Liisa Pentti + Co:n ja Sirius Teaternin yhdeksän tanssijan/esiintyjän teos Petollinen Valo – ja Unohduksen Epidemia Teatteri Universumin tilassa laittoi liikkeelle mielleyhtymien vyöryn. En ole tanssin asiantuntija. Tämä kirjoitus on dialogia tapailevan ja hapuilevan aaveteatterin kanssa. Teoksen alakulo ja kuoleman läsnäolo minua liikutti.

Teoksen lähtökohtana on Jonathan Craryn teos 24/7: Late Capitalism and the Ends of Sleep (2013, ladattavissa tästä)  sekä taiteellisina innoittajina Pina Bauschin koreografiat Sacre du Printemps, 1980 – Ein Stück von Pina Bausch sekä Walzer. Kokeellista teosta, jonka koreografia on luotu yhdessä esiintyjien kanssa, Liisa Pentti luonnehtii ”aaveteatteriksi”.

Caryn teos unen ja nukkumisen politiikan historiana osoittaa, mitä myöhäiskapitalismi ja uusliberalismi ovat tehneet nukkumiselle. Ympärivuorokautisessa unettomassa maailmassa ei ole enää tilaa vetäytymiselle, ei korjaavien unien näkemiselle vaan lähinnä kontrollille. Liisa Pentin ja työryhmän teoksessa nykyaika näyttäytyy kaikkialta valaistuna, vailla menneisyyttä, aaveettomana tilana, joka ei tarjoa suojaavaa pimeyttä. Me emme pysty vetäytymään yksityisyyden suojaavaan pimeyteen, jota Hannah Arendt pitää niin tärkeänä vastapainona olemiselle julkisessa sfäärissä. Tällaisessa tilassa on vain hallusinatorista läsnäoloa ja sosiaalisia suhteita.

Petollinen Valo – ja Unohduksen Epidemia vie meidät pois tästä petollisesta kirkkaudesta ja samalla näyttää, miten se meissä vaikuttaa.  

Istun liki äärimmäiselle laidalle ikkunoiden alle aistimaan tilaa ja aaveteatterin esittämisen kehkeytymistä. Minulle teoksen avain on yhden liki nurkkaan pakkautuneen yksinäisen tanssijan hyräily. Hän tapailee jonkun laulun sävelkulkua, muistelee, kaikessa rauhassa, pätkä kerrallaan, katkoksellisesti. Itsekseen. Myös toinen tanssija on seinää vasten, yksin liikehtimässä. Samalla tavoin sitten kukin tanssija tulee kuka mistäkin. Paritanssi tarkoittaa tarkoituksettomia ja tahattomia mikroliikkeitä, vaatteiden nypläystä, toisessa kiinni mutta samaan aikaan etäällä. Ihmisten kanssaolo tarkoittaa roikkumista, riippumista, kantamista. Satunnaisia sanoja, tahattomia eleitä, jalka syyhyää, käsi syyhyää. Oleminen on myös väkivaltaista, ihmistenvälisyys on käskyvaltaa silittämisen ja lyömisen asteikolla – kovempaa, nopeampaa, riittää, hiljempää…  Auf Wiedersehen. Muistaminen ja tapailu tarkoittaa myös Pina Bauschin koreografioiden liikekielen tapailua, etsintää, toistoa. Katsoin ennen esitystä Bauschin koreografioiden tallenteita ja yritin tapailla teosten jättämiä muistijälkiä.

Petollinen Valo – ja Unohduksen Epidemia on keskipakoista, keskustasta hajautuvaa liikettä, esiintyjät hajaantuvat, hengailevat seinustoilla, taipuvat spasmaattisissa tai toisteisissa asennoissa. He etsivät jotain tiettyä liikemateriaalia vailla yhteyttä liikkeen affekteihin, siihen, mikä liikuttaa. Liikkeellä ei enää ole yhteyttä ruumiiseen tai affekteihin, liikkeestä tulee  mekaanista ja pakkomielteistä.

Ihmisen osa

Satunnaisesti nämä ruumiit hakeutuvat meidän katseeseemme, katsomaan meitä.  Tässä teoksessa kuljetaan sokeana, silmät kiinni. Tässä teoksessa tanssitaan yksin tuolin kanssa. Piirretään keholle lattiaan ääriviivat, teipillä – ikään kuin johonkin voitaisiin kiinnityttyä, kääriytyä uudelleen teipin rajojen sisälle kuin turvaan. Kädet ovat käsittämisen paikka, mutta nämä kädet eivät lisää käsittämistä. Tässä teoksessa kääriydytään yhteen, ihmiskasassa.

Tapailu tarkoittaa myös muistumia esiintyjien lapsuudesta, ajan kulumisesta ja muutoksista ja tulevaisuudesta – kysymys tulevaisuudesta antaa vastaukseksi kiemuraisia symbolien täyttämiä, katastrofia ja kuolemaa enteileviä vastauksia.

Petollinen Valo – ja Unohduksen Epidemia on pohjattoman surumielinen teos, sen ihmiset pohjattoman yksinäisyyden vallassa. Ei edes tulevaisuutta ole eikä edes unta saa. Pidin sen katkelmallisuudesta ja sen tietoisen epämääräisessä estetiikassa. Teos kieltäytyy tarjoamasta silmän ruokaa, visuaalista mielihyvää tai pakoa kauneuteen.

On ylellistä nähdä yhdeksän esiintyvää ruumiista näyttämöllä. Harvemmin enää näkee edes viittä, saatikka sitten yhdeksään. Nautin näiden kehojen erilaisista materiaalisuuksista, niiden erilaisista olemisen ja liikkeen laaduista. Katson teosta myötätunnon, surun ja melankolian  kudoksena siitä, mikä on menetetty. Katson sitä nykyihmisen osana, olemassaolon karuina ehtoina.

Teoksen ihmiset jakavat samanlaisia tuntemuksia, joista  japanilainen kirjailija Junichiro Tanizaki (1886–1965) teoksessaan Varjojen ylistys (1933) kirjoitti liki 90 vuotta sitten. Tanizaki taisteli sydämettömintä rikosta vastaan. Ihmisiltä oli riistetty pimeys, mutta Varjojen ylistys kutsui takaisin hämäryyttä ja hiljaisuutta. Teos on ylistyslaulu perinteisille japanilaisille materiaalisuuksille,  varjoille ja pimeydelle, hauraanvalon leikille,  jotka olivat unohtumassa länsimaisen sivistyksen ja teknologian myötä.  Tanizaki kirjoitti siitä, miten japanilaiselle musiikille on ominaista pidättyväisyys ja tunnelmallisuus, joka kaiuttimilla vahvistettaessa tuhoutuu. Tanizakin mukaan japanilaisessa keskustelussa tärkeintä ovat tauot, mutta tallennettuina hiljaisuuden hetkistä tulee elottomia. Tanizakille kauneus löytyy varjojen, valon ja pimeyden liikehdinnässä. Petollisessa Valossa – ja Unohduksen Epidemiassa on samanlaista maailmassa olemisen tapaa. Sen koskettava kauneus syntyi hapuilevien ja muistamista tapailevien esiintyvien ruumiiden liikehdinnässä.

Koreografia on yksi tapa muistaa ja tietää.

Liikkeissä on jälkiä ja muistumia siitä, mitä ruumis on kokenut. Ruumiit tapailevat sitä, mikä on mennyttä ja menetettyä. Minua kiehtoi se, miten muistijäljet, ruumiin liikkeen sävelkulut järjestyivät erilaisiksi suhteiksi ja affektikimpuiksi. Aika on toinen kuin silloin kun Bausch loi koreografioitaan. Bauschin koreografiat olivat runollisen röyhkeitä purkaessaan rajoja ja raivatessaan tilaa kaikelle sille, miten näyttämöllä ruumiit saivat olla, tuntea, liikkua, toimia. Nämä mielleyhtymien fragmentit vangitsivat itseensä kaikkea sitä, mikä tanssijoita liikutti.

Mikä esiintyviä ruumiita liikuttaa juuri nyt? Tämän teoksen materiaali on muokkautunut pitkässä prosessissa yhdessä. Ehkä juuri siksi siihen on kutoutunut henkilökohtaisuutta – niin kuvittelen, kunkin omaa. Tällainen sopimuksenvaraisen ulkopuolella oleva paljaus ei jätä kylmäksi. Petollisessa Valossa – ja Unohduksen Epidemiassa esiintyjät vastustavat, purkavat tai tapailevat kulttuurisesti omaksuttuja liikkeitä eleitä ja asentoja.

Tyhjentyneisyyden syvä alakulo minua liikutti. Tämän ajan liikkeen affekti. Teoksen musiikki ja äänimaisema raapii lihaani vielä piirun verran syvemmälle. Juan Llossasin – Frühling und Sonnenschein muistumana Pinasta tai Las quimerasin keinuva valssi Bauschin Walzerissa. Ajat ovat muuttuneet , Anything goes, niin kuin Cole Porter laulaa. Mietin jälkikäteen muistijälkeä, jonka tuottivat varsinaisen musiikin rinnalle kumahtelevat ja rahnaavat äänet. Tapailenko ja muistanko väärin, ryhdyinkö kuvittelemaan? Teoksen Kevätuhrissa liikutaan henkensä edestä teknon yksinäisyydessä. En tiedä, ehkä kuvittelin liikkeetkin.