Tartun nyt ensimmäisenä kosketukseen. Näyttelijä on näissä monodraamoissa monenlaisen kosketuksen kanssa. Hän on kosketuksissa itseensä, hän on kosketuksessa ruumiiseensa ja kieleensä ja hän on kosketuksessa tilaan ja muihin materiaalisiin toimijoihin ja hän on kosketuksissa yleisöönsä.
Tuo kosketus on tullut koronan aikana poissaolevana läsnä olevaksi. Turvavälit, maski, karanteenit, etäoleminen, etätyö, etäopiskelu… on täytynyt välttää toisten kohtaamista, olla mahdollisimman vähän suhteessa toisiin ihmisiin, yhteisesti jaettuihin tiloihin ja ilmaan.
Runsaan vuoden ajan on kinesteettiseen asiantuntijuuden ammattiin opiskelevat ovat eläneet yhden materiaalisen toimijan, viruksen kanssa, joka on läpäissyt kaiken. Opiskelijoilta on jouduttu riistämään iso osa aistimellista olemista. Identiteettiä, ammatillista ja henkilökohtaista ja yhteisöllistä minuutta rakennetaan lähietäisyydellä kosketuksessa inhimillisiin ja ei-inhimillisiin materiaalisuuksiin. Ehkä siksikin tuo etäkosketus liikutti.
Nauroin, itkin, elin mukana – ennakoimattomassa zoomin kautta jaetussa nyt-hetkessä. Niin, nyt ymmärrän. Minua kosketettiin ja samalla minuun saattoi koskea ja kipeys lävisti minua. Esitykset käsittelivät /koskettelivat tuntemuksia, ilmiöitä, asioita, jotka opiskelija koki itselleen tärkeäksi. Korona ei ole surkastuttanut havaintoja. Monodraamoissa oli sitkeätä voimaa, haluja ja raivokkuutta. Monodraamoissa kohtasin toisia tapoja olla, toisia alitajuntoja. Ne olivat usein irtipäästöjä, kontrollin ja kurinalaisuuden tai normatiivisuuden toiselle puolelle tai unelmointia, myös ankaruutta, itserankaisua, fantasiaa, seksuaalisuutta, traumoja, turhautumista.
Useissa niistä kielestä tulee ylväs runollista materiaalia, jolla jo itsessään on merkitystä, ei vain jäljittelevinä viittauksina todellisuuteen vaan todellisuutena sinänsä. Mietin sanan ja ruumiin yhteyttä. Näissä esityksissä luotiin yhteys, näyttelijä ei vain ”lausunut vuorosanojaan” vaan ruumiista tuli kieltä.
Mietin esiintyjän yhteyttä muihin materiaalisuuksiin. Näissä pienoisteoksissa esineillä on miltei maagisia voimia, ne ovat eloisia kanssakumppaneita ja -toimijoita. Ovatpa ne sitten palkintopokaaleja, Mars-patukka, Niemen muuttolaatikoita jalkapuu, sateensuojia, työmaatöttörö, veistos, kylpyvanna, soittopeli, makuupussi tai jätesäkki tai radio tai chipsipussi… Vähemmän on enemmän. Mikään ei ole turhaa.
Opiskelijoiden esitykset onnistuivat altistamaan minut aistisen affekteille. Onnittelen sydämestäni, rakkaat opiskelijat! Kiitos rohkeasta jakamisesta.
Esitysten dramaturgioista ei voinut tietää, mitä tapahtuu seuraksi, miten tälle henkilölle käy, mitä hän tekee, miten toimii. Ennakoimattomuus, odottamattomuus, yllätyksellisyys, ehkä jopa uhka, suru tai kipu. Minut valtaa katsojana hämmästys ja ihmetys – omat aistit valpastuvat. Mentaalinen ihopintani ikään kuin kasvattaa tuntosarvia ja värekarvoja. Niin minulle kävi pimenevässä illassa näiden teosten äärellä. Miltei kuin rakastuisin. Läppärini ruudulta katson ihmetyksen vallassa esiintyviä kehoja, ihmisiä, joille tapahtuu jotain, josta en tiedä.
Yritän hahmottaa itselleni, miten tuota odottamatonta kosketusta oli rakennettu. Useissa teoksissa syntyy jonkinlainen murtuma, siellä näkyvät haavat, haavoittuvuus, kipeydet, hiertymät. Mietin sitä, miten alttiiksi asettaudutaan esteettisen etäisyyden säilyttäen. Tarkoitan sitä, ettei henkilökohtaisuudella kadota esityksellistä ulottuvuutta ja ettei tahmaisuus valtaa alaa. Monodraamoissa ei tällaista uhkaa ollut.
Oliko juuri antiikin tekstit näyttämöllisen koettelun materiaalipohjana se peruskivi, joka mahdollisti tämän? Tuntemuksia ei sentimentaalisesta. Vai onko se näyttelijäntyön praktiikka, joka rohkaisee vapautumaan kaikista mahdollisista malleista, normatiivisista käytänteistä ja tapaistumisista – tavoittelemaan ruumiillista kieltä ja kielen ruumista kaiken jäljittelyn ulkopuolelta ja toiselta puolelta. Vai onko se myös klovneria? Mitä klovneria virittää, mitä klovneria tekee mahdolliseksi? Alastomuutta, käsitellä sitä, mitä ei saisi, astua järjen ja kontrollin ulkopuolelle, naiiviutta, vilpittömyyttä, anarkiaa. Eikä se tarvitse punaista nenää, sellainen yhdellä on, tämä maailman pienin naamio. Me voimme olla itsemme klovneja, jos uskallamme.
Monodraama-ilta oli minulle uljas esimerkki ruumiillis-kielellisen esiintyvän ruumiin kuvittelukyvyn voimasta kaikkine monimerkityksellisyyksineen, epävarmuuksineen ja kiistanalaisuuksineen. Ehkä sitä voisi sanoa esiintyjän emansipaatioksi – ja ihmisen. Ihmisenä olon arvokkuutta tässä jaettiin ja oikeutta olla. Oikeutta olla kaikenlaisten määrittelyjen ulkopuolella ja oikeutta olla tuntematta itseään vääränlaiseksi, kuulumattomaksi, oikeutta purra kynsiä, oikeutta kieltäytyä nyrkkeilyasennosta, oikeutta olla hekumallinen, oikeutta kohdata sielunsa autopesussa.
