartelijan ihmisillä on vimmainen halu olla vapaita ja elää. Nämä ovat haluolioita. Kaikki rajanylitykset ja muodonmuutokset ovat mahdollisia. Ihmisestä tai eläimestä voi kehkeytyä mitä tahansa. Ja koko ajan ollaan romahdusten partaalla tai niistä toipumassa. Itseään ja elämistään ihminen oirehtii. Klemola on sukupuoliasetelmien ja identiteettien syvällinen huojuttaja ja kääntäjä.

Minä, Askartelijassakaan ihmisiä ei ole tarpeen selittää puhki. Ihmisten arvoituksellisuus ja arvokkuus säilyvät kaikesta raadollisuudesta huolimatta – tai ehkä juuri siksi. Näistä haluolisoista tulee elämää suurempia – niin kuin Scarfacen Tony Montana.  

Klemolan Kokkola-trilogian, quatrologian ihmiset, niin myös Rakkaani, Casanovassa, Viettelyksen asuntovaunussa ja Jessican pennussa ovat muutoksen äärellä, uuden identiteetin kuoriutumisvaiheessa ja vanhasta irtautumassa.  Vanhaa minää ravistellaan ja uutta tuppaa kysymättä ja pyytämättä tilalle.

Minä, Askartelijan ihmisten maailma on nyrjähtänyt. Kurssille osallistujat ovat menettäneet otettaan joko ammatissaan tai ihmissuhteissaan tai muutoin. Takuuvarmoja asemia ei kenelläkään ole. Olennot kamppailevat ammatillisten ongelmiensa tai yksityiselämänsä kanssa. He kamppailevat myös maailmassa, jossa sijaa ei ole tällaiselle tekemiselle. Tämä askartelukurssi pidetään UKK Artististsien toiminnanjohtaja Hanan lentokonehallissa, jossa komeilee siivekäs UKK-logo lentokoneen kyljessä. Siellä ollaan UKK:n siipien suojassa. Kenen suojassa artistit enää ovat, eivät kenenkään?

Saijonmaan tuottajalla ja keikkamanageri Hanalla ei keikkoja paljon ole, perinteinen musiikkikulttuuri ja sen yleisöt ovat hiipuneet. Viimeinen pelastusköysi on yhdistää Arja Saijonmaa ja death metal uuden yleisön saavuttamiseksi. Kurssinvetäjä Anulla on oma askartelumatka pahasti kesken, riittämättömyyden tunne riivaa ja riesana on vielä Kaija Aarikan perikunta, joka syyttää tekijänoikeusrikkomuksesta, pallojen käytöstä. Niin, voiko palloja varastaa?

Minä, Askartelijassa askartelu on allegoria luovasta työstä. Teos on utopia yhteisöstä, jossa kaikenlainen luova työ ja toimijuus, taiteen ja viihteen tekeminen on mahdollista. Työ tarvitsee kätilönsä, managerinsa ja tuottajansa. Työ on usein mähtäräistä, epävarmaa, kivuliasta ja vähemmän auvoista – se näyttäytyy aikaa vievänä puuhasteluna, mutta sillä on arvoa ja merkitystä ja vapaus on yksi sen tunnusmerkeistä.

Minä, Askartelijan henkilöt edustavat laajaa kirjoa luovan työn ammatteja ja ammatillisia orientaatioita hierarkioita ja sukupuolittuneita asemia unohtumatta. Klemolalaisissa maailmoissa on toistuvasti sivuttu ihmis- ja eläinyhteisöjen sisäisiä hierarkioita, niin tässäkin. Sukupuoli ja laji ovat suhteellisia. Olennoissa on kaikkea: miehessä naista, naisessa miestä, ihmisessä eläintä ja eläimessä ihmistä. Ihminen alkaa siitä, mistä eläin loppuu – jotenkin tähän tapaan asian on joskus Leea Klemola ilmaissut. Siksipä kaikenlaisten rajojen pohdinta tuntuu triviaalilta ja keinotekoiselta.

Prosessissa syntyy ihania haluolentoja – näyttelijäntyö rulettaa ja tuntuu katsojaruumiissa

Miten kuvata näyttelijäntyötä, häpeämätöntä revittelyä, jota mikään ei pitele? Miten kuvata sitä suoranaista piehtarointia näyttelemisen ja näiden fiktiivisten haluolentojen ihanuudessa?  Tässä ovat näyttelijäoriit, tammat, hiehot, näyttelijähirvet, käet tai palmukakadut tai rotat näyttämön laitumilla kirmaamassa tai lentämässä sydämensä kyllyydestä. Elina Knihtilä (Hana), Pirjo Lonka (Anu), Miko Kivinen (Antero Jokinen), Lotta Kaihua (Markku Onttonen), Eero Ritala (Eero Ritala), Jonnakaisa Risto (Alex) – dream team, jolle mikään inhimillinen ei ole vierasta.

Minun on vaikea erottaa näyttelijää näistä näyttämöhahmoista. Ne ovat yhtä. Mitä näyttelijä on itsestään hahmolleen antanut, mikä hahmossani näyttelee? En tiedä, minkälaisessa prosessissa nämä hahmot ovat syntyneet, mutta kuvittelen, että tällaisia syntyy, kun näyttelijät ja jokaisen oma materiaalisuus on kirjoittajien tiedossa, ja kun maailmaa venytään synnyttämään yhdessä.  Kanssatekijyys on laimeantahmea sana kuvaamaan tätä prosessia ja sen keskinäistä luottamuksentäyteistä anteliaisuutta. Tällaisessa prosessissa syntyy näyttämöolioita, joista katsoja(kaan) ei tahdo päästää irti, kun kerran tähän maailmaan ovat tulleet. Ihminen on tuntoinen eläin niin näyttämöllä kuin katsomossa.

Tällainen näyttelijäntyö altistaa, se saa katsojallekin siivet, joilla lentää mukana.  Minä, Askartelijan näyttelijäntyö ja näyttelijöiden fyysistämät hahmot laittavatvastaanottajaruumiini liikkeeseen, pulssin kohoamaan, veret kiertämään, ihon kananlihalle, sydämen sykkyrälle. Vatsasta lähtee nauru tai sisälmyksiä puristaa suru ja silmistä tihkuu kyyneliä näiden inhimillisten olentojen äärellä. Tällaisessa maailmata leikki on kaukana ja lähellä samaa aikaan. Leikki on sitä, että maailmaan unohtuu, se vie mennessään, aika unohtuu, lentää ja muuttuu suhteelliseksi.

Tutun outous, koskettavuus, elävien näyttämöolentojen läsnäolo sykkii joka sekunnilla keskinäisen elämisen ja myötätuntoisen huolenpidon kipeyttä ja karuutta. Ei eläminen helppoa ole, se saattaa koville, siinä painii itsensä kanssa ja painii toisten kanssa henkisesti tai fyysisesti ruumiskähmässä.

Kokkola-sarjan Marja-Terttu on saanut vertaisensa. Minä. Askartelijan androgyyni, matriarkaalinen voimahahmo on manageri-tuottaja Elina Knihtilän Hana, jonka T-paidassa komeilee UKK Artiststien logo Kekkosen pää ja siivet. Tämä viisikymppinen keskivartalolihava androgyyni on miesten maailmassa rankkaa duuniaan paiskova työholisti, jolle alkoholi on työkalu, niin kuin Hana toteaa. Knihtilä luo hahmostaan yksinäisen naissoturin, sisältä herkän kovan jätkän.  Knihtilä näyttää, miten Hanaa ottaa rinnasta, ikeniä tai hampaita vihloo.  Tämä Hana täyttää näyttämön ja tietää, miten managerinduunit hoidetaan, lennetään omalla lentokoneella Mikkeliin, kun hommat uhkaavat kusta. Sellaista se on työ, bändiläisten jälkien korjaamista.

Käsillään työtä tekevä pienyrittäjä Anun puodissa Anu´s Universumissa hyllyt ammottavat tyhjyyttään. Pirjo Longan Anu on vapaa sielu, jonka maailmassa askartelua ei sovi kaventaa kopioiden tekemiseen ja valmiiden ohjeiden seuraamiseen. Longan Anu on huikea tutkielma keski-ikäistyvän/ikääntyvän ihmisen tai kenen tahansa kalvavasta riittämättömyyden, voimattoman neuvottomuuden ja häpeän tunteista ja yksityisyrittäjän elämästä. Katselen etukumaraista, itsensä pienentänyttä, anteeksi pyytelevää olentoa, joka potee suurta ymmärtäjännälkää.  

Vaimoni Casanovan henkilögalleriasta Minä, Askartelijaan on kulkenut Antero Jokinen, Kuopion kaupunginteatterin naulakkotyöntekijä. Miko Kivisen ruumiillistama Jokinen on saanut kumppanikseen samaisesta teatterista narikasta suurelle näyttämölle edenneen Markku Onttosen. Näiden toverusten on tarkoitus tehdä lastennäytelmä Uspenskin Takuumiehistä. Minä, Askartelijan maailmassa Takuumiesten käen on tarkoitus rakastua, herätä eloon ja lentää käkikellosta vapauteen. Tämä Jokisen ja Onttosen suhde on Kivisen ja Kaihuan ruumiillistamana huima tutkielma läheisriippuvuuden ja auttamisen ambivalenssista.

”Avvaudutaa. Avvaudutaan. Vittu, mie avvaudu huomenna niin ettet oo ikinä nähny.”

Lotta Kaihuan Markku Onttosen repliikki on yksi niistä kuolemattomista onelinereistä, joita teos on täynnä. Itsetietoisin taiteilijanelkein Kaihuan Markku katabasiksessaan, underworld journeyllään tuottaa kubbistisen Schwartzwaldilaisen Romach-Haasin käkikellon. Kaihuan luomana tämä Markku on surullisen hahmon koomis-traaginen ritari, täynnä pienen miehen sisäistä ylpeyttä. Miten tämä Kaihuan pieni mies kävelee, pitää päätään, astelee näyttämöllä. Kuopion kaupunginteatterista on tässä fiktiivisessä keitoksessa vielä näyttelijä Eero Ritala, jonka hahmona on esittää itseään, näyttelijä Eero Ritalaa, Putouksessa aikoinaan kolmanneksi tullutta näyttelijää, joka nyt pähkäilee Kuopioon tulevan ohjauksensa Amadeuksen kimpussa. Ohjaaja Ritala pallo hukassa Mozartin nerouden äärellä päätyy hifistelyongelmineen siamilaisiin kaksosiin, enää ratkaistavana vain se, onko kaksoshahmo neli- vai kolmikätinen. Että silleen, ja Tommi Korpelan soittoa odottaessa.

Leikki on mielen lentämistä, askartelu on lentämistä, teatteri on lentämistä, uskaltamista, eläminen on lentämistä, uskallusta ja uskoa siihen, että siivet kantavat. Minä, Askartelijan lentokonehallissa, moninaiset lentämisen tilat ovat muuallakin kuin fyysisessä lentokoneessa. Narikkatyöntekijä Jokisen yrittää valaa uskoa Markkuun, toivetta saada joku kurssin naisista Markkuun rakastumaan ja Markun näyttelemään käelle käet lentoon.

Vapauden problematiikkaan liittyy vahvasti Alex, palmukakadu, joka ei olekaan mikä tahansa papukaija. Jonnakaisa Riston fyysistämä kakadu on itsevarma kuriton häirikkö, paljon tilaa vievä ja rakastettava olento. Jälkikäteen luen kakaduista, jotka ovat älykkäitä, aktiivisia, tuhoamisintoisia, kovaäänisiä ja hellyydenkipeitä lintuja. Luen myös siitä, miten Palmukakadut tuottavat useita äänteitä ja miten ne pystyvät myös käyttämään välineitä vastapuolen houkuttelemiseksi ja luodakseen musiikkia. Tuska-festivaalin muusikkoja ja palmukakaduita on verrattu toisiinsa. Ei ole hihasta temmattu tätäkään olentoa.

Minä, Askartelija on Alexin suuri esiintyjäemansipatorinen vapautumisprojekti. Alex ei enää halua laulaa Arja Saijonmaan äänellä Ystävän laulua vaan omalla äänellään, ei tuottajan typecastattuna surullisen laulun esittäjänä vaan omaäänisenä duurissa laulavana esiintyjänä. Vapautta ja vankeutta sivuaa myös parisuhteestaan pihalle heitetty ilmeisen läheisriippuvainen Jokinen, joka löytää kumppanuuden Alexista ja toteaa olevansa kuin Papillon.

Toivoin kauan sitten, että joku olisi jo ryhtynyt tutkimaan Leea Klemolan tekstejä ja hänen näyttämölle luomiaan hahmoja liikkuvien sukupuoli-identiteettien ja campin näkökulmasta. Mitä muuta kuin rankkaa campia oli Seksuaalin (1999 Kiasma-teatteri) tietoinen ”huonoteatterin” tai ”kökköteatterin” estetiikka ja Irma Juutilaisen esittämä ”lesposeksuaali” kulttuurisihteeri Eerika Haapalainen. Kokkolassa (2004) ja Kohti kylmempää -esityksessä (2006) naismaskuliinisuuden ilmentymä punaisissa goretex-haalareissa oli Heikki Kinnusen esittämä MarjaTerttu Zeppelin, se, joka ei ole seksi-ihmisiä ja joka rakastaa kylmiä paikkoja. Miesnäyttelijä esittää naismaskuliinisuutta, maskuliinisuutta naisissa. Entä hylje? Alban Bergin Lulu-oopperassa Klemola epävakautti ja liikutti identiteettiä vielä pidemmälle. Lulu oli karvainen naisapina.

En silloin tiennyt Lasse Kekin työstä työstä. Sittemmin Klemolan näytelmiä on käsitellyt väitöskirjassaan Katri Tanskanen. Sitten tuli lisää ihmis-eläinolentoja, neandertalilaisia kuten Kohti kylmempää -teoksessa tai matriarkaalisen naaraan johtama täplähyeenaperhe New Karlebyssä tai terapiakoira Jekku Jessikan Pennussa. Sitten Maaseudun tulevaisuudessa oli lammasta, vuohta, koiraa sekä hevonen voimaeläimenä.  Minä, Askartelijassakin vilahtaa Jokisella häntä ja palmukakadu on kokonaan uusi laji klemolalaisessa olijaimistossa.  

Heterotopia ja utopiayhteisö

Klemola on Aki Kaurismäen tavoin yhteiskunnallinen romantikko, joka luo utopioita elävien olentojen keskinäisestä solidaarisuudesta.  

Michel Foucault´lla on käsite heterotopia. Heterotopia on Paikka, joka heijastelee ja yhdistelee erilaisia tilatodellisuuksia ja luo niille uusia merkitysyhteyksiä.  Heterotopialla on monenlaisia risteäviä merkityksiä ja rinnakkaisuuksia toisiin paikkoihin. Heterotooppisia siirtymän ja kriisin tiloja ovat vankilat, mielisairaalat, parantola. Mutta heterotopiat eivät vain sulje ihmisiä pakolla sisäänsä.  Ne voivat myös olla utopistisia tai myyttisiä vastarinnan tiloja, kiintymyksen ja kunnioituksen tiloja, joissa voi rikkoa käsitystä itsestä ja toisista ja rakentaa uusia tapoja olla yhdessä. Tällaisissa tiloissa rakentuu tapoja, joilla me olemme toisiimme yhteydessä ja joilla me toisemme kohtaamme.

Tällaiset paikat ovat yhteiskunnan ulkopuolella ja syrjässä – niin kuin Piano-Larssonin huolintafirma Kokkolassa tai Marja-Tertun maailman pohjoisin grilli näytelmässä Kohti kylmempää tai Porin Isomäen leirintäalueella sijaitseva asuntovaunu Viettelyksen asuntovaunussa. Näissä tiloissa ihmiset saavat omassa rauhassaan tehdä muuta kuin normitetussa yhteiskunnassa, tuottavuutta ja suorittamista odottavassa toisille esittämisen tiloissa vailla yhteiskunnan odotuksia, parisuhdeodotuksia, menestymisodotuksia ja vailla kaikkea sitä kuonaa, myös teknologiaa, jonka alle ihminen on luhistumassa.

Klemolalaisissa heterotopioissa henki kulkee paremmin, rakentuu uudenlaista yhteisöllistä liikkuvuutta, ihmisten kohtaamisia. Näissä tiloissa rakastetaan, tullaan nähdyiksi ja lohdutetuiksi. Näissä tiloissa ihminen voi tankata sosiaalisia tarpeita.  Jos Kokkolassa oli Piano Larssonin huolintafirma, oli Marja-Tertun maailman pohjoisin grilli. Se voi olla metsä, niin kuin Jessikan pennussa, siellä sitä harhaillaan konkreettisesti ja kuvainnollisesti. Voihan teatterikin olla sellainen, niin kuin Vaimoni, Casanovassa, tai ylipäätään taiteessa, sen tuottamassa yhteisöllisessä lohdussa niin kuin Arktisissa leikeissä, kun kaikki on menetetty ja kuolema lähellä. Kenen kanssa me viimeisellä rannalla olemme? Minä, Askartelijassa tärkeä kuljetus rakentuu Arja Saionmaan esittämästä Ystävän laulusta: mistä tunnet sä ystävän…kuka vierelles jää…. mikä ei tarkoita sentimentaalista paskaa, ei ruikutusta siitä, että ei ole kavereita, niin kuin Hana neuvoo. Antaa tunturin hoitaa.

Minä, Askartelijassa ollaan lentokonehallissa, monitoimitilassa Ruotsinpyhtäällä, jossa UKK Artistsien toiminnanjohtaja, manageri-tuottaja Hanan työpaikka, hänen lentokoneensa ja kotinsa. Paikka toimii nyt myös paikallisen yksityisyrittäjän Anun askartelukurssin pitopaikkana, yhdenlaisenaan residenssinä, jossa on kaikki se, mitä tarvitaan. Lentokonehallilla on konkreettinen paikka, sieltä voi lentää omalla pienlentokoneella kun tuottajan on tarvis, vaikka Mikkeliin tai Ruotsiin.

Lentokonehallissa on erilaisia kerrostumia niin kuin venäläisessä maatuska-nukessa. Siellä on lentokone, siellä on myös vetäytymistiloja, on olohuonetta, pesäkoloja, kerrossänkyjä, huusi/vessa, nekin privaatin ja yhteisöllisyyden häilyvissä rajoissa. Siellä tankataan sosiaalisia tarpeita.

Se on ymmärtävien yhteisö, on se myös kovan palautteen yhteisö. Siellä riidellään ja rakastetaan, mutta suurella sydämellä ja sylillä ja ihmisillä on ainainen ikävä toisten ja itsensä luo.

”Voik sie ees ruumiillas miuta lohduttaa?”

Klemolalaisissa heterotopioissa liminaalitilainen yhteisö huolehtii toinen toisistaan. Yhteisöllisessä väliaikaiskodissa ollaan vapaita unelmoimaan, kootaan itseä, muodostuu kiintymys- ja rakkaussuhteita. omaa haavaa parannetaan, se, että vaimo löytää toisen ja heittää tavarat pihalle – jää koskemaan vähemmän, kun löytyy lohtua toisen sylistä. Tämä on kuin koti, jossa voi rauhassa ottaa kalsarikännit ja olla tuhdisti humalassa, likaisissa pikkareissa tai röhnöttää verkkarit päällä. Ei tarvitse noudattaa ulkopuolelta luotuja sääntöjä ja normeja. Ollaan vapauden valtakunnassa.

En koskaan unohda Hevisauruksen Viimeistä mammuttia Jessikan pennussa. Musiikki asettuu uuteen yhteyteen ja välittää jotain sellaista kaipuuta menetettyyn, jota ei muutoin voisi ilmaista. Minä, Askartelijan musiikki- ja äänivinjetit välittävät affekteja, joita vain musiikki voi. Viimeiseen mammuttiin vertautuu nyt Ystävän laulu (Mistä tunnet sä ystävän), sen nostalgista kaipuuta maailmaan, jota ei enää ole, mutta vailla ruikutusta. Hanalle tuon mollilaulun esittäminen duurissa on silkkaa murhaa. Minä, Askartelijassa on Scarfacen soundtrackin Tony Montanan kuolinkohtaus, se konekivääritulitus (olihan siellä myös Montanan teema – ainakin kuvittelin sen…) Tuollaista on yksinyrittäjän elämä, toteaa Anu. Siellä soi Genesiksen And Then There Were Three studioalbumi, joka merkitsi suunnanmuutosta Steve Hackettin lähdettyä bändistä. Minulle se on tie Hanaan. Siellä kuuluu Shafferin musiikkia, Shafferin Amadeuksen tekstiä.

Kilpailuyhteiskunnassa Amadeuksen keskinkertaisuuden ja kateuden tunnot puhuttavat. Ajassa liikkuu sanoja tuntemuksia. Amadeus oli läsnä myös Buzzissa ja minässä Teatteri Jurkassa, samoin näyttelijä Tommi Korpela, joka on poissaolevana läsnä näissä molemmissa teoksissa. Mitä kaikkea Tommi Korpela edustaakaan?

Askartelijan taikalaukku ja hyväntahtoinen kiintymys  

Anun askarteluohjaajan laukku löytyy ja tulee täyttymään pienoisolennoilla.  Laukussa pitää olla sisältöä. Tällainen taikalaatikko, yhdenlainen askartelijan laukku on teatteri. Se on vähän kuin maailman kohtu, jossa olennot kasvavat täyteen mittaansa –eikä sen mitan tarvitse olla yhtään enempää kuin on itselle tarvis, Minä riitän itselleni ja minä riitän muille. Sinä riität sellaisena kuin olet. Me olemme yhdessä. Sellainen on esityksen etiikka.

Eettisyys ehkä myös suhteessa meihin katsojiin, niin kuin Jokinen rohkaisee Markkua ajattelemaan lapsia: ”Lapset ei vittuile. Ne kattoo esitystä. —Lapset on hyväntahtoisia.”

Katsojana minä kiinnyin Minä, Askartelijan lentokonehalliin – tähän uskomattomaan installaatioon, jonka Anu Pykäläinen on luonut. Kiinnyin näyttelijöiden luomiin roolihahmoihiin, näihin kokonaisiin ihmisiin. Leikin loputtua on suuri emotionaalinen kaipuu saada jakaa heidän elämäänsä edelleen. En haluaisi sen päättyvän. Haluan tietää, mitä näille ihmisille seuraavaksi tapahtuu, mitä heistä tulee. Minä, Askartelijassa Hana ja Anu lentävät materiaalinhakumatkalle kohti Tukholmaa ja porukka kokoontuu…