Ah vesi! Kuinka kokonaisvaltaisesti aisteja hyväilevä teos Ocean Ecstatic Yrjönkadun uimahallissa olikaan!  Tom Rejström ja Otto Sandqvist antavat tekijyyttä vedelle. Vesi on Aksinja Lommin, Herman Nybyn ja Simon Hägerin kumppaniesiintyjä. Sen kanssa toimitaan olomuotoja venyttäen.  Aistillista, eroottista, yhtä hyvin kuin arkista ja koomista ruumiillista olemista ja toimintaa.

Teos on täynnä poeettista haltioitumista, ylevää ääntä, pauhua, liplatusta, sihinää, suhinaa, pulppuamista, suihkuamista. Vesi elää Ville Kabrellin musiikin ylevissä tai herkissä äänimassoissa ja sointiväreissä, se elää Sofia Palillon valojen kudoksissa, psykedeliassakin, ja Salla Hakkolan harpun paratiisillisissa soinnuissa. Ja vesi toimii ihan itsenään.

Mitä vesi tekee? Mitä sille tapahtuu? Ajattelen kaikkia niitä lukuisia onomatopoeettisia verbejä –kohista, solista, lorista, liristä, loiskua, pulputa, suihkuta, kuohua, pauhata, kuplia…siellä ne olivat Ocean Ecstaticissa.

Millaista olemista vesi ehdottaa? Millaisia sukupuolittuneita performatiiveja tai queeriä vesi synnyttää? Millaisen materiaalisen esiintyjän kanssa ollaan tekemisissä, kun ollaan vedessä? Plumps! Sukelluksissa, veden kannattelemana tai vettä vastustaen, sen kuvajaisia katsoen.  Vesileikkejä. Molskahduksia. Sukelluksia. Mitä on olla veden kannateltavana tai vain veden äärellä?

Ocean Ecstatic on yhtä virtaavaa kehollista transformaatiota, myös hegemonisen maskuliinisuuden purkamista tai minkä tahansa sukupuolinormatiivisuuden häirintää. Miten niin? Ei nyt nähdä mitään Meren urhoja, ei meren kanssa kamppailevia maskuliinisia sankareita, ei surffareita, ei rasvattuja lihaskimppuja sixpackeineen tai suolaveden ja auringon ahavoittamaa ihoa. Ocean Ecstatic on huikeaa fluidia sukupuoli-ilottelua, lempeyttä ja leikkiä, erotiikkaa tai pehmopornoa 70-luvun tyyliin, poosin ottoa– milloin siellä vilahtaa Michelangelon David, milloin itseään veteen peilaava Narkissos, siellä on kala kuivalla maalla, alaston kala muovinen kalanaamio päässä sipsuttamassa kevein keijunaskelin vailla häpeän häivää. Ja vesi on ihan arkista olemista, se on kylmääkin, ei sinne välttämättä tohdi edes kastautua.

Tämä jumalainen esiintyjäkolmikko tekee uintinumeroita – hillittömän hauskaa Esther Williamsin mahtipontisten kuviokelluntakohtausten parodiaa. Esityksessä pysähdytään veden äärelle mietiskelemään, heittelemään leipiä, siellä molskahdetaan veteen niin kuin lapsena, siellä ollaan myös aika ajoin miltei henkensä hädässä. Ja vesi suihkuaa kahden vesiletkun voimalla! Tästä ei poeettisuus parane!

Jo alkusekunneilta valo viritti aistimaan veden tyyneyttä ja sen vähittäistä liikehdintää. Väinö Vähäkallion suunnittelema uimahalli on miltei kuin antiikin näyttämö, siinä on skene, proskenium ja orchestrana itse uima-allas. Esitys näyttää myös, miten nautinnot ovat myös luokkakysymys.  Joutilaan oleilun ekstaattisen veden äärellä mahdollistavat ne, jotka tekevät työtään: pitävät paikat puhtaana, loristavat vettä, pyyhkivät ja hinkkaavat.

Esityksen jälkeen ryhdyin kuumeisesti etsimään kuvia keskieurooppalaisista uimahalleista ja niiden klassisesta arkkitehtuurista ja jugendista. Etsin tulevia näyttämöitä Ocean Ecstaticille, ja niitähän löytyy miltei kaupungista kuin kaupungista Saksassa, Berliinistä, Wienistä, Tukholmasta, Budapestista, Wroclawista…no, nyky-Unkarissa ja -Puolassa tämä esitys luultavasti olisi liikaa ja sen alastomuus ja sukupuolikäsitys rangaistavaa. Toivoisin, että Ocean Ecstatic olisi mahdollista nähdä myös uimahalleissa Suomen ulkopuolella.  Veden, ruumiiden, liikkeiden, äänten ja valon hurmiota toisillekin.

Mieleeni tuli myös Mimmu Rankasen teos Shelly (1997), tyttö ja meri Yrjönkadun uimahallissa. Elämys sekin – monien muistista kadonnut.