Poika? Mies? Maskuliinisuus? Homoseksuaalisuus? Muslimi? Millaista on syntyä ja kasvaa muslimina ja homoseksuaalina maskuliinisessa muslimikulttuurissa Lähi-idässä? Entä millaista on elää queerinä muslimimiehenä  Euroopassa, Berliinissä, Helsingissä? Moe Mustafan autobiografisen teoksen Mascu-Fuck nähtyäni ymmärrän enemmän.

Näyttämösavun hämärästä astuu näyttämölle Moe Mustafan hahmo pukeutuneena vatsatanssijan asuun. Hän aloittaa tanssinsa taustanaan liikkeessä olevat kuvat kuin kaleidoskoopissa. Mieshahmo tanssii, aistikkaasti, sielukkaasti, antautuneesti, keskivartalo ikään kuin kelluu, lantio tekee teräviä liikkeitä ja paljastaa reittä, ylävartalo värisee, käsivarret ja kädet tekevät kiertoliikettä. Kaikki tämä samaan aikaan hiljaisesti, kiireettä, herkin elein, arvokkaasti, ylevästi. Tämä mieshahmo tanssii itselleen. Tämä on kuin meditaatiota.

Mitä kaikkea tämä tanssi representoi? Millaisia mielikuvia se herättää. Orientti…Itämainen tanssi, vatsatanssi, seksuaalisuus, sukupuoli, eksotiikka … Katson vatsatanssia tanssivan miesruumiin tuottamaa häiriötä. Olen jo heti orientalismin, eksotiikan, seksuaalisuuden, sukupuolen toiseuttavien erojen sotkussa mieli täynnä erilaisia stereotypioita. Liikun kolonialisoiduissa rakenteissa.

Mitä tämä ruumis tekee? Se tanssii ja kehystää koko teoksen vatsatanssiinsa ja samalla se kertoo, mitä on kasvaa Lähi-idässä homoseksuaaliksi.

Mustafa aloittaa omaelämäkerrallisen tarinansa. Poika sai perjantaiseen rukoushetkeen ajoittuneen syntymähetkensä mukaan nimekseen Muhammed kuin siunaukseksi. Pyhää nimeään hän sitten kuulee usein toistettavan vähemmän profaaneissa eroottis-seksuaalisina kuiskauksina. Maskuliinisuutta piti elää sääntöjen ja rajoitusten sisässä. Oli päästävä pois varastetusta elämästä, väkivallasta, raiskauksista – seksuaalisesta sorrosta. Häpeä syntyy tietoisuutena siitä, ettei pysty täyttämään ahdasta maskuliinisuusnormia.

Alkavat maskuliinisuuden maskeraadit ja spektaakkeli. Catwalkilla Mustafan vaatteet vaihtuvat, maskuliinisuuden naamiaisissa asujen takana häpeä, tuska ja hylätyksi tuleminen pysyvät piilossa. Mustafa riisuu viimeisen cat walk -asunsa, josta luen tekstin ”my ass is famous”, alkaa monologi isälle.

Isän kaikkivoipa hiljaisuus on läsnä näyttämölle katosta  lattialle suuntautuvana valokehänä, joka ajoittain osuu poikaan. Poika asettaa kuolleen isänsä tilille.  Korona oli helpotus, ei tarvinnut selitellä poissaoloa isän hautajaisista.  Isän kuoleman jälkeinen puhe puhkoo sodan murtaman televisiota katsoneen kuolleen isän toisilta tilaa syövää hiljaisuutta. Hiljaisuus on monimielistä, ulkomaalaisena olet hiljainen. Ja samaan aikaan Mutafa tunnistaa muistuttavansa isäänsä, istuvansa samoin, olevansa samalla tavoin ulkomaalaisena hiljaisuuteen sidottu. Monologi ei vielä tiedä vapautusta.

Alkaa homoklubien maskuliinisen halun orgiat, yön pakonomaista addiktiota, päivätodellisuuden hiljaisuutta, jossa öinen partneri ei halua tunnistaa kumppaniaan päivänvalon todellisuudessa. Sielläkin maskuliinisuus esiintyy spektaakkelina.

Millaista on olla rodullistettu fetisoitu muslimihomo valkoisen homoylivallan keskellä, esineellistävän katseen ja halun kohteena – mahdollisesti myös islamofobian keskellä? Paradoksia?

“If my skin is a fetish and loving me is a crime then sex with me is fatal.”

(Mascu-Fuck)

Moe Mustafan Mascu Fuck on häpeästä, piiloutumisesta ja näkyville tulosta – monimutkaisten tarinoiden jakamista. Se on queerpolitiikkaa, erilaisten binariteettien huojutusta. Mascu-fuck on queerpolitiikkaa,

Kiasman näyttämöllä projisointipintana toimii kaksi valkoista ovea tai porttia – yhteen liittyvinä tai erikseen, kuin erilaisina teinä tai uumeniinsa hukuttavana kaleidoskooppilabyrinttina. Projisoinnit jäsentävät dramaturgista kuljetusta ja samaan aikaan rakentavat ruumiin affektiivisia tuntemuksia.

Kid Kokko loi Genderfuckissa  mustassa muovisäkissä itseään raahaan Turiseva tissi -hahmon, joka fuck vaan kaikella sukupuolittuneen esittämisen normeille. Moe Mustafan Mascu-fuckin vatsatanssiva mieshahmo  ja hänen henkilökohtaiset muistonsa fuck vaan niin heteronormatiiviselle kuin homonormatiivisellekin maskuliinisuudelle. Moe Mustafa tanssii vapautta erilaisista normatiivisista katseista.

Kun kuuntelin Mustafan monologia, huomasin äkkiä kaipaavani Mustafan äidinkieltä, ruumiin kieltä etäännyttävän englannin kielen sijaan. Edes hetkittäin. Minut havahdutti ajatus siitä, miten ihminen joutuu olemaan myös kielen piilossa. Ehkä englannin kieli on tietoinen valinta, suoja, jonka vieras kieli antaa.

On yritettävä kirjoittaa väärinymmärryksen uhallakin

Tunnen epävarmuutta kirjoittaessani. Minun valkoisen suomalaisen cis-naisen positio ei tarjoa kovinkaan hyviä eväitä esityksestä kirjoittamiselle. En tiedä tarpeeksi. Tulkitsen asioita väärin, teen yleistyksiä, jätän havainnoimatta. Kaiken epävarmuuden ja ohi- ja väärinnäkemisen uhallakin pidän tärkeänä kirjoittaa, jotta teos ei jää hiljaisuuteen.

Mascu-Fuck sai miettimään, millä kaikin tavoin ”toinen” voi olla seksualisoitu, fetisoitu, demonisoitu. Miten valkoisen globaalin heteronormatiivisen pohjoisen yhteiskunnan kiellettyjä haluja projisoidaan toisiin? Miten Orientti on toiminut mielikuvittelun, fantasian pornografiana – hunnutettujen naisten vatsatanssi oli yksi osa tätä kuvastoa?  Entä sitten länsimaisen julkisuuden WTC-iskujen jälkeen terroristiuhan, patriarkaalisen sorron ja naisen alistajan tai potentiaalisen radikalisoitujan islamofobiset kuvastot?

Sattumalta törmäsin San Fransiscossa asuvan pakistanislaistaiteilijan Zulfikar Ali Bhutton queer muslim futuristisiin teoksiin ja ajatteluun. Mietin hänen tekemiensä teosten hellyyttä. Nämä työt avasivat mielessäni uuden kulman Moe Mustafan Mascu-Fuckiin. Ihminen, mies, homo, muslimi – pehmeää ja herkkää maskuliinisuutta ja ihmisyyttä. Näenkö hänet? Nähdäänkö hänet?

Moen Mustafan haastattelu TINFOn tiedotteessa kannattaa lukea.

Teostiedot

Konsepti, teksti, ääni: Moe Mustafa 
Lavastus- ja valosuunnittelu: Julia Jäntti 
Puvustus: Emmanuel Culkin Mugisha
Yhteistuotanto: PALO Art Productions, Kiasma-teatteri