Porttiteatteri on uskomaton.  Porttiteatterilaiset – sen esiintyjät sekä kanssatekijät Tuija Minkkinen, Rosa-Maria Perä, Ninu Lindfors, Sanna Salmenkallio ja Riikka Karjalainen ovat uskomattomia ihmeitä. Ruukun sirpaleita – dokumentaarinen esitys ulossulkemisen kokemuksista hehkuu tulevaisuutta.

Porttiteatterilaiset vain nostavat rimaansa ja omaa uskallustaan. Näyttämöllä sykkii elämä, yhteisöruumiin liike ja soundi. Sieltä tursuaa kipeys ja kauneus, huumori ja viisaus. Nykyteatteria, esitystaidetta.

Rinta rottingilla voi näyttää toisille omaa ihon ja naamioiden sisäpuolta. Vailla pelkoa. Voi luottaa. Voi antautua liikkeen leikkiin, ruumiin tanssiin. Voi herkistyä joukolla kannattelemaan ja pitämään puhaltamalla yhtä höyhentä ilmasta tai puhallella kukin omaa höyhentään. Voi pyllykävellä lavan poikki lusikka suussa ja lusikan pesässä oranssi pallo, joka väistämättä putoaa. Voi käsin tapailla oman ruumiinsa ääriviivoja. Voi kertoa, laulaa tai tanssia henkilökohtaisen muistonsa suorassa kontaktissa katsojiin. Voi kohdata yleisön katseen ja olla katseen kohteena. Voi kaiuttaa  ilmoille rituaaliloitsuna ja tanssina:

”Päästäpä vedeksi vodan joukkoon. 

Virrata vapaasti, jäätyä, sulaa.

Päästäpä vedeksi vodan joukkoon.

Pilveksi tulla ja sateina sataa.”

Porttiteatterin esiintyjät venyvät mihin tahansa. Ja niin venyy, kannattelee, aistii, hengittää näyttämöruumiiden liikehdintää Sanna Salmenkallion sähköviulu. Se on elävä olento, esiintyjien kumppani.

Teoksen dramaturgia kehystyy historialla, Grönlannin metsästysyhteisön perinteisellä rangaistuskäytännöllä ja antiikin Kreikan tapaa äänestää ruukunpaloilla  maanpakoon karkotetuista. Grönlannissa rikoksen tekijät jäivät yhteisöön, mutta rangaistuksena rikoksentekijää ei ollut muille olemassa. Hän osallistui metsästysretkiin mutta hänen kanssaan ei kukaan saanut olla puheyhteydessä.  Häpeä ja ulkopuolisuus saivat useimmat valitsemaan kuoleman yhteisöön jäämisen sijaan.

Mitä kaikkea ulossulkeminen ja ulkopuolisuuden tunne merkitsevät porttiteatterilaisille? En tiedä, minkälainen on ollut tämän teoksen prosessi, mutta esitys todistaa siitä, että on uskallettu kirjoittamalla ja omalla ruumiilla omiin menneisyyden ja nykyhetken tuntoihin. Dramaturgia antaa tilaa jokaiselle yksilönä ja yhteisönä.

Porttiteatterilaiset kertovat kirjoittamiaan muistoja. Yksi ei päässytkään partioon, kun selvisi, että asuukin lastenkodissa. Villi ja leikkisä poika kohtaa toistuvasti kieltoja, esiintyjien kollektiiviruumis toistaa jokaisen teon jälkeen ilmoille yhteisön EI! Ei! Ei! Poika erotetaan koulusta. Fikkarihipassa poika piiloutuu niin hyvin, etteivät toiset löydäkään. Äkkiä tulee tunne siitä, että muut ovat lähteneet ja jättäneet – ja helpotus löydetyksi tulemisesta.

Esiintyjä toisensa jälkeen luettelee pitkiä litanioita yhteisöistä, joihin on kuulunut, joihin ei halua kuulla, joihin haluaisi kuulua tai yhteisöitä joita halveksii mutta joihin haluaisi kuulua. Nämä muunnelmat ja listaukset tunnistettavuudessaan naurua yleisössä. Ne ovat tarkkoja arkipäivän sosiologisia havaintoja.  

Esiintyjät kertovat naamioistaan ja monen minän rooleistaan ja ulkopuolisena olemisesta.

Yksi kertoo, miltä tuntuu, kun oli vapautunut Suomenlinnan vankilasta ja koko ihon on vankila. Mies seisoo kauppatorilla pelko ja kauhu sisässään. Näkyykö menneisyys ja jalkapanta. Ratikassa mies tuntee koko ratikan huohottavan – ne haistaa, että mä oon vanki. Hän haluaa takaisin Suomenlinnaan seinien sisään. Mutta onneksi on vertainen, pääsee elämän syrjästä kiinni.

Toinen kertoo hetkestään sovituskopissa kauluspaitaa sovittamassa ja peilikuvasta tulevat esiin elämänkaaren eri minät pienestä pojasta, elämänjanoisesta teinistä opiaattikoukkuiseen katkolla olevaan ihmisraunioon ja nyt keski-ikäiseen mieheen, joka ei aio luovuttaa.

Nainen kertoo olevansa merkintä marginaalin marginaalissa. Päihdehelvetissä pärjäsi olemalla kova ja vankilassa piti opetella äijäksi. Mutta hän on äiti. Istuu nyt hiekkalaatikolla, tarhan portilla tai kevätjuhlissa ihmisenä, jolla on linnatatuointeja väärissä paikoissa. Mutta tämä nainen monissa rooleissaan tuntee kuitenkin olevansa kuin kuka tahansa, merkintä marginaalin marginaalissa.

Yksi mies tanssii. Hän tapailee itseään, omia kasvojaan ja ruumistaan. Huimaa katsoa.

Sirpaleet eivät ehkä olekaan vain niitä ruukunpaloja, joilla karkotettiin yhteisöstä ulos. Ne ovat toivon ja tulevaisuuden sirpaleita. Ollaan portilla tulevaisuuksiin, omaan minään ja yhteisöihin.

”Päästäpä vedeksi vodan joukkoon. 

Virrata vapaasti, jäätyä, sulaa.

Päästäpä vedeksi vodan joukkoon.

Pilveksi tulla ja sateina sataa.”