Muistan Amor Fatin, jossa Niittymäki ähelsi jättimäisen savikappaleen kanssa tavalla, joka laittoi miettimään näyttelijäntyötä ja toimintaa näyttämöllä uusista näkökulmista. Viime kesänä Niittymäki ja Kaija Küttner tekijät Takomoon Bouvardin ja Pécuchet´n, jossa näyttelijä ei voinut olla roolinsa suojassa piilossa.  Nyt sitten Takomossa Plup plup – two water bottles (toistaiseksi peruttu esitys) korona-ajassa ja näyttelijä paljaana. Alaston voi olla rotan puvussa.

Nyt on menossa Rätflixiltä dokumentti ja katsottavana  50-luvulla tehdyt rottakokeet addiktioista.  

Teoksessa on nerokas spekulatiivinen fantasia: tutkimus on onnistunut ratkaisemaan rottien kielen kuin hieroglyfit. Rotan vikinä ja juustojen tai styroksiin jätetty merkkikieli voidaan nyt kääntää ja tulkita.  

Mitä kaikkea rotta-Samuli tekee näyttämön eristetyssä kirkkaasti valaistussa koehuoneessa, josta johtaa ovi ulos, seinällä luukku ja ikkuna, josta ei näe ulos? Huoneessa on oleiltu pidemmän aikaa. Lattialla puolityhjiä muovimukeja, puoliksi syötyjä mandariineja ja niiden kuoria. On nojatuoli, iso taulu-tv, jalkojenhierontalaite ja kasa johtoja.

Julmaa kestollisuutta. Aika mataa. Huume/alkoholihöyryinen rotta nukkuu nojatuoliin epämääräiseen asentoon rojahtaneena epämääräisiä ääniä päästellen, se liikahtelee, vähitellen jonkinasteinen taju palailee. Sen päämääränä on kaiketi kangeta itsensä pois tuolista. Näyttelijä kokoaa rottaruumistaan, yrittää saada lihaksensa tottelemaan, haroo otetta kengistään tai kaukosäätimestä. Kuinka paljon aikaa ja energiaa kuluu esimerkiksi siihen, että saa jalkojenhierontalaitteen hilatuksi jalkojen lähelle ja jalat laitteelle hierottaviksi. Tämä rotta yrittää saada järjestystä lattian johtosotkuihin tai pysyä tv:n voimisteluohjelman tahdissa. Se miltei tappaa itsensä rääkissä, joka on liikaa hauraalle ruumiille.  

Rotta katkokävelee, vapisee, tärisee. Sitä ottaa sydämestä, pistää vatsasta, pulssi lyö mitä lyö, lihakset eivät tottele käskyjä. Se elää aistiharhoissa, se tuntee melankoliaa ja apatiaa. Se nytkii  sähköshokeissa tai sen ruumis huutaa vieroitusoireissa lisää, se potkii, sätkii, kouristelee, se yökkii ja oksentaa, se tanssii transsissa. Se lausuu sanattomasti viiksiään liikuttaen ja vikisten Hamletin  ollako vai eikö olla -monologin. Se masturboi ovelasti tarkkailuikkunaa paossa nojatuolinsa takana kumppaninaan jalkojenhierontalaite.

Esityksen koerotalla on  viiksissään mikrofoni, jota kautta rotan ääntely ”kääntyy” tekstattuna screeniltä luettavaksi. Niittymäellä on ääni-instrumenttinaan vain ähinät, viiksien liikuttelu, viiksekäs vikinä, jolla on mahdollista tulkita Hamletin monologia!

Ja sitten äänet. Esityksen elementtejä ovat videot, ja äänet – niin koskettavina, esimerkiksi tämän Rotan kumppani Nifnif (Heidi Soidinsalo). Aksinja Lommin voimisteluohjaaja on tappavan perkeleellinen. Ei tällaisesta kukaan hengissä selviä. Ja sitten esiintyjänä on musiikki. Tämän esityksen italiaismusiikki on jumalaista. Carl Stallingin 50-luvun piirrettyjen musiikkia, Adriano Celentanon rukousta, Claudio Baglionia, Dexys midnight runnersien Come on eileen, Luigi Tencoa. Mielihyvää, euforiaa, nostalgista kaipuuta menetettyyn, samettiääniä, sensuelleja soundeja eri kymmenluvuilta, brittipoppia. Yhden ainoan kerran rottakin puhkeaa lauluun, se laulaa karaokena Alatalon Ihmisen ikävää toisen luo.

 ja entä rottakokeet? 50-luvun kokeissa rotat oli eristetty toisistaan ja kaikenlaisesta normaalista rotan elämänpiiristä pieniin lokeroihin. Tällaisia koeolosuhteita kyseenalaistettiin ja 1970-luvulla rakennettiin rottapuisto, ja näissä ns. rottapuistokokeissa addiktioita tutkittiin uudelleen. Addiktiot eivät olekaan vain todellisuuspakoa ja mielihyvän etsintää vaan yrityksiä ratkaista emotionaalista tyhjyyttä ja merkityksettömyyden tunnetta ja kadotetun sosiaalisen yhteisön korviketta.  Addiktioilla ihmiset tai rotat yrittävät sopeutua elämään, jossa eletään vailla yhteisön tuomaa lohtua. Plup plupissa rotta 1 lähtee ulos, mutta palaa ja kohtaa kuolemansa. Ja sitten seuraava rotta numero 2 sisään koetta aloittamaan….

Plup plup ei saata minua tyhjän sentimentaalisuuden valtaan, se ei itketä, se ei tarjoa autofiktion sosiaalipornoa olkoon sen lähtökohta sitten mikä tahansa. Esityksen katse on yhtä aikaa kriittisen etäisyyden päästä tarkkaileva ja myötätuntoisen hellä. Maan korvessa kulkevi lapsosen tie…sekin yksi esityksen musiikkikappaleista.

Plup plup on sukellus mitättömältä tuntuvan toiminnan ja ihmisyyden pimeään ytimeen. Näyttelijäeläin jakaa kanssamme sellaista, jota ei yleensä jaeta. Esitys on myös matka muistamiseen, unohdukseen ja itsetutkiskeluun. Mitä meidän elämällämme pitäisi oikeastaan tehdä?  Millaisia ovat yksinkertaiset mielihyvää tuottavat ilot, mistä palasista onni koostuu? Tällaista pohtii  Joel Haahtela romaanissaan  Adelen kysymys, josta on esitykseen versioitu hieno Mieleeni nousevat  kesät -teksti – menneen muistot. Plup Plup laittaa addiktion ohella pohtimaan teatterin perimmäistä olemusta:  näyttelijän/esiintyjän suhdetta yleisöönsä ja katsojan suhdetta esiintyjään. Laumaolentoisuus teatterissa tarkoittaa yhdessä oloa ja jakamista. Tämä on estetty juuri nyt. Juuri siksi Plup plup järkyttää ja lohduttaa oudolla tavalla. Voin vain toivoa, että Niittymäki voisi Plup plupia tulevaisuudessa esittää ja ihmiset voisivat sen nähdä.