Valkovenäläisen Svetlana Aleksijevitšin  romaani Neuvostoihmisen loppu Kun nykyhetkestä tuli second handia (alk. 2013, suom. 2018) on julma selonteko Neuvostoliiton historiasta ja 1990-luvun romahduksen ajasta. Vuosaaren purkutuomion saaneessa koulurakennuksessa nähtiin sen pohjalta tehty esitys. Ollaan yhden ihmisen, Vasili Petrovitš N:n,  87-vuotiaaan kommunistisen puolueen jäsenen muiston raunioilla.

Arvokasta, että esitys nähdään täällä. Sen tekijöinä ohjaaja x ja lavastaja ovat paenneet Venäjältä. Esitys tehdään tilanteessa, jossa Venäjän imperiumia synnytetään uudelleen ja valtio harjoittaa mielivaltaista politiikkaansa omia kansalaisiaan ja Ukrainaa kohtaan (ja sitä ennen niin Tšetšeniaan, Transnistrian ja Georgiaan). Se, miten puhutaan ja mitä saa sanoa on kutistunut olemattomiin.

Aleksijevitš kirjoittaa teoksensa alkupuheessa siitä, miten kommunismin tavoitteena oli luoda uusi ihmistyyppi homo sovieticus. Tämän ihmisen kirjailija tuntee: ”—hän on tuttuni, olen elänyt monta vuotta hänen vierellään, kylki kyljessä. Minä olen hän, ja niin ovat minun tuttavani, ystäväni ja vanhempani.” Sosialismissa eläneitä homo sovieticuksia asuu eri valtioissa, puhuu eri kieliä.

Mielen patologina Aleksijevitš tekee homo sovieticuksen mielenavauksia. Hän kirjoittaa ”sisäisen” sosialismin historiaa – jäljittää ihmisten sisässä elävää todellisuutta.

Aleksijevitšin monien äänten ja näkökulmien kaleidoskoopista, aatteeseen kiinnikasvaneiden tarinoista on nyt valittu  yksi: Toisesta raamatusta ja toisista uskovaisista.   Vasili Petrovitš N  on ollut kommunistisen puolueen jäsen vuodesta 1922.  Neuvostovaltio ja sen ideologia on hänen maailmankaikkeutensa, jota ei voi repäistä itsestä irti. Hän elää nyt kuin museon varastoihin hylättynä esineenä rujossa menneen tilassa.

Vuosaaren lukion purkutuomion saaneissa  hylätyissä tiloissa, lukion entisessä kirjastossa on nyt installaationomainen näyttämö, jonka kokeellisen AKHE-ryhmän perustajajäsen Suomessa maanpaossa elävä taiteilija Pavel Semtšenko on luonut rujoksi vanhainkodiksi, jossa Vasili Petrovitš 87-vuotias kommunistisen puolueen jäsen vuodesta 1922 elää ja joka muuttuu yhtä hyvin rangaistusselliksi ja kidutuskammioksi. 

Tullessamme tilaan lasi-ikkunoiden takana projisoituu Joutsenlammen äänettömästi tanssiva joutsenrivistö. Tanssivat joutsenet väistyvät. Seinään projisoituu kuin aivosähkökäyrää, ja valkoisen vaatteen alla laudoista kyhätyllä pöydällä makaa ruumis – elävä vai kuollut. Kuollut elävä, homo sovieticus, joka nousee vielä raivonsa vallassa muistelemaan elämäänsä tässä  betonoidussa tilassa, jonka ilmastoputket repsottavat. Seuranaan kämänen vessanpönttö, televisio ja Leninin pyyhkeellä peitetty pysti.  Laudoista kyhätty sänky on kuin vainajan viimeinen leposija, jossa ruumis valmistellaan hautaan. Projisoinneissa suunta on eteenpäin, mutta usein myös taaksepäin monimielisenä kommenttina. Realististen liikkuvien kuvien virta katkeaa aika ajoin kuin abstrakteilla valojuovilla, kuin häiriöinä tai hitaina aivosähkökäyrinä. Miten neuvostoihminen toimi ja ajattelee.

Kokeellisen neuvostoelokuvan ja cinema veritán, elokuvan runoilijan Dziga Vertovin elokuvamateriaali vyöryy taustalla. Vertovin kino-glaz-teorian mukaan kamera oli samanlainen väline kuin ihmissilmä, sitä voidaan parhaiten käyttää  tosielämän tapahtumien tutkimiseen. Nyt Semtšenkon  installaatiossa marssivat sotilaat eteenpäin ja taaksepäin, siellä  masuunit ja muut teollisuuslaitokset jauhavat imperiumin uutta tulevaisuutta, ollaan kuin jättimäisessä takomossa. Tässä materiaalissa näkyy uuden aikakauden ihminen, työläiset, jotka hallitsevat metallin, hiilen, tulen, he ohjaat – elokuvamateriaali välittää sen entusiasmin, innon – Vertovin Entusiasmi-elokuva vuodelta 1930.

Kuvamateriaali näyttää, miten Stalinin loikkaa toteutettiin intomielisesti. nuorisoliittolaiset juhlivat, siellä Stalinia taputetaan vimmaisesti ja samaan aikaan siellä on kuin aivosähkökäyriä tai häiriöitä, siellä pyörivät suuret ratakset, siellä leijuu kuin meccano-rakennussarjan muodostelmia.  Kuva ei olekaan ehjä, eivätkä ole Petrovitšin kokemuksetkaan, mutta usko ei horju. Puolue hoitaa kyllä kaiken, väärinkäsitykset, kidutuksenkin kestää. Välitilaan tipahtaa katosta hirtettyjen joukko.

Kuvamateriaali näyttää, miten Stalinin loikkaa toteutettiin intomielisesti. nuorisoliittolaiset juhlivat, siellä Stalinia taputetaan vimmaisesti ja samaan aikaan siellä on kuin aivosähkökäyriä tai häiriöitä, siellä pyörivät suuret ratakset, siellä leijuu kuin meccano-rakennussarjan muodostelmia.  Kuva ei olekaan ehjä, eivätkä ole Petrovitšin kokemuksetkaan, mutta usko ei horju. Puolue hoitaa kyllä kaiken, väärinkäsitykset, kidutuksenkin kestää. Välitilaan tipahtaa katosta hirtettyjen joukko.

Projisoinneissa suunta on eteenpäin, mutta usein myös taaksepäin monimielisenä kommenttina. Realististen liikkuvien kuvien virta katkeaa aika ajoin kuin abstrakteilla valojuovilla, kuin häiriöinä tai hitaina aivosähkökäyrinä.

Raivoisan raskas hieno roolityö

Sam Lanki tekee fyysisiä ja henkisiä voimavaroja kysyvän huiman roolityön,  Käytännössä kahden tunnin raivoisa monologi, jonka katkaisee aika ajoin sairaanhoitajan kontrolli, pakotus ja ilkunta. Omasta autonomiasta luovutaan nytkin. Hänet pakotetaan pöntölle, pakotetaan pukemaan, syömään, pakotetaan pakkopaitaan. Autonomia? Niin, ei sellaista ollut aiemminkaan, oli valtio ja tulevaisuus. Hän käy lävitse elämänkaarensa sosialistisen maailmanvallankumouksen palveluksessa.

Lanki fyysistyy elämänsä viime hetkiä eläväksi raihnaiseksi, astmaattista yskää köhiväksi muiden armoilla eläväksi vanhukseksi. Täynnä vihaa mies tilittää elämäänsä, jossa on aate on poljettu lokaan ja hajonnut pirstaleiksi. Millaista on elää, kun oma aika loppuu ennen kuin oma elämä?  Hän kadehtii niitä, jotka ehtivät kuolla ”aate sydämessään”. Miehen muistelun katkaisevat sairaanhoitajan, tutkijan vierailut, synkät neuvostovitsit, joita hoitaja latelee, nyt ne eivät kuulu pojanpojan suusta.

Lanki elää ruumiissaan nuoruutensa, sen ihanteellisen uskon, hyvät muistot. Mutta ei Petrovitšin menneisyys ole vain uskoa aatteeseen, se on myös yhteisyyttä, muita kuin materiaalisia arvoja, se on kirjallisuutta. Nyt kaiken tilalla on materiaalisuus Coca-Cola.  Lanki näyttää ruumiissaan sen kivun, miltä tuntuu kun kaikki se mihin olet uskonut murtuu.

Ikänsä aatteen palveluksessa eläneen Vasili Petrovitš N:n ideologinen vakaumus ei horju piirun vertaa. Hän ei ole se, joka läpikävisi stalinismin traumaa kollektiivista vastuuta pohtien. Hän ei jaa lyhyttä optimismin kautta muutoksen mahdollisuudesta. Hän ei ehdottomasti halua muutosta. Hänelle jäsenkirja on raamattu, ja nyt käydään raivokasta viimeistä taistoa tilanteessa, jossa aate on poljettu lokaan. Uskoa ei matkan varrella horjuttanut se, että vaimo pidätetään, ei se, että omaa poikaa on pakko neuvoa vaikenemaan, eivät julman väkivaltaiset kuulustelut, vuoden vankilassaolo.  Viimeinen toive on kuolla kommunistina – miehen pää vuotaa verta, kuin stigmoista aukeavista haavoista. Tämän mies ei antaudu moraalifilosofointiin, ei kyseenalaista mitään, ei pohdi sitä, mikä oli oikein tai väärin.

Miten ideologiaa elettiin ja ketkä olivat vastuussa?

Esitys Neuvostoihmisen loppu, Vasili Petrovitš N:n tarina, vaikuttaa.  Se ei opeta tai selittää. Se fyysistää ja näyttää, miten ideologiaa elettiin mielessä ja ruumiissa.

Jälkikäteen mietin, keitä Aleksijevitšin teos saattaa vastuuseen? Teoksen yksi motto on historioitsija ja filosofi  Neuvostoliitosta vuonna 1922 karkotetun  Fjodor Stepunin (1884–1965) omaelämäkerrallisesta teoksesta Vergangenes und Unvergangliches (1947, ilmestyi venäjäksi vuonna 1956). Stepun vastusti ankarasti autoritaarisia hallituksia, niin bolsevismia kuin natsismia. Väitöskirjansa hän oli tehnyt Heidelbergissä Vuosina 1920–22 hän johti Neuvostoliitossa kokeellista teatteria,  hänet karkotettiin yhdessä niiden 150 silloisen toisinajattelijoiden  filosofien, teologien, kirjailijoiden kanssa ns. filosofien laivoilla. Karkotuksensa jälkeen hän toimi sosiologian professorina Dresdenin teknillisessä yliopistossa vuodesta 1926 kunnes kansallissosialistit erottivat hänet vuonna 1937 ja kielsivät häntä ilmaisemasta mielipiteitään.

”Joka tapauksessa meidän on muistutettava, että pahan voitosta maailmassa eivät ole ensi sijassa vastuussa sen sokeat toimeenpanijat vaan henkisesti valveutuneet hyvän palvelijat.” (Fjodor Stepun)

Pari vuotta sitten Vuosaaren hylättyyn kouluun oli luotu esityksellinen installaatio  Vyöhyke V (KOKIMO-kollektiivi, Klockriketeatern, KOM-teatteri, Suomen valokuvataiteen museo), joka koostui vuosaarelaisten tarinoista, kokemuksista ja tuntemuksia ympäröivän todellisuuden jatkuvasta muutoksessa. Vaelsimme eri puolilla hylättyä tilaa, joka oli kuin kudos erilaisia mielen ja kokemuksen näyttämöitä. Tämä hylätty koulu on ehdottoman hieno mahdollisuuksien esitystila. Neuvostoihmisen loppu sen todisti.

TYÖRYHMÄ:

Kirjailija: Svetlana Aleksijevitš
Suomennos: Ohjaaja ja Martti-Tapio Kuuskoski
Rooleissa: Vasili Petrovitš N – Sami Lanki; Sairaanhoitaja ja muita rooleja – Elli Närjä
Ohjaus, sovitus, tuotanto: Ohjaaja
Lavastus, videot, valot, juliste: Pavel Semtsenko
Puvut, maskeeraus: Anis Kronidova
Äänisuunnittelu: Ville MJ Hyvönen

HELSINKI 00980 ja sadsongskomplex:fi. yhteistyöhanke