sky
every
day
Yllä oleva Aram Saroyanin minimalistinen runo johdattaa näytelmään Neljän päivän läheisyys. Ja sitten Lonka: ”Rantaan tarvitaan kolme: maa, meri ja taivas”
Minimalistisella ja meditatiivisella tekniikalla Lonka rakentaa säästeliäin sanoin luonnon ja maiseman. Hän saattaa toimijoiksi ei-inhimillisinä materiaalisuuksina ensin hiekan, hiekkakiteet, meren ja taivaan, sitten elävät toimijat, lokit, kalat. Sanojen välissä on avaruutta, tilaa, valkoista paperia. Lonka on tarkka lokkeja ja kaloja kuvatessaan. Hän käyttää adverbia ”enimmäkseen”, joka tarkoittaa suurimmaksi osaksi, pääasiallisesti, etupäässä, useimmiten. Jokainen hiekkakide on omanlaisensa, niin kuin lokki tai kala.
Tähän materiaaliseen todellisuuteen Lonka tuo ihmislajin vasta paljon myöhemmin. Kirjailijan luomassa maailmassa ei tällä lajilla ole erityisasemaa tai -roolia. Ihminen on vain yksi materiaalisuus ja toimija muiden luonnon toimijoiden joukossa. Ihmisiä Lonka kuvailee samalla säästeliäisyydellä kuin lokkeja tai kaloja. Lokit ovat enimmäkseen valkoisia ja äänekkäitä, kalat hopeakylkisiä ja liukkaita: ”Ihmiset ovat enimmäkseen hieman punakoita”.
Minimalismissa jokainen sana on enemmän. Yksittäinen sana avaa mielleyhtymien ketjuja ja kyntää tilaa lukijan ja kuulijan mielen kuljeskella tekstin äärellä, kuulostella, aistia. Longan tekstissä lokki ”pudottautuu” kohti rantaan ”ajautuneita” kaloja ja eroaa hetkiseksi lajitovereistaan. Rantaan ajaudutaan vain kuolleina.
Kuolevaisuudesta ja sattumanvaraisuudesta
Longan aiemmissa näytelmissä Lauluja harmaan meren laidalta ja Toinen luonto hauraus ja kuolevaisuus ovat läsnä muistuttaen ihmisen kaikkivoipaisuuden harhasta, joukkotuhoajan toisille olennoille aiheuttamasta kärsimyksestä ja kaiken elämän arvokkaasta hauraudesta.
Me olemme kuolevaisia – olemme luontoa eikä luonto ole jotain meidän ulkopuolellamme olevaa. Marina Abramovicin zenbuddhistinen performanssisarja ja videoinstallaatio Cleaning the Mirror on yksi Longan Neljän päivän läheisyyden viitteistä. Cleaning the Mirror teos muistuttaa meitä kuolemasta, oman kuolemamme kohtaamisesta – peilimme puhdistuu.
Neljä päivää läheisyyttä teoksessa kuolema on läsnä jo heti: ensin lokin luurangon puhdistamisessa ja sitten rantaan ajautuneissa kaloissa. Esityksen äänimaailmaa jaksottaa tuo puhdistamisesta syntyvä rytmikäs harjausääni, striimatussa versiossa näemme harjauksen.
Teos rakentaa sanoin ei-elollista materiaalisuutta: hotellin sinisine markiiseineen ja kuvailee ulkopuolelta ikkunoiden kautta nähtyjä hotellihuoneita ja niissä olevia esineitä.
Yhdessä huoneessa on ihmisen kuollut ruumis. Vähitellen kuvaan tulevat ihmiset ovat asetelmallisia, kuin kuollutta luontoa, nature morte, asetelmia. Tässä materiaalisessa maailmassa kuolema on kaikkialla: harmaissa hiuksissa, jotka irtoavat harjaan, käytetyssä kondomissa, joka solmitaan ja heitetään roskiin, harmaassa hyhmässä, joka nousee viemäriaukosta sinne takertuneiden hiusten mukana. Vastakohtana teksti tuo esiin syöksähtelevät lokit tai koiran, jonka korvat värähtelevät ja joka pakenee. Lonka asettaa lokkien ja koiran vitaliteetille vastakuvan – ihmisen katseen tuottaman havainnon: ”Ihminen katsoo rantaa sen koko pituudelta ja näkee kuolleiden kalojen vallin.”
Teoksen maailmassa irralliset tapahtumat eivät ole syy-suhteessa toisiinsa, tapahtumaketjua ei voi hahmottaa lineaarisesti. Teoksessa vallitsee samanlainen sattumanvaraisuus kuin lintuparven liikkeessä. Monet toimijat toimivat yhdessä eikä tietoa ole siitä, mitä tästä yhteisyydestä kehkeytyy. Emergenssi ei ole tahdon asia.
Materiaalisesta samanarvoisuudesta, äänistä ja lokkien kielestä
Neljän päivän läheisyys on posthumanistis-eksistentialistinen tutkielma olemassa olemisen ehdoista. Se näyttää, miten ihmisen maailmassa olo on kiinnittynyt inhimillisten ja ei-inhimillisten toimijoiden, aineellisuuksien ja voimien vaikutuspiiriin. Ihminen on transruumiillinen olento.
Neljän päivän läheisyydessä kielenäänteellisyys on keskeistä. Sanat, äännähdykset, äänet ja musiikki liittyvän toisiinsa kuin pilvet tai lokit taivaan avaruudessa, eri kokoisina, tiheyksiltään erilaisina, eri korkeuksilla tai leveyksillä, ottaen erilaisen tilan tai voiman. Koko teos rakentuu ikään kuin maisemasta irrotetuista kappaleista tai hiukkasista, joista sitten rakentuu erilaisia yhdistelmiä.
Esityksen todellisuudessa materiaaliset äänet ja musiikki – kaksi viulua ja sello sekä kosketinsoitin ja harja – yhdistyvät näyttelijöiden äärimmäisen niukan inhimillisen puheen kanssa eläväksi kudokseksi. Viiruksen kantaesityksessä Markus Fageruddin sävellys ja koko äänimaailma, jota näyttämöllä läsnä olevina Wegelius kamarijousten jousitrio ja piano rakentavat, on käsittämätön hieno, teoksen ylirajaisuudelle ja kokeellisuudelle oikeutta tekevä ratkaisu.
Esityksen maailmassa materiaalisuus ja vitaalisuus syntyvät siitä, miten jousi soittaa ja esiintyy, miten sormi näppäilee jousen kieltä tai pianon kosketinta. Tässä rikkaassa, yllätyksellisessä ja sattumanvaraisesti kehkeytyvässä emergentissä äänimaailmassa erilaiset sointivärit ja tekstuurit, yksittäiset äänet ja äänten yhteenliittymiset materiaalistavat milloin pilvien tiheyttä, milloin lokkiparvien tai pilvien nopeutta, hitautta, raskautta, keveyttä, tiheyttä, hajoamista. Longan Toisessa luonnossa Bachin kantaateilla oli tärkeä merkitys. Nyt Lonka mainitsee teoksen lähteinä Kaija Saariahon Cloud Trion, joka on antanut teoksen neljälle osalle nimet.
Neljän päivän läheisyydessä luontoa ja kulttuuria ei aseteta vastatusten siten, että teoksessa näyttelijät/ihmiset olisivat aktiivisia inhimillisiä subjekteja ja lokit pelkkiä passiivisia ei-inhimillisiä objekteja. Tässä tekstuaalisessa maailmassa ei ole rooliluetteloa, ei perinteisessä mielessä jollekin spesifille henkilölle kuuluvia vuorosanoja. Draaman perinteiset ulkoiset tunnusmerkit puuttuvat. Neljän päivän läheisyys on kuin impressionistinen runo tai pikemminkin omanlaisensa materiaalinen olento, joka kutsuu lähestymään sitä samoin kuin teoksen maailmassa joku puhdistaa lokin luurankoa.
Teoksen neljäs osa on huima. Tässä neljännessä osassa Longan teksti rakentaa lintujen konserton. Rauhaisasti, mutta yhä hyvin ilmeikkäästi – Tranquillo, ma sempre molto ekspressivo. Miten osaisin kuvata sitä, mitä tekstuaalisella tasolla tapahtuu? Lonka ei jäljittele vaan ikään kuin litteroi tilallis-auditiivisesti lokkien monimuotoisen kielen ja viestinnän. Kirjasinten ja kirjasinyhdistelmien koko, paksuus ja sijainti valkoisella sivulla ja niiden suhteet toisiinsa luovat mielikuvan parvesta ja yksittäisten lokkien sijainnista, vaihtelevasta intensiteetistä ja siitä, mistä äänet tulevat. Esityksessä näyttelijät ottavat käyttöönsä omilla äänillään tämän Longan luoman kielellisen partituurin ja sen sisältämät lintujen kielen rekisterit ja ilmaisujärjestelmän. Näyttelijät synnyttävät keskenään viestivien lokkien parven. Tämä huipentuma vaikutti minuun siten, että oli pakko mennä kauppatorille, pysähtyä ja kuunnella lokkeja – kuin vierasta kieltä, josta erotinkin nyt enemmän äänteiden yhdistelmiä.
Posthumanistinen kirjallisuudentutkija Karoliina Lummaa on kirjoittanut linnuista ”vierasmaailmaisina”. Tällä Lummaa tarkoittaa sitä, että niillä on omanlaisiaan lajinsisäisiä ja lajirajat ylittävä todellisuuksia, niillä on oma tapansa viestiä, jakaa kokemuksia. Linnuilla on murteita ja historiaa, jota ihminen ei jaa. Inhimillisellä kielellä on kuitenkin Lummaan mukaan potentiaalia. Hän on pohtinut sitä, miten ihmisten ovat luoneet, hyödyntäneet ja vaalineet lintujen kieltä kuvaavia sanoja puhumiinsa kieliin, mikä todistaa sitä, miten kielet voivat kannatella ei-inhimillisiä virtauksia. Juuri tämän tekee Pipsa Longan näytelmä.
Neljän päivän läheisyys tekstinä ja esityksenä kannattelee, tekisi mieli sanoa hellii, ei-inhimillistä. Lonka on luonut kokeellisen tekstuurin kuvatessaan typografisin keinoin ja typografian muutoksilla lokkien kielen kompleksisen ja moni-ilmeisen ja tilanteisessa muuttuvan kielellisen ilmentymän. Esitys puolestaan saattaa näyttelijät, inhimilliset toimijat, ilmaisemaan tätä ei-inhimillistä kieltä, ei jäljittelijöinä ja lokkien esittäjinä vaan näiden ”vierasmaailmaisten” aistivina kuulostelijoina, tilan ja ymmärryksen antajina.
Syrjään astumisen eleen poliittisuus ja kokeellisuus
”Millainen arvo on yhteisellä, kautta planeettamme elämän historian jaetulla ääni- ja merkkiympäristöllä lukemattomine suhteineen?” Tämän kysymyksen Karoliina Lummaa (2015) esittää. Neljän päivän läheisyyden arvoa tulee pohtia tästä näkökulmasta.
Lonka on tutkinut pitkin matkaa sitä, mitä posthumanistinen ekokriisin draama voi olla – siis juuri draama, tuo länsimaisen ihmiskeskeisen teatteritradition hellitty lapsi, jota historian kriisien kulussa erilaisin operaatioin on pelastettu.
Longan teksti ja siitä ohjaaja Susanna Airaksisen ja säveltäjä Markus Fageruddin ja jousitrion, lavastaja ja pususuunnittelija Vilma Mattilan yhdessä Viiruksen hienojen näyttelijöiden – Maria Ahlroth, Martin Bahne, Lidia Bäck, Joonas Heikkinen, Iida Kuningas ja Jessica Raita – tekemä esityskonsertto vaatii tekijöiltään parviälyä ja syrjään astumisen elettä. Ollaan tekemässä mahdotonta ja samalla potentiaalista. Jokaisen perinteisen teatteriprofession on tällaisessa teoksessa astuttava taakse, luovuttava tai kyettävä uudelleen käsitteellistämään ja esityksellistämään omalla materiaalillaan maailma, jossa ihmislaji lähes katoaa näyttämöltä.
Teos on kokeellista poetiikkaa tai dramaturgiaa. Se laajentaa näytelmän ja esityksen rajoja tutkimalla oman materiaalisuutensa ehtoja, tekstuaalisuuttaan ja keinoja, joilla esittää. Neljän päivän läheisyyttä ei tehdä liiallisuuden, ei affektiivisuuden, ei koneellisuuden kautta vaan lempeän ankaran minimalismin. Kokeellisuus ja poliittisuus ovat Neljän päivän läheisyydessä siinä, miten se käsitteellistää uudelleen näennäisen sattumanvaraisia, luonteeltaan ei-kerrottavien emergenttejä ilmiöitä ja hahmottaa, miten ne kytkeytyvät toisiinsa.
LÄHTEITÄ
Aaltola, E. (2013) Johdanto: Ihminen, eläin vai molemmat? Teoksessa E. Aaltola (toim.)
Johdatus eläinfilosofiaan. Helsinki: Gaudeamus, 9–27.
Alaimo, S. (2019) Trans-corporeality. Teoksessa R. Braidotti & M. Hlavajova (toim.) The
Posthuman Glossary. London: Bloomsbury Academic, 435–437.
Alaimo, S. (2018) Material Feminism in the Anthropocene. Teoksessa C. Åsberg & R. Braidotti
(toim.) A Feminist Companion to the Posthumanities. New York, NY: Springer, 45–54.
Alaimo, S. (2016) Nature. Teoksessa L. Disch & M. Hawkesworth (toim.) The Oxford
Handbook of Feminist Theory. Oxford: Oxford University Press, 530–548.
Alaimo, S. (2008) Trans-corporeal Feminisms and the Ethical Space of Nature. Teoksessa S.
Alaimo & S. Hekman (toim.) Material Feminisms. Bloomington & Indianapolis: Indiana
University Press, 237–264.
Braidotti, R. (2017) Four Theses on Posthuman Feminism. Teoksessa R. Grusin
(toim.) Anthropocene Feminism. Minneapolis: University of Minnesota Press, 21–48.
Brown, G. (1991) Anorexia, Humanism, Feminism. Yale Journal of Criticism, 5:1. Yale
University.
Haraway, D. (2015) Anthropocene, Capitalocene, Plantationocene, Chthulucene: Making Kin.
Environmental Humanities, vol. 6, 159–165.
Lehikoinen, E. (2018) ”Se ei olekaan pieni ihminen, vaan pieni eläin”. Ihmisen lajin lukeminen
kotimaisen nykykirjallisuuden lapsikuvauksissa. Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti
Avain 2/2018, 28–43.
Lummaa, K. (2010) Poliittinen siivekäs. Lintujen konkreettisuus suomalaisessa 1970-luvun
ympäristörunoudessa. Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuja 102. Jyväskylän
yliopisto. Väitöskirja. Saatavissa: https://jyx.jyu.fi/handle/123456789/40836
Lummaa, K. (2013) Vieraslajisuudesta vierasmaailmaisuuteen. Lintujen kohtaamisen
uutta runousoppia. Avain 2/2013, 25–42.
Lummaa, K. (2015) Lintujen hiljeneminen ympäristön ja kielten katastrofina. Niin & Näin 2/2015, 79–86. Saatavissa: https://netn.fi/sites/www.netn.fi/files/netn152-15.pdf Raipola, J. (2017) Miksi Hotel Sapiens on olemassa? Leena Krohnin romaani
postapokalyptisen fiktion lajikonventioiden valossa. Teoksessa Isomaa, S. & Lahtinen, T.
(2017) Pakkovaltiosta ekodystopiaan – Kotimainen nykydystopia. Joutsen/Svanen
Erikoisjulkaisuja 2, 88–105. Saatavissa: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe201705156413
