Miksi? Miksi? Miksi? Tytöt Tytöt Tytöt
Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin -esityksessä Suomen Kansallisteatterin suurelle näyttämölle projisoituvat raivokkaasti kysymyssanat miksi ja tytöt-sana. Siellä on myös somalinkielinensana sabab, syy. Koko esitys on kapinointia tyttöihin kohdistuvaa yhteisön kyseenalaistamatonta (seksuaalisuutta) kontrolloivaa valtaa, henkistä ja fyysistä väkivaltaa vastaan. Se on kapinaa omaa sisäistettyä kuuliaisuutta vastaan.
Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin on suomalais-somalialaisen ihmisoikeusaktivisti Ujuni Ahmedin näyttämöllistetty kehitystarina. Mutta se on myös enemmän. Sen symbolinen merkitys on suuri. Kansallisella päänäyttämöllä kuuluu naiseksi Suomessa kasvaneen vähemmistötytön – mustan muslimin – ääni ja kokemukset.
Näyttämön tytöissä on voimaa, iloa ja omanarvontuntoa – näyttämöllä ei nähdä stereotypioita: nöyrän kuuliaisuuden ja maahan suuntautuneiden katseiden sijaan siellä on tyttöenergiaa. Siellä tanssitaan ja jammaillaan Spice Girlsien, Beyoncén, Aamina Camaarin, Rihannan tahdissa. Osan musiikkia on tehnyt nuorta Ujunia esittävä Emilia Neuvonen, joka on paitsi näyttelijä myös omaa musiikkiaan Emilianne-nimellä tekevä artisti.
Näyttämöllä on kaksi Ujunia. Teoksessa aikuinen Ujuni (Emilia Neuvonen) kohtaa oman menneisyytensä nuoren Ujunin ((Safiya Abukar), jonka kehitystä hän seuraa kommentoiden. Ujunin elämä on sarja omaa oikeustajun säröistä ja säröistä, joista sikiää kapinointi kuuliaisuutta ja vastaan unelman todeksi tekemistä, taistelua. Osittain tämä on vaikeuksien kautta voittoon -identiteettitarina. Ujunista kasvaa tyttöjen silpomista vastustava ihmisoikeusaktivisti, 20-vuotias tyttö ottaa vuonna 2007 yhteyden Voima-lahteen, haluaa puhua siitä, mistä muut vaikenevat. Tie etenee. Ahmed oli tyttöjen ja naisten sukuelinten silpomisen kieltämistä koskevan lain kansalaisaloitteen (2018) käynnistäjä. Hän oli kuultavana eduskunnan lakiasiainvaliokunnassa 2019. Ahmedille myönnettiin Suomen PEN:n sananvapauspalkinto sananvapauden käyttämisestä haavoittuvien naisten ja tyttöjen oikeuksien puolustamiseen kunniaa vastaan (2020). Ujuni perusti toisen sukupolven vähemmistöyhteisöjen nuorten kotouttamista edistävän Fenix Helsinki -yhdistyksen .
Kehitystarina on täynnä periksiantamatonta kamppailua ja identiteettiristiriitaa. Oman somaliyhteisön kollektiivinen kontrolli havainnollistuu kulahtaneiksi ruskeasävyisiksi kukkanaamioiksi, joiden takaa valta puhuu. Kuullaan todellisuudesta, jossa valtakulttuurissa et ole kenenkään kaltainen, et voi kuulua ja tuntea olevasi kotonasi ja entistä enemmän nykytilanteessa joudut olemaan hälytystilassa. Tässä elämässä vaatteilla ja niiden väreillä on merkitystä myös näyttämöllä. Keltaista, pinkkiä, punaista – nyt valon ja voiman värejä.
Näyttämö on peilikuva tai vastakuva ja -ääni meille valkoiselle valtaväestölle. Kansallisen suuren näyttämön aitiot jatkuvat näyttämölle, jonka rakenteet voi nähdä kuin minkä tahansa (Hollywood / Bollywood) -musikaalien portaikko- ja yläkertarakennelmina. Minulle nuo spektaakkelin rakenteet ovat myös näkymättömiä rakenteita, joita nyt tuodaan näkyväksi ja symbolisesti huojutetaan.
Minulle spektaakkelin estetiikka toimii. Siellä tanssitaan, sieltä tulvii tyttöenergia. Esitys kertoo unelmista ja niiden toteuttamisesta, raivaustyöstä, jota pioneeri joutuu tekemään unohtamatta todellisuutta. Se tarjoaa näyttämön alta nousevia vapauden saarekkeita. Metron Siilitieltä alkavaa henkilökohtaisia vapautusakteja ja uskonnollisten auktoriteettien ja heidän hengellisyytensä kyseenalaistamista. Tanssitunnille menevä tyttö ottaa huivinsa pois. Tyttöjen talossa kukkivat vapauden kaikki värikkäät kukat, siellä tytöt voivat piiloutua ja olla turvassa niin kontrolloivan yhteisön katseilta kuin ennakkoluuloilta.
Näyttämö täyttyy kauneudesta myös silloin, kun Ujuni on Lontoossa Whitechapelin moskeijassa, kohtaa vapaita musliminaisia ja hatkat voi antaa myös sulhaskandidaatille.
Näyttämö on peili
Näyttämöltä meitä katsotaan. Koko esitys ja esiintyjät katsovat meitä. Nähkää minut/meidät. Tehkää jotain. Se on velvoittava katse meille suvaitsevan sensitiivisen hiljaisuudenhaltijoille ja valkoisille feministeille. On opittava olemaan hiljaa mutta samaan aikaan myös uskallettava korottaa äänensä ja puhuttava myös epämukavista aiheista, jotta hiljaisuuden tila ei täyty yksinomaan rasistisesta ennakkoluuloisesta vihapuheesta kuten nyt.
Esityksen nähtyään ymmärrän ehkä hieman paremmin, miltä tuntuu olla se, joka poikkeaa valtaväestöstä eikä voi sulautua joukkoon ja ymmärtää myös, että räikeimmät ihmisoikeusloukkaukset kohdistuvat tyttöihin ja naisiin eikä ihmisoikeusluokkauksia ei tule suvaita vaan niihin pitää puuttua. Ihmisoikeudet eivät synny tyhjiössä.
Esitys on myös peili sille, että rakenteet voisivat murtua ja esiintyvien ruumiiden, tarinoiden ja estetiikkojen kirjo voisi moninaistua.
Ajankohdasta, ajasta ja muutoksesta.
Ujuni Ahmed on polunraivaaja, henkinen isosisko, jonka jälkeen tulevat nuoremmalla somalitaustaisella tyttösukupolvella on jo helpompaa. Tärkeätä, että näyttämöllä nähtävän tarinan alku ajoitetaan selkeästi. Ollaan vuodessa 1997. Spice Girlien Mel B:n voimaannuttamat tytöt haluavat tanssia. Pojille on eri säännöt. Koraanikoulun opettaja harjoittaa väkivaltaa, kurittaa ruumiillisesti. Karttakeppi viuhuu, se viuhuu symbolisesti henkisenä väkivaltana muissakin tilanteissa. Näyttämön tytöt itse ottavat hatkoja voidakseen toteuttaa vapauttaan. Toisia tyttöjä katoaa ulkomaille.
Tilannetta sellaisena kuin vuonna 1997 tai 2000-luvun alussa eivät 2000- ja 2010-luvulla syntyneet tytöt enää tunnista. Yhteisön tila ei enää ole yhtä ahdas ja ahdistava. Vai kuuluvatko he vain onnekkaisiin?
Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin näyttää, miten suomalais-somalialaisen tytön elämä on neuvottelua sen kanssa, mihin minä paikannun, mikä on minun sijaintini, mihin minä kuulun, missä minä olen kotona. On etsittävä omaa traditiota, omaa tapaa olla somali ja muslimi. Se näyttää naisen aseman ennen sisällissotaa ja sen jälkeen. Ujunille isoäidin kokemuksista tuleekin yksi tärkeä oman identiteetin rakennusaines.
Mietin jälkikäteen, miten diaspora jähmettää, aivan samalla tavoin kuin se jähmettää äidinkielen, se voi jähmettää myös yhteisön asenteita. Ensimmäinen maahanmuuttajasukupolvi jää ikään kuin väliin. Teoksessa Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin yksi tärkeä punos koskee koko diaspora-yhteisön jäseniinsä kohdistamaa kontrolloivaa katsetta, joka kohdistuu erityisesti vanhempiin.
Esitys katsoo myös tulevaisuuteen
Millainen on nyt maailmaan syntyneen suomalais-somalilaisen tytön tulevaisuus? Teoksen naisjumala koneesta -tyyppinen ratkaisu riemastuttaa. Katosta laskeutuu esiäiti, voimanainen, kuningatar puhumaan järkeä. Me kuulemme myös Somalian kansallislaulun. Nuorten esiintyjien ja katsomon täyttävien valontäyteisen ylpeän energian keskellä jaksan uskoa parempaan tulevaisuuteen.
Suomen Kansallisteatteri on samalla tiellä, pienin askelin kuin KVS, Brysselin flaamilainen kansallisteatteri, jossa seitsemän vuotta sitten aloitti työskentelynsä Tunde Adefioye kaupunkidramaturgina. Tehdään työtä representaatioiden moninaisuuden eteen mutta tavoilla, joihin bell hooks kehottaa esseessään Eating the other solmimaan yhteyksiä toisina pidettyihin ruumiisiin ilman, että halutaan hallita tai lievittää menneisyyden syyllisyyttä. Toista ei haluta tehdä omaksi kuvaksi vaan halutaan tulla toiseksi. Tulevaisuudessa nähdään vaikka minkälaista ilmaisua ja estetiikkaa, mutta vielä on kehitystarinoidenkin aika.
Klockriketeatern, Teatteri Metamorfoosi ja Post Theatre Collective ottavat kuukaudeksi haltuunsa Vallilan näyttämön.
En voi olla miettimättä tilannetta Somaliassa, jota ilmastokriisi kohtelee aivan toisella mittakaavalla kaltoin kuin meitä globaalin pohjoisen asukkaita. Somalia kärsii järisyttävästä kuivuudesta ja sen seurauksena nälänhädästä. Maansisäisistä yli 800 000 pakolaisjoukosta valtaosa on naisia ja lapsia. Heihin on kohdistunut ja kohdistuu sukupuoleen kohdistuvaa väkivaltaa. Ajattelen turvaverkottomien naisten asemaa Somaliassa. Miten käy Suomen tuen UNFPAn Somalian maaohjelmalle, mitä tapahtuu kehitysavulle?
TYÖRYHMÄ
Kirjailija: Ujuni Ahmed
Ohjaus ja dramatisointi: Satu Linnapuomi
Dramaturgi: Eva Buchwald
Koreografi: Ima Iduozee
Lavastussuunnittelu: Tinja Salmi
Pukusuunnittelu: Sanna Levo
Äänisuunnittelu: Moe Mustafa
Valosuunnittelu: Tomi Suovankoski
Videosuunnittelu: Ville Virtanen
Naamioinnin suunnittelu: Minttu Minkkinen
Ohjaajan assistentti: Isadora Brown
Kirjailija: Elina Hirvonen