Lassien kaksoiselämässä Nukketeatteri Sammossa meitä katsoo taulukehyksiin projisoitu Lassie-elokuvien päätähti, pitkäkarvainen skotlanninpaimenkoira. Hän on yksi niistä monista ikonisista kuvitteellisissa Lassie-koirista,  jotka 1940-luvulta saakka ovat tulleet useille sukupolville tutuiksi myös tv-sarjoina. Yksi koira on piirtynyt Homo Sapiens -lajiin kuuluvien mieliin tällaisena representaationa, omien toiveiden ja unelmien projektiona sekä affektikimppuna.

Mutta mitä muuta koirana olo tarkoittaa? Se voi tarkoittaa koiranäyttelijyyttä, olemista Homo Sapiensille. Mutta mitä olemassa olo, oleminen itselleen? Mitä on koiran eletty elämä ja kokemus.  Aikuisille suunnatussa Lassien kaksoiselämässä koirana maailmassa olemisen, kokemisen ja aistimisen tapaa ovat nyt etsineet nukketeatteritaiteilija ja -ohjaaja Maija Linturi ja työryhmä lavastussuunnittelija/nukenrakentaja Sarune Peciukonyte, valosuunnittelija Anttoni Halonen, äänisuunnittelija Jussi Österman, esiintyjät Elina Hauta-aho, Johanna Kultala, Elina Sarno.

Lassien kaksoiselämä menee ihmisen parhaan ystävän, yhteisevoluution ja kulttuurisen troopin taakse kuvittelematta haltuun ottavansa tai edes välttämättä ymmärtävänsä. Lassien kaksoiselämää  -teoksen nimi tavoittaa tämän kaksinaisuuden. 

Ymmärtääkseen toislajista eläintä, koiraa, teos lähestyy lajikumppania aistimellisesti ja kokemuksellisesti. Tässä tekemisen praktiikassa kokemusasiantuntijoina, kanssatekijöinä ja teoksen konsultointiin ja valmistamiseen osallistujina ovat toimineet myös työryhmän jäsenten luona asuvat koirakumppanit Kosmo, Otis, Susu ja Vilppu. Esitys on tehty ”koirajäsenten läsnäollessa ja ohjaamina, heidän katseensa alla”. Näin työryhmä asiaa kuvailee:

Yllä oleva ei ole vain sanoja vaan fyysistyy ja esityksellistyy Lassien kaksoiselämän olemisentavassa esityksenä, ihmisesiintyjien liikkeellisyydessä ja tavassa olla kontaktissa toisiinsa – joko oman lauman samanlajisina tai suhteessa koiran näkökulmasta toislajiseen ihmiseen. Esiintyjät liikkeellistävät koirana olemisen tapaa, valppaana oloa, rentoa oloa ja maailman aistimista nuuhkimalla, haistelemalla, juoksemalla, keskittymällä, pysähtymällä. Tai sitten koirien villinä leikkinä, painina. Juuri  parasta on, miten esitys aistimellistaa ja liikkeellistää.  Näin se kykenee tavoittamaan jotain aistivan, tuntevan toislajisen kokemuksesta – esimerkiksi nuuhkinnasta ja sen merkityksestä ja viesteistä.     

Esityksessä ollaan paljon ”ei-kielellisyydessä”, siis ihmisen eläinlajina puhuman kielen ulkopuolella aistimellisuudessa ja ruumiillisuudessa, koiran vuorovaikutuksen ja kommunikaation eri muodoissa. Näyttämö on eri beigen sävyisiä karvalankamattoja ja matoilla vuorattuja korokkeita. Tässä karvaisuudessa oleilivat teoksen alussa kolme olentoa, vuorotellen kuka antaumuksellisesti rapsutettavana, kuka silittäjänä tai hierojana.

Teos sivuaa myös koiran evoluutiota erilaisissa töissä palveluskoirina. Teos valottaa sitä, miten koirat työskentelevät hajuaistillaan tai esimerkiksi ja yhden koira-asiantuntija Huskyn entisessä elämässään koiravaljakon jäsenenä huskysafareilla Lapissa.  Tämä asiantuntija joutui työttömäksi ja sai uuden kodin. Automatkalla etelään uuteen kotiinsa Susulla osoittautui olevan juoksuaika. Yksi tämän olennon luontoa paljastui oman reviirin puolustuksena ja vihamielisenä suhtautumisena potentiaaliseen lajikumppaniin. Teoksen videokatkelmissa kamera on asetettu siten, että kuvakulma tavoittaa koiran näkökulman. Teoksessa luetaan Lassien saamia ihailijakirjeitä. Iso osa on myös eläintenkouluttajalla, joka videolla kertoo työstään eläinten valmentajina elokuviin. 

Viimeiseksi kuvaksi teos jättää katsojan verkkokalvolle Susun katsomassa meitä.

Linturi ja työryhmä ovat jo aiemmin toteuttaneet teoksen Hajoaminen, jossa harjoitettiin siirtymää ihmiskeskeisyydessä. Teoksessa tutkittiin näkymätöntä toimintaa, biologista hajoamista ja monia muita näkymättömiä tai näkyviä yhteiskunnallisia, ideologisia tai henkilökohtaisia prosesseja. Lassien kaksoiselämä jatkaa näkökulman kääntämistä ja ihmiskeskeisen aseman ja paikan horjuttamista. Se kasvattaa näkökykyä ja ymmärrystä siitä, mikä on jäänyt ymmärtämättä tai väärinymmärretty.  Se taipuistaa ja moninaistaa “ihmisen” ja “eläimen” eroja sekä ihmisen ja toisenlajisen kaksinapaiseksi ymmärrettyä rajaa. Miten sen sanoikaan filosofi Derrida teoksessaan Eläin, joka siis olen, ettei hän pyri pyyhkimään rajaa pois vaan ainoastaan moninkertaistamaan ja monimutkaistamaan, mutkistamaan ja taivuttamaan tuota rajaa.

”Voisiko yleistysten tilalle välillä tuoda jotakin runsaampaa, rouheampaa, raikuvampaa, riittävämpää – jotain sellaista, jossa näkyy tassun, pyrstön ja siiven jälkiä?” Näin kysyi eläinfilosofi Elisa Aaltola  puheessaan Kieli ja eläin -teoksen julkistamistilaisuudessa keväällä 2022.  Esitykset voivat tavoittaa sellaista

Minusta Lassien kaksoiselämässä aistii koirien tassujen, korvien, hännän jälkiä. Teos tavoittaa jotain koirien subjektiviteeteista.

Jatkumoja

Linturi ja työryhmä asettuvat siihen hienoon jatkumoon teatterintekijöistä, näytelmäkirjailijoita esityksiä ja näytelmiä, jotka ovat auttaneet ihmistä astumaan hieman syrjemmäs ei-tietämisen alueille. Ihmisen ja toislajisen suhteen tasa-arvoistajina nämä taiteilijat ovat auttaneet meitä ymmärtämään eläinyksilöä lajista riippumatta yksilöarvon omaavana, olentona, jolla on myös oikeuksia. 

Tuija Kokkonen on tutkinut ja  esityksellistänyt lajienvälistä vuorovaikutusta. Hän on puhunut vieraanvaraisuudesta ja liikkumisesta ei-tietämisen hienovaraisilla alueilla. Hänen lajienvälisten esitystensä lähtökohtana on ollut ihmisen suhde toislajisiin toimijoihin, erityisesti kumppanilajeihimme koiraan ja kasveihin. Kronopolitiikkaa koirien ja kasvien kanssa osallistujat saattoivat lukea koiralle.

Toisissa tiloissa -ryhmä on kehitellyt pitkäkestoisia kollektiivisia harjoitteita tuottaakseen itselleen ja toisilleen muuntuneita ”ei-inhimillisiä” kokemuksia. Tällaiset harjoitteet ja yhteisölliset tapahtumat purkavat ihmiskeskeisiä ajattelu- ja kokemustapoja ja rakentavat posthumanistista elonkehäkeskeistä ymmärrystä olemisesta maapallolla.

Pipsa Lonka on näytelmissään nostanut esiin toislajisten eläinten itseisarvoisuutta ja etsinyt  sellaisia näytelmän muotoja, joilla voisi purkaa ihmiskeskeisyyttä ja ihmisen hierarkkista etuoikeutettua asemaa. Toinen luonto porautui ihmisen toiseen luontoon – tottumuksiin toiseuttaa eläimet. Passiona eläimen kärsimyksestä se epäluonnollisti toislajistetun syömisen. Teoksessa inhimillinen olento, eläin katsoo meitä, eikä sen katse enää erota. Ihminen saatettiin toisen katseen eteen ja levinaslainen näkemisen eettinen vaade ulotettiin koskemaan myös tapaa, jolla eläin katsoo meitä ja me eläintä.

Neljän päivän hiljaisuudessa Lonka rakensi ja kielellisti todellisuuden, jossa ihmislajilla ei ollut erityisasemaa tai -roolia. Ihminen asettui teoksen maisemaan ja näyttämölle vasta viimeisenä ja häntä kuvattiin samoin kuin kuvataan muita toimijoita. Lonka loi kokeelliset tekstuurin, jossa hän typografian muutoksilla kuvasi lokkien kielen kompleksia, moninaisia ja tilanteisessa muuttuvia kielellisiä ilmentymiä luoden näin ikään kuin tilallis-auditiivisen litteraation lokkien kielestä.

Kati Kaartisen näytelmässä Koiraihminen ihminen hakee yhteyttä ja kumppanuutta toislajiseen, joka saa oman äänensä. Koiraihminen viittaa koirista pitäviin ihmisiin, mutta myös  koiran ja ihmisen hybridiin. Teoksessa huojuttaa ja tasa-arvoistaa kahden toimijan, ihmisen ja toislajisen, suhteen ja tekee tarkkoja havaintoja kehollisesta ja kielellisestä vastavuoroisuudesta.

http://www.tinfo.fi/e-julkaisut/tinfo_news_performance_design/

http://www.tinfo.fi/documents/tinfo_news_2012_theatre_and_ecology_web_3105121111.pdf