Millaista representaation politiikkaa ja millaisin dramaturgisin ja esityksellisin keinoin lähestyä naisen kuollutta ruumista juuri tässä ajassa? Teoksessa Over her dead body spekulatiivinen fiktio – tässä tapauksessa satu ja fantasia eläimineen – tarjoaa vapauttavan kehyksen liikkua eri todellisuustasoilla, vieraannuttaa ja tehdä näkyväksi sukupuolittuneen väkivallan julma ja väsyttävä performatiivinen toisto.  Innoituin tästä fantasian vapaudesta ja tavasta tehdä irtiotto arkitodellisuuden dokumentaarisuudesta ja autofiktion panttivankeudesta.

Over her dead bodyn fantasiassa metsä on Naisen vapauden ja voiman paikka ja tila, joka rikkoutuu. Naisen vapaan oleilun pysähdyttävät avunhuudot, ja hän huomaa joutuneensa kauhujen taloa muistuttavaan metsään, jossa hän kohtaa uhrin, kuolleen tytön. Hannula rakentaa ambivalentin sidoksen ja kamppailun Naisen, Ruumiin ja Kertojan, letkeän showmiesjuontajan, välille ja ympäröi tämän representaatiopoliittisen kolmiodraaman metsän eläimillä, näillä hengailijoilla, ”kertojan kätyreillä” ja fanittajilla.

Tämä naisen ruumis on juuri sellainen, jonka olemme nähneet: puolialaston, verta vaatteissa, mutta kasvot vahingoittamattomina, pitkät hiukset. Mietin prerafaeliittien maalauksia tai Lumikkia lasiarkussa tai Twin Peaksia tai True Detectiveä … Ja onhan meillä liki fiktioksi muuttunut Kyllikki Saari, oma ruumiimme suolla.

Kysymys on vallasta ja hallinnasta. Niin kuin teoksen Ruumis Naiselle sanoo, tämä on kertojan tarina, kertoja käskyttää, ja ruumiin tehtävänä on nyt maata suolla ruumiina ja odottaa, että hänet löydetään. Niin se plarissa menee.  ”Joskus tää on tällaista”. Ruumiilla on omien sanojensa mukaan kaikki hoidossa, hän on ihan tyytyväinen osaansa eikä naisen apu paljon kiinnosta. Kaikki on suhteellista.  Tässä sadussa hekkumoidaan ja fantasioidaan kertojamiehen johdolla ruumiista metsässä, toki kauhu valtaa metsän väen, kaikki kuollutta tyttöä toki surevat, mutta onhan tuo ruumis myös fetissi.

Over her dead body esityksellistää myös ambivalenssin ja ristiriitaisuuden. Me osallistumme tähän naisen ruumiin rituaaliin. Naisenkin katseessa elää (maskuliininen) Kertoja. Kauan eläköön tämä naisen ruumiille elämän antava miesnero. Eikä tämäkään riitä. Tässä maailmassa sopimuksia rikotaan, ruumista lähennellään.

Over her dead bodyssä Nainen tuottaa särön ja häiriön sekä osaansa tyytyneelle, parempaa tulevaisuutta ja lepoa odottavalle Ruumiille että yhteisölle. Kyse ei ole vain Naisen ja Kertojan välille syntyvästä konfrontaatiosta. Naisesta tulee haarniskaa ja miekkaa kantava soturi, joka käy taistoon raiskattujen naisten ja vastuullisempien tarinoiden puolesta. Ympäristölleen tämä fallinen nainen näyttäytyy negatiivista energiaa ympärilleen levittävänä hysteerikkona, joka saattaa yhteisön epätasapainoon.  Tällaisissa tarinoissa paha kyllä saa kertojan mukaan palkkansa ja sokea oikeuden jumalatar rankaisee väärät teot.

Minulle yksi puhuttelevimmista kohtauksista oli Ruumiin ja Naisen pietá: Ruumis lohduttaa taistelutantereella uupunutta Naista, riisuu hänet haarniskasta. Taistelussa ei ole yksiselitteistä voittajaa. Teoksella on monta loppua. Jokainen kehys edellyttää omansa. Uloimmalla kehällä on Naisen / tytön metsä, vain metsänä ja vapautena tehdä metsällä ja tarinalla mitä tahansa. Ajattelen tuota tyttöä, jolla on taipumaton tahto ja jota ei pidättele mikään. Ajattelen parempia tulevaisuuksia sekä todellisuudessa että fiktiossa.

Kuoleman representaatioita tutkineen Elisabeth Bronfenin klassikoksi muodostuneessa teoksessa Over her dead body – Death, femininity, and the Aesthetic (1992) sitkeä toisto näyttäytyy kulttuurisena oireena. Naisen kuolleella ruumiilla voidaan käsitellä poissaolevaa ja tuntematonta. Naisen kuollut ruumis on ylivertainen paikka unelmoida kauniiden naisten kuolemista ja tukahduttaa kuolema ja kaikki se, joka on liian vaarallista tai kiehtovaa. Se on kulttuurisen (sukupuolittuneenkin) muutoksen ja (feminiinisen) uhan järjestykseen ja paikalleen panoa. ”Pahojen naisten” tulee saada palkkansa eivätkä ”puhtaat naiset” puolestaan ovat liian puhtaista maailman pahuutta kestääkseen. Omaa narratiivia ja itseä voi hallita vain itsemurhalla.

Over her dead body Teatterikorkeakoulussa sai hienoisen melankolian vallassa miettimään menneisyyttä ja sitä, onko mikään muuttunut. Rakenteellisen ja konkreettisen väkivallan toistoon tarttui yli 20-vuotta sitten Tuija Kokkosen Maus & Orlovski -ryhmän Valuma-alue — muistioita vapaudesta -esityssarjansa (1999—2003) ensimmäisessä osassa Hamlet-variaatiossa Kiasma-teatterissa. Kanonisoidun klassikon ja perhedraaman katvealueilla liikkuessaan teos purki julmaa toistoa ja esityksellisti toisin toistamisen mahdollisuuksia.   Se näytti maskuliinisen egokeskeisyyden ja misogynian ja antoi vaietun ja vaiennetun äänen Ofelialle. Tämä ”heikko toimija” (Kokkosen käsite) pohti omaa identiteettiään ja olemassaoloaan suhdesidoksessa, joka onkin vain pääasiassa Hamletin yksinpuhelua, niin kuin Kokkosen Ofelia totesi. Kokkosen Hamlet-variaatiossa Hamlet oli lähes koko teoksen ajan poissaolevasti läsnä vallankäyttäjänä teatterin tarkkaamossa ja sieltä käsin kuvattuina näyttämöprojisointeina.

Naisen esittämisen politiikkaa ovat käsitelleet myös esimerkiksi Raivoisat ruusut (Naiset 88), Teatteri Venus ja Blaue Frau, Pauliina Hulkon monet teokset ja Anna Paavilainen Play Rapessa ja lyhytelokuvassaan Kaksi ruumista rannalla.

Surettaa suomalaisen teatterin ja draaman lähihistorian aukkoisuus ja katkokset. Mitä onkaan unohtunut?