Petra Heinäsen sooloteos Terra Femarum – Metamorfoser Viiruksen studiossa näyttää, miten naisten seksuaalista toimijuutta – vitun väkeä – laitetaan kuriin. Mutta ei onneksi onnistu!
Terra Feminarum on kaikkea muuta kuin tylsä demonstraatio naisen seksuaalisuuteen kohdistuvasta vallankäytöstä. Siinä tehdään anakronistinen ja impressionistinen matka vallankäytön muodonmuutoksiin. Siinä on twistiä.
Petra Heinänen yhdenlaisena animahhamona, paranoisena mieshahmona, lääkärinä ja mummona, metsänpeittona. Teos päättyy hahmon laulamaan denta vaginaan, naisen seksuaalisen toimijuuden ylistykseen.
Viiruksen studiossa kuljen pitkospuita pitkin omalle paikalleni kivityksen ylitse. Toisessa päässä studiota istuu outo olento muovisessa tutu-virityksessään, pinkissä peruukissaan, verkkosukissaan ja maihareissaan. Tämän voisi nähdä yhtenä versiona japanilaisvaikutteisesta räiskintätietokonepelistä Terra Feminarum, jonka naishahmot on rakennettu suomalaisen mytologian pohjalta. Onhan tämä kuin yksi Ruttolehdon Lempo, vahva noitahahmo tai soturihahmo, onhan glitter-soturitakkikin roikkuu tilassa.
Petra Heinäsen hahmo on kiehtova, yhden sortin animahahmoinen amazonisotilas omassa naismaassaan, puutarhaansa puunaamassa muodonmuutosten tilassa. Tämä viattoman utelias kaiken ihmettelijä nuolee mikkijäätelötöttöröään tavalla, jonka tilalle kuvittelee heti jotain ihan muuta. Hahmo ihmettelee seksuaalisviritteisesti kasveja ääni muuntuneena. Tämän lapsinaisen englanninkielinen ihmettely tuo mieleeni viktoriaanisen ajan hurskastelevan ahdasmielisyyden ja siveyden ja sen rinnalla kukoistaneen piilotetun erotiikan.
Sitten ollaankin jo noitaoikeudenkäynneissä på svenska. Heinänen muuntuu näennäislupsakaksi isäntämieshahmoksi. Oman tonttinsa rajoista tiukasti kiinnipitävä mies kevyesti kertoilee, mitä tapahtui, ihan vain kun vähän kokeiltiin, kuka hukkuu ja kuka jää pinnalle. Tällä paranooisella herraihmisellä on kärpäslätkä, jolla hän metsästää taivaalta kärpästen tavoin lentäviä näkymättömiä naisuhkia, naisten sukupuolielimiä taikavoiteineen. Täytyyhän pelastautua näiltä olennoilta, jotka uhkaavat kaapata vallan ja ovat tämän miehen perässä ja vielä miehen omalla tontilla.
Lääkärissä käydessään hahmo altistuu moralisoivan lääkärin Excel-taulukkoiseen vallankäyttöön ja vimmaiseen haluun saada karbolihapolla järjestystä ”stressaavaan saatanalliseen sekamelskaan”. Lääkärin näkökulmasta potilas on kuin riivattu taisteludroni kuin mistäkin Terminaattorista. Hmmm. Tämä lääkäri puhuu sitten suomea, ollaanko ehkä jossain Pohjois-Pohjanmaalla?
Jälleen seuraa uusi muodonmuutos – nyt mummoksi piknikillä. Mummo pukee tuon taistelijatakin päälleen. Tässä on hetkellinen vapautus. Sitten Heinänen on metsänpeittona. Metsänpeiton tulkitsen seksuaaliseksi väkivallaksi, kivun tuottamaksi hämmennykseksi, epätietoisuudeksi, häpeäksi. Ei pitäisi velloa, ”silloin kukaan ei suutu, kun sä muutut ja vellot vähän”. Tämän hahmon kipua ei kukaan kuule, ja maailma kävelee ohitse Samalla kun hahmo sisässä huutaa vaientava ääni: ”shhhh älä riko luonnon rauhaa!” Metsänpeittoa ovatkin Marimekon siniset unikkolakanat. Hahmo miettii hetken kostofantasiaa. Mutta ei.
Seuraa vaginan vapautuslaulu. Suomalainen kansanrunous tuntee useita erilaisia versioita arvaamattomista karkailevista naisten sukupuolielimistä, jotka toisille olivat uhka ja toisille kunnioituksen lähde.
Heinäsen teos päättyy voimantuntoiseen uuskansanrunouteen, jossa ihan sama pelkäävätkö tai kunnioittavatko miehet:
”alkuvoimaa baby alkuvoimaa
verta valuva vallaton vulva
kato kato tuolla niitä lentää
kun tuuli huulia heiluttaa
murhan himo haiskahtaa
vapaana vilisevä villi vittu
vapaana vilisevä villi vittu
vapaana vilisevä villi vittu
vapaana vilisevä villi vittu……”
Virkistävää!
