Lahden Kansanopiston teatterikoulutuksessa opiskelleita kohtaa usein Teatterikorkeakoulussa ja Nätyllä.  Lahden koulutus toimii kuin valmennuksena. Nyt koulussa opiskellut yksi joukko on perustanut Paha-teatterin, joka debytoi Vapaan taiteen tilassa teoksella Asioita, joita haluaisin kertoa sinulle.

Olen kuin vastasyntyneen äärellä. Toivotan tekijät ja esityksen tervetulleeksi.

En tiedä, miten Paha on teatterin nimeksi päätynyt. Osuva nimi.  Paha viittaa minulle kaikkeen siihen pahaan, jota ihminen kokee tai itse tekee. Yhtä lailla teatterin ja draaman ja hengelliseenkin traditioon ja valtapolitiikkaan. Mitä paha on olemukseltaan, mitä on pahan politiikka, miten valta toteuttaa pahaa… ja mitä kaikkea pahaa ihmiskunta on historiansa aikana ehtinyt tehdä. Pahan tutkimista voi ja pitää harjoittaa teatterin keinoin. Olisiko nimessä Artaud´n klangia?

Paha-teatterin esikoisen nimeä Asioita, joita haluaisin kertoa sinulle luen vahvana haluna saattaa maailmaan ne tuntemukset, jotka ovat jääneet sanomatta ja jakamatta.

Menetykset, unet, ero ja kuolema ovat tämän teoksen pohjamultaa. ”Pohdimme universumin toimintaa ja erilaisia mahdollisuuksia kuoleman jälkeiselle elämälle ja sille, miten olemme yhteydessä menetettyihin rakkaisiimme?”

Esitys on sarja fragmentaarisia kohtauksia. Se irtoaa konkreetista todellisuudesta  tavoittelemaan ihmisen sisäistä todellisuutta. Luen teosta liikkeelliseksi  ja tekstuaaliseksi materiaaliksi purettuina, tuntemuksina.

Teos näyttäytyy minulle ilmaisukieleltään symbolistisena artaudlaisena sukelluksena mielen kuiluihin. Nyt ollaan ihmisen sisässä henkisessä mutapainissa, jota kollektiivinen näyttämöruumis, valkoisiin puettu näyttelijäjoukko ruumiillistaa erilaisin liikekielin, tanssilla, kontakti-improvisaatiolla. Esiintyjistä rakentuu kuin ruumis- tai henkikasa.  Toisiinsa kääriytyneet ruumiit muodostavat alati uusia muodostelmia, etsivät toistensa käsiä. Valkopukuiset näyttelijähahmot ovat kuin kuoleman valtakunnan haamuja. Seitsemän näyttelijää valkoisissaan ovat joukko, joukkoa enää harvemmin näkee näyttämöllä.

Teoksen yllä lepää surun ja voimat imevän masennuksen henki. Meidät katsojat toivotetaan tervetulleeksi kuin hautajaistilaisuuteen. Huokailua, tsemppausta jaksaa. Kuljemme kohti näyttämöä tilan halki kohti puoliareenaan katsomaan tulevaa.  Maassa makaavan nukkujan maailma täyttyy pahan unen levottomista äänistä. Erilaiset kolinan, laahauksen äänet, kumu. Tila täyttyy sihinän ääniä, vihellyksistä, naksutuksi – ollaan kuin viidakossa – ja muuttuu tanssirytmiksi.  Ihminen on pahassa unessa.

Kahvinkeittimen vesi valuu, valuu – hiljaisuudessa, pöydän ääressä istuvalla ihmisellä tyhjä katse. Levottomien unien jälkeen joukko vaeltaa yksittäin apaattisesti kohti kahvia ja aamua puoliunessa tai puolivalveilla, yksi harjaa hampaita, yksi pukee, toinen syö, meikkaa, puhdistaa korvaa, laittaa dödöä, kampaa tukkaa. Ja mitä kaikkea pitäisi. Nämä ihmiset ovat kuin robotteja tai astronautteja omassa yksinäisessä avaruudessaan. Kaikenlaista pitäisi, mutta ei vain jaksa.

Tilan seinäkkeet toimivat projisointipintana, johon mielentilan tekstit kirjoittautuvat: en tahtoisi enää elää, sattuu olla hereillä, kaikki hyvä päättyy aikanaan. Pudotaan, havaintoja kuolemasta.  Tässä sisäisessä maailmassa sattuu olla hereillä, pudotaan kuiluun, kuolemaan, ja kaikki tämäkin häviää, puff ja piff. 

Se, joka jää yksin, yrittää jatkaa elämäänsä. Pää hajoaa, ei nukuta, eivät meditatiiviset harjoitukset paljon auta, puhelinautomaatista kehotetaan soittamaan uudelleen jos oireet pahenevat.

Teokseen sisältyy myös absurdia, unen ja valveen rajatajunnassa todellisuus vääntyy. Masentunut mieli tulkitsee todellisuutta toisin. Ollaan sukutapaamisessa, syntymäpäivillä tietämättä kenen juhlia vietetään. Absurdissa maailmassa unihiekan kurssi nousee, ollaan todistamassa Nukkumatin ja Suomen valtion välistä oikeudenkäyntiä. Teos on täynnä satunnaisuuksia, välähdyksiä, vuoronumerot kasvavat. Käydään parisuhdekuvioita.

”Ne, jotka uneksivat, eivät ole yksin.”  On unet ja maailma, jonka tapahtumat ovat jossain kaukana oman tajunnan ulkopuolella. On Palestiina, miekkareihin ei jaksa mennä. On Elon Musk, jonka kanssa yöllä on rakasteltu. Musk voisi kuljettaa Space X:llään maatakiertävälle radalle ja  vakuuttaa, että kaikki on hyvin. Ja taustalla soi virsi ”Oi Herra luoksein jää, jo ilta on”…

Teos päättyy siihen, mistä alkoi : pöydän, kahvikupin ja vettä pulputtavan kahviautomaatin äärelle. Ehkä tässä on pieni toivon valo. Elämä voittaa ”Ajattelin sua vasta… raastava tunne tuli vasta hieman myöhemmin.

Asioita, joita haluaisin sinulle kertoa – teos on sukua Lahden Kaupunginteatterin Lokille. Se jakaa samankaltaisen menetyksen maiseman.

Pahateatterin teoksen tekijät ovat nuoria. Mitä he ajattelevat omista mahdollisuuksistaan toimia? Mikä on minän suhde ulkopuoliseen ympäröivään maailmaan? Millaista sisältöä, estetiikkaa ja ilmaisua he tavoittelevat?  Minua miltei hämmentää, miten esityksessä lohduntuojana on virsi: Oi Herra luoksein jää, jo ilta on, ja kadonnut on valo auringon. Olen tänä vuonna kokenut demoissa hengellisen laulun tai virren. Olenko todistamassa hengellisyyden kaipuuta? En tiedä. Enkä tiedä, miten tulkitsisin taidenäyttelyä, jonka taiteilijan johdolla tehdyllä opastuskierroksella koimme. Oliko se ironiaa taiteilijuudelle vai kuvasteliko se taiteilijan vilpittömiä pyrkimyksiä, yrityksiä löytää taiteen muotoa ja sisältöä kaikelle sille, mitä maailmassa kokee juuri nyt.

Tulevaisuus oman ilmaisukielen ja estetiikan etsinnässä jatkuu. Huh, tämä varmasti kuulostaa boomerin puheelta. Mutta juuri niin ajattelen ja toivon rohkeutta jatkaa.

Esitystiedot

Käsikirjoitus: Malviina Lehtinen, Oona Virolainen ja työryhmä

Ohjaus: Malviina Lehtinen ja Oona Virolainen

Äänisuunnittelu: Aapo Savisaari ja Hanna Markkanen

Valosuunnittelu: Eetu Nieminen ja Pekko Rajala

Näyttelijät: Frida Krohn, Julius Kalliokoski, Siiri Lehtinen, Pekko Rajala, Laura Tyyskä, Miska Muilu, Aapo Savisaari