Ei mitään rajaa! Arto Salmisen romaani Paskateoria (2001) kuvaa markkinaliberalistista raadollisuutta. Sen kielen uljas poeettisuus on ehkä vielä aihettakin suurempi poliittinen ele. Teoksen dramatisoineilla Liila Jokelinilla ja Juhana von Baghilla (joka on myös ohjannut teoksen) on ollut herkkyyttä nähdä ”lohduttomuuden muistilistan” taakse myös kielen materiaalisuuteen.

Paskateorian sokeuden ja näkemisen dialektiikan kutsumina dramatisoinnissa on tehty hienoja uudelleenkytkentöjä. Tekijät ovat harjoittaneet ”interrogatiivista lukutapaa”, sitä mistä Seppo Parkkinen kirjoitti Dramaturgiakirjassa:  dramaturgi etsii yhtymäkohtia muihin teksteihin ja lajityyppeihin.

Jokelin ja von Bagh näyttävät tekstin potentiaalisuuden  – dramaturgia kytkee sen antiikin tragediaan. Oidipus on mieleltään sokea, häneltä puuttuu kyky  kriittiseen introspektioon kuten Salmisen päähenkilöltä Antti Suurnäkiltä.  Paskateoriasta aukeavat myös kysymykset taiteilijoiden etiikkaan ja vastuuseen. 

Vääjäämättömyydestä ja näkökyvyn puutteesta tai näkemisen hetkistä koostuu Paskateorian hahmojen todellisuus. Nämä iltapäivälehden toimittajat kuitenkin tietävät keskiluokan rajat, nousun mahdollisuudet ja luokasta putoamisen. Missi ei koskaan pääse keskiluokkaan. Yövuorossa paikallisella sopimuksella nöyryytetylle sököjengille  ”tämä saattaa olla viimeinen yö keskiluokassa”.  Myös keskiluokan toimintalogiikka on selvillä: ”keskiluokka käyttäytyy siivosti, muuten niiltä katoaa moraalinen etumatka. Keskiluokka pitää saada uskomaan että kaikki ongelmat on kontrolliongelmia.”

Nätyn esitys on outo yhdistelmä kielellistä ylväyttä ja runollisuutta – kielen vallalla pyristellään paskan keskeltä ulos. Nätyn esitys toteuttaa ”poeettisen vastarinnan eleen”. Se ei tuota naturaa. Sen tyylilaji on ihan omansa. Sitä on vaikea kuvata. Se on kohotettua, tyyliteltyä ruumiin runoutta ja rivoutta. Groteskia se ei ole.  Natura tai groteski ratkaisuina vain kesyttäisivät teoksen maailmankuvaa. Nyt esityksellä on etäännyttävä ja tietoinen katse –  dramaturginen ratkaisu ottaa antiikin tragedia jumalkuoroineen antaa  moninäkökulmaisuuteen mahdollisuuden.

Teatterimonttuun tehty näyttämötila muistuttaa antiikin näyttämöä. Lopussa ympäriverhottu tila avataan ulos –irtirepäisyn ele on tärkeä. Mene, katso ja näe ulos todellisuuteen, tiedä, mitä tapahtuu todella.

Jokelin teki Teatterikorkeakoulussa kandiesityksenä Ikuinen paluu -teoksen dramaturgian: mitä tarkoittaa julma toisto, ajatus siitä, että joutuisi elämään elämäänsä kerta toisensa jälkeen uudelleen. Paskateorian maailma jakaa Nietzschen kyynisyyden. ihmiset kamppailevat ylivoimaista kehityskulkua vastaan. Mietin esityksen lopun kuoron äänensävyä. Tässäkö prekaarin työntekijän ainoa vapaus ja näkemisen hetket?

Päivisin ahkeroin
Yöstä vain unelmoin
Vaikka teen hyvin työni
Mielessäin on jo yöni
Se on vain elämää
Minut yö herättää
Olen kuin toinen nainen
Estoton erilainen
Kadotan mä täysin itsekontrollin
Ja tulta on, yön tunnit tunnenkin
Mua vietit vie en tunne itseäin
Näen enemmän kuin koskaan silmilläin

Paskateoria on noin puolentoista tunnin esitys. Lyhyissä kohtauksissa esiintyjäntyön on kyettävä tuomaan ydin esiin. Tällainen minimalismin haaste on kova, mutta ei tee tiukkaa näille nätyläisille esiintyjille.

Representaatiota uusiksi

Salminen kuvasi Paskateoriassa vallankäytön sukupuolittuneisuutta. Nätyn esityksessä ristiinpukeutuminen  tai pikemminkin pervouttaminen haastaa erilaisia tapoja ilmaista sukupuolta Se antaa alleviivaamatta tilaa queerille. Tämän z-sukupolven esitys tulee juhlistaneeksi sukupuolten moninaisuutta normalisoiden sen. Nätyläiset ovat tietoisia sukupuolien ideologisesta konstruktioluonteesta. Se mitä tehdään, on selkeätä ja tietoista toisin toistoa.

Paskateorian nähtyäni mietin sukupuolen ja seksuaalisuuden representaatioita. Nyt on siirrytty uusiin esiintyjän ja roolin yhteenkytkeytymiin.  Näyttelijän sukupuolella tai seksuaalisella suuntautuneisuudella ei ole merkitystä (tekisi mieli kirjoittaa ja kirjoitankin ei hevon vitun väliä, anteeksi karkeuteni). Se, kuka esittää ketä,  on tämän teoksen materiaalisessa maailmassa epäolennaista. Mimesiksen ja luontaisuuden rikkomuksista syntyy esityksessä kaksois- ja kolmoisnäkökulma, joka alleviivaa sukupuolittunutta vallankäyttöä. Tämä esitys kirjoittaa, esityksellistää ja visualisoi sukupuolirooleja uusiksi. Vuuhuu! Hienoa!

Paskateorian uimapuvuissa ja ultrakorkeissa korkkareissa keikistelevissä missikandidaateissa on sekä mies- ja naisoletettuja – samaa ”karjaa”. Misseistä muodostuu naamioiden avulla myös kuoro. Antti Suurnäkin kaksoisroolitus ja mies- ja naisoletettujen näyttelijöiden useat roolit sekoittavat iloisesti. Nämä muuntautumiset ovat hienoa katseltavaa.

Miesoletetulla Juurakolla on antelias cleavage ja Ikean Mammut-muovijakkara, kuin lypsyjakkara, utareet tai neljä penistä –  hahmo on kuin Kantorin bioesine tissit tyrkyllä tai penikset valmiina penetroimaan ketä tahansa. Tämä kovaksi keitetty jakkupukuihminen ei tunne armoa. Hyväksikäytöllä ei mitään rajaa.  Valkoisessa lasiarkussa (kuin Lumikilla) missiuhri altistetaan väärinkäytölle – esiintyjän naamaa vääntyy lasia vasten. Got a licence to kill – niin se menee. Dramaturgiassa kuorolla on merkittävä osuus. Sen musiikin on Salmisen proosasta kappaleiksi sanoittanut Jokelin ja sovittanut työryhmä.

Journalismin alennustilan skandaalikoneessa ei ole journalistien ydinarvoista enää hajuakaan. Paskateoria kuvasi jo vuonna 2001 mediatisoitumista, sitä, miten media itsenäistyy ja muut tulevat riippuvaiseksi sen tarjoamasta julkisuudesta. Iltapäivä- tai keltaisen lehdistön sivut täyttyivät misseistä ja urheilijoista. Paskateorian toimitusta ei kiinnosta yhteiskunta  – sille ilmiöitä ovat missin raskaus tai cheerleadereitten persereiän valkaisu.  Turhaan Antti puhuu yksityisten vartioijien lisääntymisestä Kulosaaren metroasemalla tai kytevästä kapinasta.  

Epätoivoisella markkinalogiikalla  käydään kauppaa siitä, mitä mistäkin ”kannattaa” maksaa. Mediatalothan alkoivat 90-luvun lopulla mennä pörssiin, ollaan ”osakkeenomistajalla töissä”.  Paskateorian huononemiskierteessä elävä lehti maksaa toimittajilleen entistä vähemmän ja tekee entistä huonompaa lehteä.  

Mediatutkija Neil Postman kysyi vuosikymmeniä sitten, huvitammeko itsemme hengiltä, kun totuus oli hukkumassa ”turhuuden mereen” ja kun mediaa(kin) alkoi ohjata yksityinen voitontavoittelu. Paskateorian ajankohtaisuus ei ole kadonnut pikemminkin päinvastoin. Mediamaisema on internetin ja sosiaalisen median myötä raaistunut, pornoistunut ja huojuttanut julkisen ja yksityisen rajoja  entisestään.

Jossain Tampereen yliopiston Comet-hankkeessa haastateltiin 2010-luvun alkupuolella toimituksia. Yksi toimittajan kommentti pohdintana journalistin vapauteen jäi mieleen: häkissä liikkuva apinakin voi toki pitää itseään vapaana – voihan se häkkinsä sisällä liikkua vapaasti.

Hienoa, että esitys on juuri Nätyllä ja Teatterimontussa,  kivenheiton päässä sieltä, missä journalistiikan opiskelijat ja tutkijat kamppailevat Paskateorian ongelmien äärellä reaalitodellisuudessa.