NoLoVe – hommage à Valto Laitinen ei ole vain kunnianosoitus tälle Pariisissa asuneelle suomalaissäveltäjälle. Se on kunnianosoitus esittämisen kipeälle kauneudelle, esiintyjille, jotka tarjoavat ihmisen sielua noloutta pelkäämättä.  He saavat hetket sykkimään. NoLoVen klubilla elämme hetkisen kipeänsuloisissa muistoissa ja kaipuussa menetettyyn.  

Teatterimontussa on varieteen maailma. NoLoVe on rikkinäisten sydänten klubi, jossa kohtaamme syrjityt, jätetyt, petetyt. Siellä rikkinäinen sydän voi kohdata toisen. Siellä toiset ja oudot voivat tuntea olevansa turvassa. Siellä voi ihminen sydän syrjällään ja sielu riekaleina jakaa sen, mitä tuntee. NoLoVella ollaan haaksirikkoutuneita, autioita yksinäisiä saaria ja ulkopuolisia. NoLovella esiintyjyys ja ihmisenä olo venyy moneen. Näitä ihmisiä eivät paina mitkään normatiivisuudet.

NoLoVella kyse ei ole sieluttomista suorituksista. Näyttelijäntyö ja teksti tulevat ensiksi. Minulle kysymys on uskottavuudesta ja koskettavuudesta, siitä millaisia uusia ulottuvuuksia laulun sanoista voi aueta. NoLoVella uskalletaan näyttää ihminen sieluineen karvoineen. Ja kun ihmistä näytetään, ei ole väliä sillä, mitä oletettua sukupuolta tai seksuaalista suuntautuneisuutta sen esittäjä on.

Minua koskettivat nämä näyttelijäopiskelijoiden luomat moninaiset ihmiset. Minulle arvokkainta oli se, miten opiskelijat pystyvät musiikin ja ennen kaikkea tekstin kautta rakentamaan henkilöhahmoja ja välittämään luomiensa henkilöiden tunneintensiteettejä.

Jokainen yksittäinen laulu on kuin miniesitys, jossa ihmisen elämä ja juuri senhetkinen tilanne piirtyy esiin.  Se on sanoissa, se on äänensävyssä, se on pulssissa, liikkeessä, tanssissa, se on suhteessa meihin katsojiin ja toisiin klubilaisiin. Itsestään NoLoVen ihmiset laulavat. Tunne ja tuntemukset heidän ruumiitaan liikuttavat, eivät mitkään mekanistiset tanssistepit.

NoLoVelta voi löytää myös sen, joka rakkauden antaa, huolet kantaa. Rakkaus tekee kipeää, se menee ohi kuin kesätuuli, jättää syksyn kylmyyden. Mutta siellä uskalletaan tarttua kiinni hetkeen, siellä löytyy aurinko toisen silmistä, siellä suuri rakkaus on hullua, elämää kuin ruusussa, Siellä nostalgia virvoittaa sielua, ihmiset tähdenlentoja syksyn kylmyyden keskellä mennyt rakkaus luo kipeänsuloista lämpöä. Siellä katsotaan sivusta toisten rakkautta, ja jaksetaan uskoa tulevaan. Niin, sekö se on, tuo 1960- ja 1970-luvun mentaalinen soundi – toiveikkuus kaiken nostalgian keskellä – tulee uusia kesiä, itkua on turha niellä yksin.

 ”Aamu kaikki ovet sulkee…” Niin ja sitten koko ensemble sykkii tico ticoa – ”sykkii maailmamme, paljonko on aikaa, anna vähän aikaa ja kesään vie, niin viivähtää saan sielussain” Ja kiihkeän hetken jälkeen voi toinen poistaa naamion.

Musiikkiteatterin lumoa ja fantasiaa. Miten ylellistä kuulla sellon, viulun, puhallinten ja basson aistillista sykettä ja rikasta soundia neljän ihmisen bändinä. Tämä musiikki hehkuu, sen sävelkulut ja rytmit ovat täynnä valoa, keveyttä. Tilan täyttää lämmin kultainen glitter, kipeää kimallusta, lämpöä hehkuvaa glamouria puvuissa.   

Miltei menin palasiksi tällä klubilla, sen värisevän intensiteetin, kipeyden ja kepeyden äärellä – toden ja esiintyvän ihmisen kauneuden äärellä. Tämän ohikiitävän hetken me olemme yhdessä, sydämet sykkivät ja ruumiit liikkuvat samaan tahtiin. Kummallisella tavalla – vaikka olemmekin 1960- ja 1970-luvun pariisilaisessa varieteessa – tulen ajatelleeksi myös 20-luvun Berliiniä. Ehkä ajattelen Weimarin Saksan kulttuurista kapinallisuutta.

Vapauttavassa väliaikaisuudessa ja nostalgiantäyteisessä naiiviudessa masentunut saa voimaa ja ymmärrystä, siellä marginalisoidut toiset ovat oman elämänsä subjekteja, siellä voi hiljaisesti kaiuttaa rakkaudenkaipuutaan vaikka vastasyntyneeseen. Eikä kukaan ole liian vanha rakastamaan tai kaipaamaan. Vilpittömyyttä vailla kyynisyyttä. Tämä musiikki sykki vielä uskoa huomiseen, tuleviin kesiin.

NoLoVe, joka lausutaan niin kuin kirjoitetaan nolove, on myös hieman noloa. Paljaana oleminen, omien tunteiden ilmaisu, oman tilan ja tilanteen jakaminen on usein noloa. Intiimiin jakamiseen sisältyy pelkoa ja riski torjutuksi tulemisesta, mutta myös kohtaamisen ihmettä – kaksi yksinäistä sydäntä voivat löytää tien vaikka toistensa jalkoihin.

Ja miettimään populaaria, sen elinvoimaa, sen suhdetta ruumiiseen, tunteisiin ja aistillisuuteen. NoLoVe ei ole kylmän konsumeristista. Tämä ei ole ihonpinnan tai tuotteen viihteellistä kuluttamista. Tässä mennään syvemmälle populaarin olemukseen. Populaarin poliittisuus on sen tarjoamassa vapauden valtakunnassa, jossa omat unelmat ja fantasiat toteutuvat.

NoLoVe on 2020-lukua. Siitä on kapea stereotyyppisyys kaukana. Siinä ei tuoteta stereotyyppisiä heteronormatiivisen matriisin rakkauksia, Sen kaipaajat ja kaipausten kohteet edustavat moninaisia ruumiita. Sukupuoli ja ihmisenä oleminen laajenevat.  Tällaisena se purkaa erilaisia hierarkkisia vastakkainasetteluja olivat ne sitten sukupuoleen, ikään, etnisyyteen tai muihin risteäviin ruumiissa näkyviin eroihin perustuvia.

Se ei vain heijasta todellisuutta sellaisenaan vaan tuottaa ja muotoilee todellisuutta uudelleen. Tässä on NoLoVen utopistisuus, sen tuottamassa erilaisuuden nautinnossa.