KOM teatterin Nukkekoti on silkkaa jännitteistä film noiria ja suspenssin mestarin Hitchcockin veroista! Tässä Nukkekodissa Bernard Herrmannin musiikin kiihko yltyy viulujen, harpun ja ties minkä kohtalonomaisten voimien soundiksi. Nukkekodin seinälle heijastuvissa varjoissa ja henkisessä tilassa voi aistia ekspressionismin klaustrofobiaa. Tämä maailma sykkii menneisyyden haamuja, unohdettuja ja sivuun työnnettyjä tapahtumia.

KOMin Nukkekoti  nytkähtää ylivirittyneeseen käyntiin taikaiskusta ”When Christmas comes to our house”. Ding dong. Ollaan kuin amerikkalaisen 1950-luvun familismin optimistisessa ydinperheideaalissa. Aron (Nora) tuo joulukuusta, lahjakasseja. Rekvisiittaa. 

Näyttämö on liki paljas, lohenlihan punaiset näyttämöseinät ja vihreä näyttämömatto muistuttavat  enemmän vankilaa kalteriovineen ja korokkeineen, jolta aukeavat kalteriovet/ikkunat ja jonka sivulla on suljettu työhuone. Muutama viherkasvi, jonne Aron voi piilottaa karkkipussinsa. Ihmiset ovat usein seinää vasten siten, että heidän varjonsa heijastuvat seinille. Äitee tai palvelija vaeltaa ja valvoo, tarkkailee aurinkolasit päässä kulkiessaan kuin vanginvartija huoneen poikki. Heikin huoneesta kuuluu ”isän ääni”.

Nukkekodissa ollaan Pohjanmaalla, kunniantunnon, ylpeyden ja omavaraisuuden sijoilla. Puhutaan Etelä-Pohjanmaan murretta. Murre tuo lähelle ja tuottaa kipeän tunnistuspisteen vallankäytön muotoihin. Pohjanmaan lakeuksille Mikko Roiha on aiemmin sijoittanut Anna-Liisan. Kulissielämää sekin, niin kuin nyt Nukkekoti.

Rahasta, sijoittamisesta, työpaikan säilyttämisestä tai sen saavuttamisesta, raha-asioiden järjestämisestä, petoksesta tai sitten tuhlaamisesta  ja rakastamisesta on koko ajan puhe – niin kuin Roihan Jotuni-tulkinnoissakin. Jollain on elettävä. Sisäistä tilintarkastusta ei käy vain Frank, joka tietää kuolevansa vaan jokainen omalla tavallaan.

Nukkekoti on saanut otsikkoonsa lisäkaneetin– kohtauksia eräästä avioerosta.  Ja miten avioeron kohtausten jännitettä, menneisyyden kuonaa ja kamppailua, oikeutusta tai sovitusta sitten fyysistetäänkään! Nukkekodissa ollaan koko ajan kuin varpaisillaan, sordiino päällä, ei tarvitse meuhkata ja alleviivata, ilma on sakeana uhkaa ja epätoivoista miellyttämisenhalua ja kannattelua. Ålandsbankenin johtajaksi nimettynä, pönäkästi  hyvinvoivana puku päällä huutelee huoneestaan. Naamiaisissa hän sonnustautuu pohjalaiseen jussipukuun, väpättävä Aron puolestaan espanjalaisen tarantellatanssijan asussa.  

Nukkekoti on tarkasti koreografioitua liikettä ja kuin puhdassointista näyttelijöiden kamarimusiikkia, jokainen teema ja menneisyyden paljastusten shakkipelin siirto ja eettiset tai sovinnaisuuksien sanelemat elämänvalinnat  piirtyvät tarkkarajaisina esiin. Tässä maailmassa on haaksirikon kokeneita ja Heikki, jonka maailmassa petos on kaikissa olosuhteissa anteeksiantamaton poikkeama normatiivisesta järjestyksestä ja pelkkä kuilun partaalla olon mahdollisuus saa kulissit kaatumaan.  

Aleksi Holkon ”tarantella” syöpyy ainakin minun muistiini ikuisesti, kuten väräjävä ihoton roolityö nukke- tai leikkikalu-Aronina kokonaisuudessaan. Tämän roolityön olisin jo valmis valitsemaan vuoden näyttelijänteoksi. Holkon Aron tanssii henkensä hädässä kauhun- ja ekstaasintäyteistä uhritanssiaan, hän tanssii kuin Weimarin tasavallan Sebastian Droste – Itsemurhafantasiaa tai hullujen huonetta. Ei,  hän tanssii avioliittouhria niin kuin Kevätuhria. Nyt uhrataan ihmistä sovinnaisuuden ja sokeuden alttarille.

”Sinä tarvitset ohjausta” on Niko Saarelan isäntämiehen omistava kommentti. Tässä maailmassa ei armoa tunneta ”tuhoudun sun kevytmielisyyden takia”. Ja kun sitten selviää, että väärennetty velkakirja onkin saatu takaisin, Saarelan Heikki repii velkakirjaa perinpohjaisen ja tunnollisen jämäkästi pikkupikkusilpuksi pikkusieluisuuden koomisena alleviivauksena ”Nyt on leikit leikitty. Nyt kasvatus alkaa” , no eipä tämä ”avuton pieni vasa” enää toisen omaisuudeksi alistukaan.

Nukkekoti on hieno queer-kriittinen luenta. Valmiiksi annettuja kehyksiä huojutetaan. Roihan tulkinnassa Heikki ja Aron Rintamäen suhteessa kaapista on tultu ulos jo ajat sitten.  Mutta valtasuhteiltaan Nukkekodin homoavioliitto on tunkkaisen heteronormatiivinen. Se tekee näkyväksi sitkeän toiston.  Roiha kirjoittaa ohjaajan sanoissaan jämähtäneistä roolimalleista. Nukkekodin homosuhteessa eletään patriarkaalista parisuhdetta: hierarkkista heteromatriisia.  

ARON Me oomme olleet naimisis ny kahareksan vuatta. Eikö sunssa herätä hämmästystä se jotta me puhumma ensmäästä kertaa vakavasti?

HEIKKI Millä tavalla vakavasti?

ARON Kertaakaan näiren kahreksan vuaren aikana, ei – pirempään, ensi tutustumisesta alkaen me ei kertaakaan olla puhuttu mistään vakavasta. Me ei olla kertaakaan istuttu alas ja puhuttu oikein pohjiaan myären mistään.

HEIKKI Aron rakas, mitä hyvää se olis tuanu?

ARON Justihin näin. Sinä et oo koskaan ymmärtäny mua. Mua kohtahan on tehty paljon vääryyttä, Heikki. Ensteks isä ja sitten sinä.

HEIKKI Mehän ollaan rakastettu sua enemmän kuin ketään toista ihmistä!

ARON Te ette koskaan ole rakastanu mua. Teistä oli miällyttävää olla rakastavinaan mua.

HEIKKI Mitä puhetta tämä ny on?

ARON Kun asuin kotona isäni tykönä, se kerto mitä miältä mun tulis olla. Sitte mä olin. Jos olin eri miältä, jätin sen sanomatta, koska isä ei olis siittä tykänny. Se kuttu mua aina nukekseen, ja se leikki mulla niinku minä leikin omien nukkieni kans. Sitten muutin asumaan sun tykös…

HEIKKI Mitä ilmasua sä meidän liitosta käytät!

ARON …Ja siirryin isäni käsistä sun käsiis. Sinä sisustit kaiken oman makus mukaan eikä mulle jääny muuta maharollisuutta kun teeskentellä jotten oikein osannu päättää. Minä oon oppinu täällä vaan tekemään erilaisia temppuja, jotta solisit hyvällä tuulella. Nyt kun mä ajattelen sitä, ootte te isäni kans tehneet mua kohtahan väärin. Teirän takianne minä en oo saanu tehtyä elämälläni oikiastansa mitään.

Nukkekotiin liittyy hieno materiaalipaketti kouluja varten.

Klassikko elää muunakin voi itsetarkoituksellisena uuden keksimisenä

Nukkekoti on realismin kanonisoitu klassikko, jonka muokatut nykytulemiset näyttämölle eivät uhkaa loppua.  Jokaisella on oma Nukkekotinsa. Ei tarvitse paljon googlata, kun näkee mitä  Ruotsissa, Saksassa ja Sveitsissä tai Yhdysvalloissa on ollut ja on meneillään. Thomas Ostermeierin Norassa (2002) pariskunta oli uusrikkaita juppeja tyylikkäässä Bauhaus-kodissaan, jättiakvaario sisustuselementtinään. Nora ei kävellyt ulos kodista vaan hän ampui aviomiehensä, jonka ruumis putosi akvaarioon. Mabou Minesin tulkinnassa mieshahmoja esittivät pienet ihmiset.  Nora on elänyt kasvavaa paniikkiaan milloin digitalisoidussa whatsapp-viestien, chattailun naamiomaailmassa digitaalisen panssarin suojassa tai 70-luvulle sijoitettuna nuhjuisessa avioerodraamassa, jonka henkilöt kamppailevat taloudellisen nousun ja elämännälän keskiluokkaisessa nousukiidossa. On moneksi kloonattuja roolihahmoja, selfieitä ottavaa influensseri-Noraa ja hänen patriarkaalisen toiston helvettiään.  

Rehellisesti sanoen, olin kaikesta huolimatta ajatellut, että Nukkekodista ei enää irtoa muuta kuin toistoa tai tempoilevaa itsetarkoituksellisuutta. KOMin Nukketeatteri osoitti luuloni ehdottoman vääräksi!  

Ja Nukkekodilla on myös materiaaliarvonsa. Tarttuisipa joku Maria Kilven näytelmään Joka kolmas. Se on postbrechtiläinen ”tutkielma vallasta ja vallankäytöstä”, lähisuhteissa usein piiloon jäävästä henkisestä väkivallasta, jonka kohteeksi Suomessa joutuu joka kolmas. Kilven teoksen  henkilö nimeltä Minä toimii Nukkekodin Noran, Noran ja lasten tai Noran ja Helmerin keskinäisten tilanteiden ja sukupuolittuneen rakenteellisen väkivallan tarkkailijana ja kommentaattorina. Minä  välittää myös tutkimustietoa sukupuolittuneesta henkisestä väkivallasta. Dramaturgia rakentaa dissosiaatioprosessia, jossa Noran todellisuuskäsitys, muisti ja havainnot alkavat vähitellen kyseenalaistua, ja subjekti jakaantuu kahdeksi. Joka kolmannenkin Nora lähtee. Teoksen Minä toteaa, että Noran on pakko lähteä edelleenkin, koska mikään ei ole muuttunut. Minä pohtii Nukkekodin tarinaa, jossa Nora pääsee avioliitosta oletettuun vapauteen: ”Nora voi lähteä Nukkekodista, mutta”. Tuo mutta on merkittävä. Se viittaa eron jälkeiseen vaikeaan aikaan. Joka kolmannen Nora joutuu kestämään ex-aviomiehensä painostusta ja arjen hankaloittavaa vallankäyttöä vielä pitkään eron jälkeenkin. Joka kolmannessa Nora saa vähittäin syntyvän uuden elämän ”yksinhuoltajien laaksossa” yhdessä lasten kanssa, vapaudessa. Altistuneenakin voi jatkaa elämää, omaa.

Teostiedot

 Aleksi Holkko / Aron Rintamäki

 Niko Saarela / Heikki Rintamäki 

Vilma Melasniemi / Kirsi Lindén 

Markus Riuttu / Frank  

Tiina Weckström / Nielsen

Sovitus, ohjaus ja lavastussuunnittelu Mikko Roiha
Äänisuunnittelu Jani Rapo
Pukusuunnittelu Riitta Röpelinen
Maskeeraus Leila Mäkynen
Ohjaajan assistentti Tiiu Poikonen