Onnellisinta olla onnellinen Teatteri Avoimissa ovissa tekee onnelliseksi. Mystikko, vapaa-ajattelija, taiteilija Elis Sinistön elämästä kertova esitys hehkuu näyttämöruumiin runoutta. Kaunis mieli avaruuden koskaan päättymättömässä valossa. Taisto Reimaluoto tanssii kieltä, kieli tanssii ruumiissa. Reimaluoto leijuu. Näyttelijän leijunta onnellistuttaa katsojaruumiini.

Onnellisinta olla onnellinen on esitys myös suuresta yksinäisyydestä, erilaisuudesta ja vahvasta mielestä. ”Elis Sinistö oli kuin ulkoavaruudesta tipahtanut tähtikeiju, hän liikkui ääneti ja leijuen”, kirjoitti Erkki Pirtola Sinistöstä vuonna 2004. Tämän Pirtolan hienon kiteytymän löysin vasta esityksen nähtyäni.  

Tähtikeijun leijunnan Taija Helminen on kirjoittanut monologinsa kieleen. Rytminen kieli on runoa. Se tanssii. Kielen liike on ajatuksen liikettä, virtaavuutta, rytmiä. Teksti luo sadun ihmeen ja leikin ja yhdistää ne eksistentialistiin varjoihin, ulkopuolisuuteen ja lähestyvään kuolemaan. Nuo varjot ovat kuin siiven lehahdus, jonka tuntee mutta joka ei paina. Kaiken tämän Hanna Kirjavainen ohjaajana ja Taisto Reimaluoto näyttelijänä todellistavat esityksen hetkissä.   

Matkaan Sinistön sisäiseen maailmaan, kuvittelevan, leikkivän vahvan mielen kauneuteen sekä hänen ympäristöajatteluunsa ja kulutusta karsastavaan elämäntapaansa ja olemiseensa monimuotoisten ei-inhimillisten kanssaeläjien kanssa.

Tunnussanoiksi saan Sinistön eetoksen, joka kiteytyy kolmeen sanaan: realismi, romantiikka ja mystiikka. Jo prologi kiinnittää Sinistön ajatukseen siitä, mikä ihmisen tekee onnelliseksi. Meidät tuupataan lempeästi Sinistön syväekologiseen maailmankuvaan ja mielikuvitteluun: vaikkapa siihen, millaisella vempaimella voisi tempautua kohti tanssisalia tallaamatta yhtäkään muurahaista.

Reimaluoto Sinistönä elää eetostaan siitä, miten ”onni on sitä että antaa itsensä tempautua sinne missä iloa virtaa”.  Teos on täynnä valon ja varjon dialektiikkaa: virtaavaa iloa, mielen lujuutta, tahtoa nousta kivenpainoisen realismin yläpuolelle ja olla asettumatta kiven raskauden painamaksi. Varjo on Reimaluodon tavassa kävellen hallita omaa mieltään. Realismi on kivissä, se on Reimaluodon kävelyssä, askel eteen, toinen paikalla, kolmas taakse – tässä riuskassa askelluksessa Sinistö irtautuu maailman erilaisuutta vieroksuvasta kuonasta.

Teos toi mieleeni Yrjö Kallisen valaistumisen (1995, Suomussalmi-ryhmä ja Taisto Reimaluoto, teksti ja ohjaus Esa Kirkkopelto), jonka näin Kino Helsingissä. En unohda tapaa, jolla Reimaluoto fyysisti Kallisen ja hänen kokemansa olemassaolon ihmeen. Reimaluodon Kallinen oli vastaava mystikko ja zen, itse tehdyn syvähenkisen elämän eläjä kuin Sinistö.  Kuten Kallinen myös Sinistö olivat omalla ainutlaatuisella tavallaan valaistuneita.

Näyttelijän materiaalisuuteen sisältyvät valo ja varjot, mielen ja kielen ruumis kiinnostavat minua. Reimaluoto esitti Myskiniä Hanna Kirjavaisen ohjaamassa Rospuutto-ryhmän Idiotiassa. Toisaalta Reimaluoto on esittänyt myös Lahtista Pyynikin Tuntemattomassa sotilaassa Pyynikillä. Taisto Reimaluodon lapsuusmuistot innoittivat Taija Helmisen kirjoittamaan Merkkipäivän, jossa Reimaluoto näytteli Lahden kaupunginteatterin ja Teatteri 2.0:n yhteistuotannossa. Siinäkin kysymys on siitä, mitä ihmisen mielelle tapahtuu.

Onnellisinta on olla onnellinen esityksessä on koskettavaa katsoa, miten Reimaluoto näyttelee tuon vanhenemisen ja haurastumisen – syvenevät varjot ja varjoja vasten piirtyvän valon. Ennen kuin Reimaluoto oli sanonut sanaakaan, se kaikki oli näyttelijäruumiissa ja olemuksessa.

Haluaisin nähdä esityksen uudestaan, vaan katsoakseni vielä tarkemmin jokaisen yksityiskohdan, jolla alati liikkeessä ollut mieli ja keho esityksellistyvät – miten sen tekee näyttelijä, jolla on käsittämätön kyky tavoittaa mielen puhtautta ja leikkisää keveyttä – vanhusta lapsesta, lasta vanhuksessa.  Esityksessä ollaan kuin Hugo Simbergin Kuoleman puutarhassa, jossa nyt Reimaluodon Sinistö hoitaa hellästi kasvejaan.  

Teoksen visuaalisuus, Pekka Korpiniityn pelkistetty pyörivä, liikkeessä oleva ”näyttämökone” on kuin aikuisten lastentarhan tai leikkipuiston maaginen laite. Se on pelkistetyn runollinen tulkinta Sinistön Villa Mehun omintakeisesta arkkitehtuurista. Ja esitys saa meidät kylpemään hyvää tekevässä oranssissa valossa (valosuunnittelu Jere Kolehmainen), jossa kuolema on läsnä – kuin se ”keskipäivän ylittäneen vaahteran ilo”.  Ja Reimaluodolla on okrankeltainen paita!

Palaan taas Reimaluotoon näyttelijänä, joka leijuu. En tiedä, miten Reimaluoto sen onnistuu tekemään -synnyttämään mielikuvan leijuvasta, kuin näkymättömien lankojen kannattelemasta ruumiista. Reimaluoto laittaa tekstin sanat liikkumaan omassa ruumiissaan. Sanat saavat koreografioidun ja rytmitetyn olemuksen, ne ovat kuin musiikkia, rytmejä, poljentoja. Haluaisin katsoa teoksen vielä kerran. Katsoa tarkkaan, miten näyttelijä kehrää itsestään ajattelun lankaa. Kieli ja ruumis ovat yhtä.

Se mitä Reimaluoto Sinistönä näkee, hänen sisäiset mielikuvansa, tulevat jaetuksi meidän kanssamme. Reimaluodon tapa näytellä välittää katsojalle kauneutta koko olemuksellaan aistivan ihmisen. Me todistamme antautumista, avautumista, kalvottomuutta elämän ihmeellisyyksien ja luonnon edessä. Luonto ei merkitse erillisyyteen ja vastakohtaisuuteen perustuvaa suhdetta vaan vastavuoroisuutta, sisäkkäisyyksiä, osallisuutta. Luonto on Sinistössä. Sinistö on luontoa.

Esitys tuo näyttämölle valaistuneen taivaskeijun itse tehdyn elämän, joka uhmaa rationaalisen ja luontoa riistävän ja sotaa käyvän kapitalistisen aikakauden arvoja.

”Vapaudu sinä ihminen!

Ryhdy olemaan Uomo Libertas!

Tanssitaan!”

(Teija Helminen, Onnellisinta on olla onnellinen)

Onnellisinta on olla onnellinen näyttää utopistin ja hänen itse tekemänsä elämän. Elis Sinistö ei tehnyt kovaäänistä vallankumousta, ei niskuroinut, ei tehnyt avointa vastarintaa vaan yksinkertaisesti astui syrjään, loi oman maailmansa, josta kaukana kavala maailma. Esityksessä on vain aavistuksina yksinäisyys, pilkka, ympäristön nurjamielisyys. Onnellisinta on olla onnellinen esityksessä Sinistön ympärillä on omavaloinen koskemattomuuden aura.

Onnellisinta on olla onnellinen on esityksenä zen, niin kuin Sinistö. Kokonaisvaltaista läpäisevää olemista hetkessä. Katsojana saan jakaa hetkien lumon ja virtaavuuden. Lähden kotiin mieli lennossa.