Nimettömän äärellä jouduinkin oleilemaan pidempään. Ei ollut helppoa löytää sanoja katsojan aistimuksilleni ja jälkiajattelulle. Teatterikorkeakoulun näyttelijäntaiteen koulutusohjelman ja Helsingin Kaupunginteatterin yhteistuotannossa Pasilan näyttämöllä kolmannen vuosikurssin näyttelijäopiskelijat ja valosuunnittelija ovat työskennelleet yhdessä virolaisen video- ja installaatiotaiteilija ja teatteriohjaaja  Ene-Liis Semperin kanssa. Nimetön on Semperin konsepti, hän on  ohjannut ja lavastanut Nimettömän sekä suunnitellut teoksen puvut.  

Aloitan tilasta, jonka aistimiseen teos antaa alkaessaan tietoisen paljon aikaa. Korotetun ja madalletun näyttämön mittasuhteet synnyttävät mielikuvia suljetusta hapettomasta maailmasta. Kovalla neonvalolla valaistu näyttämö on sivuilta ja takaa verhottu läpikuultavalla muovilla. Ihmishahmoja ja heidän liikkeitään voin muovin takaa erottaa vain himmeästi.

Muoviseinämästä alkaa näyttämölle ilmestyä näkyviin esiintyjiä. Yksi kerrallaan tai muutama. Esiintyjän ruumis jähmettyy asentoon, keskenjääneeseen liikkeeseen, poseeraamaan, vartalo kiertyneenä, kasvot kääntyneinä tai katsomassa suoraan eteenpäin,  suu auki hämmästyksestä tai pelosta tai kasvot väkinäisesti hymyillen kuin katsojan katsetta miellyttäen. Ruumiit muistuttavat etäisesti museoiden ihmisveistosten contrapostoja. Jähmettynyt hetki kestää, sitten ruumis palaa takaisin läpikuultavaan hämäryyteensä. Lukuisia variaatioita, toistoja. Nämä ihmiset ovat kuin uimarannalla erilaisissa asuissa, kuka missäkin, pyhäpuvuissakin. Äänimaailmassa aaltojen, tuulten ja rannalla oleskelevien ääniä. Valo värjää tilan kylmän ja lämpimän eri asteissa, eri väriseksi (vai muistanko väärin?).

Samat ruumiit muuttuvat sukupuolettomiksi anonyymeiksi objektiruumiiksi. He ovat kuin uusliberalistisen bisnesmaailman pukuihmisiä androgyyneissä mustissaan ja myöhemmin kuin Guantánamo Bayn leirille tuotuja vankeja oranssihaalareissaan tai venepakolaisia.

Miten nämä nimettömät ruumiit liikkuvat?  Niillä on selkeät liikeratansa ja kulkusuuntansa, näyttämön takaa eteen, sivulta toiselle, selkeässä kulmassa käännökset, jatkuvaa pitkää marssia, pienin variaatioin. Kukin erillään. vailla kontaktia. Välillä liikkuvat ruumiit synnyttävät kuin ketjuja, väljästi toisiinsa kiinnittyneistä ruumiista hajotakseen jälkeen yksittäisiksi kappaleiksi. Silloin tällöin syntyy myös kahden ruumiin kontakti.

Tässä minimalistisessa toistossa,  yksittäisten ihmisatomien koreografiassa,  näillä lähentymisillä on suuri merkitys.  Katson esiintyviä ruumiita kineettisenä installaationa. Ruumiit keräävät ympärilleen toisia, tai hajoavat toisistaan, useimmiten jokainen liikkuu omaa liikerataansa, ajoittain yhdestä muodostuu monta, miten tapahtumat siirtymät uudenlaisen tilanteen ja tapahtuman luomiseksi, siirryttiin tapahtumasta toiseen. On vain tämä hetki, hetkeen sisältyvät mahdollisuudet ja muutos.

Kymmenen esiintyjäruumista Jesse Gyllenbögel, Akseli Ilvesniemi, Ronja Keiramo, Betadi Mandunga, Mitra Matouf, Samuel Onatsu, Emma Pälsynaho, Lina Schiffer, Alvari Stenbäck, Saku Taittonen – ovat  esiintyvää materiaalia, objekteja. He suorittavat tehtäviä, väsymätöntä kävelyä tarkkaan asetettujen liikeratojen puitteissa, esiin tullen ja kadoten, toistaen, toistaen.

Minua kiehtovat ruumiiden röyhkeiden rikkomusten ja häiriön hetket, poikkeamat. Niitä on teoksen kuluessa on yhä enemmän. Joidenkin esiintyjien suussa on suunavaaja, joka saa kasvot väkinäiseen irvistävään hymyyn tai nauruun. Ruumiin asento näyttääkin pornolta. Rivit eivät enää pysy suorassa. Syntyy vahva dissonanssi, kun ruumiin energia pysähtyy, nämä ruumiit kuin putoavat tai jähmettyvät niille sijoilleen. Mutta ennen sitä on myös lähestymistä ennen kuin kuolleet tai paleltuneet kiedotaan tai peitetään kullanhohteisiin metallisiin hätäpeitteisiin.

Teoksen sietämätön voima on toistossa ja kestollisuuden rikkovissa eleissä. Miten suhtaudun imettämisen aktiin, yläruumiin tai rinnan paljastamisen aktiin? Mitä ajattelen alastomista ruumiista jotka kuultavat muovin lävitse? En tarvitsisi niitä, minulle ne ovat tässä kontekstissa turhia.

Nimettömässä merkitys ajelehtii

Kuvataiteilijataustaisen Ene-Liis Semperin ja Tiit Ojasoon Teatteri NO99 (2004–2019) oli sarjateos. Sen esitykset liikkuivat takaperin sarjassa numerosta 99 nollaan, jolloin tämä esitysalusta lopetti toimintansa. Toiminta-aikanaan se laajensi teatterin ja esittävien taiteiden potentiaalia liikkuessaan vapaasti liki missä tahansa laji-, tyyli- ja ilmaisualueilla: poliittisessa musikaalissa, Olki-teoksen teatterirakennuksena, dokumenttielokuvassa, tv-sarjassa –se synnytti  jopa fiktiivisen poliittisen liikkeen. Venetsian biennaalissa (2017) nähtiin tekijöiden kapitalistisen yhteiskunnan kritiikkinä NO43 Filth, jossa näyttelijät esiintyvät mudassa ja fyysistävät ihmisten kanssaolemiseen ja käyttäytymiseen sisältyvää likaa. Symbolistin ”venäläisten Irmari Rantamalan” Fjodor Sologubin (1863–1927) satiiri Riivattu (suom. Werner Anttila) pikkukaupungin julman groteskista asukasgalleriasta. Luzernissa nähtiin Kunst (2021), jossa valkoisessa kuutiossa, kuin barokkinäyttämön sisäkkäisissä taulukehyksissä esiintyjät olivat minuutteja tärinään saakka veistosten asennoissa.

Luen Nimetöntä minimalismin ja käsitetaiteen kautta sekä poliittisesti. 1960- ja 1970-luvuilla kukoistanut minimalismi yhdessä käsitetaiteen kanssa kyseenalaistivat taiteen tekemisen ja vastaanottamisen rakenteita. Nimetön toteuttaa käsitetaiteen ajatusta sysätessään katsojan liikkumaan aistihavaintojensa varassa ja tulkitsemaan näkemäänsä ja sen suhdetta todellisuuteen.

Minimalismiin Nimetöntä liittää myös sen pelkistys, se luopuu näyttämöpuheesta, se luopuu henkilöhahmoista, yksilöllisyydestä, referentiaalisesta suhteesta todellisuuteen. Semper operoi ajalla ja kestolla. Nimetön Se manipuloi aikaa. Siitä on turha etsiä lineaarista tai narratiivista rakennetta – siltikin katsojan mieli luo assosiaatioita, synnyttää merkityksiä.

Tällaisessa teoksessa merkitys ajelehtii. Sen voima on miltei tuskallisessa toistossa ja toisteisen kestollisuuden rikkovissa eleissä. Teoksen kylmä valo välähtää punaiseksi, näyttämö hehkuu punaisena tuhon tilassa ja äänimaisemassa. Tämän esityksen kontekstissa en voi välttyä näkemästä nimettömissä niitä, joita liikuttelevat joko kapitalismin virrat, ympäristökatastrofit, sodat, pakolaisuus. Yhtäkaikki, esineellistettyjä yksilöllisyytensä kadottaneita foucaultlaisessa vankilassa tarkkailun alla. En voi välttyä miettimästä myös hyperobjektin synnyttämiä tuntemuksia.

Teos palaa ajassa alkuun, aika kiertyy takaisin. Katson tätä ilmestymisten ja katoamisten koreografiaa.  Viattomuuden ja lapsuuden tilaan, jossa ihminen on tulemisen tilassa subjektina, mutta kuitenkin jo orastavana itsenään. Onko tämä toiveikkuutta?

”Taideteos Nimetön antaa mahdollisuuden kohdata jotain sellaista, joka on useimmiten liian näkyvää, liian kipeää, liian herkkää taikka liian erilaista nimettäväksi. Luen jälkikäteen Semperin ajattelua käsiohjelmasta.Olenko huono katsoja, jääkö jotain olennaista tavoittamatta, koska en voi välttyä tuntemukselta, että Nimettömän ilmiöt, asiat, tuntemukset ovat niitä, jotka tunnistamme ja jotka jo käsitteinäkin ovat olemassa.

Katsojapainiskeluni Nimettömässä synnytti kysymyksen siitä, mitä kaikkea ruumiista voidaan riisua pois ja anastaa, miten pitkälle esineellistää ja mitä esineellistämisestä seuraa?  Esineellisyydessäänkin Nimettömän nimettömät ruumiit ovat ihmisen ruumiita. Syntyy jokin herkkyys ja myötätunto.

Työryhmä

• Konsepti, ohjaus, ja visuaalinen suunnittelu ja pukusuunnittelu: Ene-Liis Semper
• Valosuunnittelu: Aku Lahti (valosuunnittelun koulutusohjelma, taiteellinen opinnäytetyö)
• Sävellys ja äänisuunnittelu: Jakob Juhkam
• Liikkeen dramaturgia: Giacomo Veronesi
• Assistentti, lavastus ja pukusuunnittelu: Anita Kremm
• Assistentti, lavastus ja pukusuunnittelu: Liisamari Viik
• Dramaturgi: Ari-Pekka Lahti
• Näyttämöllä: Jesse Gyllenbögel, Akseli Ilvesniemi, Ronja Keiramo, Betadi Mandunga, Mitra Matouf, Samuel Onatsu, Emma Pälsynaho, Lina Schiffer, Alvari Stenbäck, Saku Taittonen (kaikki näyttelijäntaiteen koulutusohjelman kolmannen vuosikurssin opiskelijoita)

Esitys on Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun Näyttelijäntaiteen koulutusohjelman ja Helsingin Kaupunginteatterin kolmas yhteistuotanto.