Tuire Tuomiston ja työryhmän Post corpse eli kraa kraa vei lähiaistimaan ruumiita ja ääniä. Miten esityksellistää traumaa ja väkivaltaa? Miten esiintyvät kehot ja äänimaisemat rakentavat ja välittävät tapahtunutta väkivaltaa ja sen jälkeensä kokemuksellista väkivaltatietoa? Tuomiston teokset haastavat kehittämään ruumiiden ja äänten lähiaistimista.

Näen Tuire Tuomiston ja työryhmän koronan viime syksynä katkaiseman Post corpse eli kraa kraa-teoksen Lapinlahden puistossa vasta nyt.

Kuljemme pimeää Lapinlahden sairaalan puiston käytävää kohti tapahtumapaikkaa. Etäällä tuulisessa pimeydessä värehtii valaistu puu. Minulle se tuntuu pelon paikkana. Puu on nyt pahaenteisen olosuhteen näyttämötila. Silmä alkaa erottaa sen oksilta liikkumattomia, jäykkiä olentoja, kääriytyneenä, vaakasuorassa painovoimaa uhmaten, pää alaspäin roikkuen. Kuinka pitkä on olentojen rigor mortis? Vai elävätkö ne vielä? Minulle ne ovat kuolleita, mutta samalla vielä jollain tavoin elossa.  

Post corpse – ruumiin jälkeinen elämä. Sitäkö se on? Väkivallan tai minkä tahansa pahan jälkeistä elämää, jota ruumis, jolla on (elämän)tahtonsa, jatkaa sitkeästi. Oksien olennot alkavat uhmata, tempoilla ja sätkiä. Ne yrittävät kaikkensa irtautuakseen.  Nämä varikset ovat elleivät vielä aktuaalisesti kuolleita niin symbolisesti kuolleita matkalla kohti vääjäämätöntä kuolemaa. Tämä oma havaintoni järkyttää minua.

Mikä kaikki on Post corpsessa kipeää vastaanotettavaa ja tuntuu omassa vastaanottajakehossa?

Olentojen liikkumattomuus ja räpistely yhdistyy särehtiviin, hankaaviin ja raastaviin ääniin. Tari Dorisin äänimaailma tunkeutuu ruumiiseeni. Minut ikään kuin pakotetaan kuuntelemaan ääntä volyymilla, joka särkee korvissa. Helvetillinen monotoninen ääni tunkeutuu väkivalloin ruumiiseeni kuin hammaslääkärin jättipora tai kallonporaus. Ei, tämä on ruumiinporausta. Sitten kuuluu järkyttäviä aplodien ja hurraiden ääniä ja näiden loukussa olevien olentojen yritys ikään kuin miellyttää, saada ruumiskoneesta vielä viimeisillään jotain irti. Tai kitaransointuja, kuin viimeisiä tarrautumista. Tai sitten hetkiseksi vapauttavat varisten raakunta. Tällaista on kidutus.

En voi olla ajattelematta Guantánamoa tai Abu Graibia ja kidutusta, jota vangit joutuivat kokemaan. En voi olla ajattelematta privaattia intiimiä pahaa ja väkivaltaa, joukkoraiskauksia, teloituksia.  Mieleeni tulee Billy Holidayn Strange Fruit.  Puiden hedelmät olivat mustien lynkattuja ruumiita. Laulun sanat lynkkauksia protestoineesta runosta. Muistan valokuvan Thomas Shippin ja Abram Smithin lynkatuista ruumiista.

Se, mitä tunnen esityksen äärellä, on ehkä synkempää kuin on tarkoitus. Pitäisikö sittenkin nähdä teos kaikenlaisten olentojen kykynä jatkaa elämää kaiken mahdollisen väkivallan ja pahan jälkeen. Kun elinympäristö on tuhottu tai ruumis ja psyyke särjetty rikki, inhimilliset ja ei-inhimilliset toimijat pystyvät sopeutumaan uusiin elinympäristöihin, keksimään uusia tapoja jatkaa elämää.

Mitä ihmiselle, kaikille olennoille, koko elonkehälle tapahtuu väkivallan ja pahan seurauksena? Miten esittää väkivaltaa ja pahaa?

Tätä pohdiskelin esityksen jälkeen ja samalla Tuire Tuomiston erityislaatuista esityksellistä kykyä liikkua vaikeiden ja synkkien aiheiden äärellä.

Tuomiston teosten ruumiinkuvat, niiden representaatiot, tilanteisuutena ja niiden maailmassa olon välittämät affektit ovat niin vahvoja ja katsojanmieltäni kalvavia, että niitä on tutkittava tarkemmin.

Tuire Tuomisto on teatterin ja esitystaiteen fyysinen käsitetaiteilija. Hän esityksellistää tilallis-visuaalis-äänellis-fyysisesti-ruumiillisesti sitä, mitä ihmiselle/ihmisille tapahtuu, tapahtui.

Upea sarja teoksia: Yksinäinen ratsastaja – esitys masennuksesta (2008), Dark Matter (2017), Shawarma – pahan koreografiaa (2018) ja Sorry Books Suomi (2021). Enkä kaikkia ole edes nähnyt. En teosta 99 ilmapalloa – esitys sodan alkamisesta (2015) Circus Maximuksessa tai Viimeistä kaksintaistelua (2016) Berliinissä, jotka molemmat olivat yhteisohjauksia Kid Kokon kanssa.

Tuomiston työt saavat ajattelemaan esitystaidetta ja avoimien mielikuvien ja affektien synnyttämää voimaa. Teosten paikat ja tilat ovat olennainen osa teosten materiaalisuutta.

Ajattelen tapoja, joilla moninaiset esiintyjät esiintyvät erilaisten ilmaisumuotojen avaruudessa.  Ei pelkästään paikkasidonnaisia installaatiotyyppisiä tilaratkaisuja vaan myös ylipäätään tapoja rakentaa teoksen audiovisuaalinen tila siten, että skenografia, äänet ja valot eivät ole irrallisia elementtejä. 

Ihailen Tuomiston kykyä löytää teoksilleen sellaisia kokonaisvaltaisia esityksellisiä muotoja, jotka mahdollistavat vaikeiden aiheiden käsittelyn rajattomassa assosiatiivisessa aika-tila-avaruudessa.   Yksinäinen ratsastaja – esitys masennuksesta (2008), Dark Matter (2017), Shawarma – pahan koreografiaa (2018) ja Sorry Books Suomi (2021).

Tuomiston teosten äärellä minulla on usein tunne, että liikun (painajais)unien maailmassa. Olen jossain tiedostamattomien halujen, ahdistusten ja kauhujen maastossa. Tuomisto saattaa katsojan tiedostamattoman liikkeelle luomalla alitajuisesti vaikuttavia kuvia, ääniä ja tilanteita. Voisiko ajatella, että näin Tuomistolla on ollut mahdollista käsitellä naamioitunutta ja näkymätöntä, esimerkiksi järjestelmään sisältyvää väkivaltaa, sitä, jota Slavoj Žižek kutsuu systeemiseksi väkivallaksi.

Dark Matter käsitteli pimeää ainetta. Pimeä aine oli yhtä lailla kaikkea sitä pimeää, tuntemuksia, asioita, muistoja, traumoja, joiden keskellä elämme ja joiden vaikutusta emme pääse pakoon. Eikö tuo pimeä aine vertaudu myös symboliseen väkivaltaan, siihen, jonka Žižek näkee toteutuvan kielessä ja sen käytössä. symbolinen väkivalta on kuin pimeätä ainetta. Sitä ei havaitse, mutta se vaikuttaa.

Shawarmassa öljysäiliö hehkui punaisena ja sen lävisti aukoista tunkeutuva valo.  Katsojina istuimme keskipakoisesti reunoilla kuin pahuuden mahdollistajina. Olimme äänien armoilla rautapalkkien, öljytynnyrirumpusetin, huilun, ovien avautumisen megaäänien ympäröimiä. Minua kauhistutti kahden esiintyjän konttorituolitaisto ja tapa, jolla he repivät kertakäyttösadetakkeja toistensa päältä kuin nahkaa. Yhtä lailla kauhistutti kohtaamisen uhka tai se, että yksi vain juoksee ympäri, ympäri näkemättä ympärilleen. Minua kiehtoi kehämäisen kiertyvän liikkeen variaatiot. Tankotanssia ja suuri ihmisvarras.  Suvilaulu ”jo joutui armas aika” kaikuu kuin sakraalitilassa. Ovet aukeavat. Yllätysesiintyjät – kaksi karitsaa saapuvat. Tuomisto on muistuttanut shawarma-sanan etymologiasta kääntymisenä: ”Ajatukseni oli, että jos pahaa kääntää, kääntelee, saattaa myös paljastua jotain siitä, mitä me pidämme ´hyvänä´.

Kalvavat ruumiit – vastustelevien ruumiiden poetiikasta

Yksinäisessä ratsastajassa haarniskoitunut ihminen, naamio masennuksen kuvana. Shawarmassa pahan pyörä, kuin Tadeusz Kantorin bioesineet, ja nyt Post Corpsessa nämä valjastetut ihmiset, siivettömät linnut, jotka pystyvät tempoilemaan ja liikkumaan vain rajallisesti. Muistan Shawarmassa viattomien lampaiden ja suvivirren tuoman syvän ilon, miltei vallattomuuden tunteen. Post corpsessa hetkellinen vapaudentunne kaikui ilmoille varisten äänissä – koskaan ei varisten raakunta ole tuntunut niin kauniilta ja vapauttavalta – tarjoten hetken levon. Esityksen jälkeen olen kuunnellut variksia eri korvilla. Niin ja ne olivat variksia. Lintumaailman halveksittuja älykkäitä toisia. Niiden laulua kutsutaan raakunnaksi. Ne eivät laula.

Kaikkia teoksia yhdistävät ruumiit liikkumattomuuden ja liikkuvuuden yhdistelminä. Teosten ruumismielet ovat ulkopuolisia niin itselleen kuin toisille. Niillä on kalvoja, naamioita, mitä tahansa sitovia, liimautuvia, raahattavia ylimääräisiä ulokkeita, joita ne kantavat tai raahaavat mukanaan. Jos meillä on kyborgi, tai solullisia sidoksia niin sitten meillä on tällaisia vieraan Toisen tai Toisten haltuun ottamia / häpäisemiä / häiritsemiä / ahdistamia ruumiita, ruumiita, joille on eri tavoin tehty väkivaltaa ja pahaa.

Post Corpse eli kraa kraassa nuo ruumiit tuntuvat lentokyvyttömien olentojen räpistelynä. Shawarmassa liike oli ehdollistettuna ja rajattuna pyörivään liikkeeseen. Rikosoikeuslääketieteellisessä tutkimuksessa on havaittu ruumiin liikkuvan vielä yli vuoden kuoleman jälkeenkin.

Tuomiston teoksissa ei mässäillä väkivallalla, ei myöskään rakenneta ironista viihdyttävää väkivaltaa kuten tekee Quentin Tarantino leffoissaan ja useat nykyteokset ottaessaan impulssinsa populaarileffoista tai tutkiessaan ja kommentoidessaan niiden väkivaltaa. Tuomiston esitykset käyttävät samoja strategioita kuin antiikin näytelmäkirjailijat.  Antiikin tragediat eivät esittäneet väkivaltaa suoraan. Katsojat kuvittelivat, mielikuvituksen voima on suuri. Sanansaattaja kertoo ja kuvailee yksityiskohtaisesti tapahtumia niin kuin vaikka Euripideen Medeiassa tai Sofokleen Trakhiin naisissa. Tai me kuulemme näyttämön ulkopuolelta väkivallan äänet. Miten Medeian lasten äänet halkaisevat katsojan mielen tärykalvot. Tuomisto luo esityksellisesti etäännytetyn mutta samalla ruumiintuntoisen vastineen väkivallan tai pahan kokemuksille.

Olla vieraanvarainen, antaa tilaa, kadota kokonaan.

Puhaltaa henkiin, lakata hengittämästä.

Pimeä aine, näkymätön ruumis, aineeton perintö.

Järkähtää raiteiltaan ja juoda kuppi kahvia.  (Pimeä aine)

Tuomiston teokset ovat symbolis-imaginaarista todellisuutta, jota kieli ei vangitse. Keskeistä on mennä kielen ohitse sinne, mitä ruumis tietää ja mitä se tuntee. Tuomiston teosten ruumiit vastustelevat, ne vastustelevat ja polkevat alleen sisäisestä todellisuudesta nousevaa väkivallan ja pahan traumoja kokemusta. Ne kiertävät sitä, ne ruumiillistavat sen ja samalla kurkottavat toisiin materiaalisuuksiin – ehkä tässä vastustavuudesta nousee se toiveikkuus.

Filosofi JL Austin kirjoitti aikoinaan kielen puheakteista, siitä, mitä kieli tekee ja mitä sanoilla tehdään. Kun Tuomistosta on kyse, tekee mieli laajentaa Austinin kysymys How to Do Things with Words koskemaan sitä, mitä ruumiilla tehdään ja mitä ruumiit tekevät

How to Do Things with Bodies?

Miten ruumiit tietävät ja muistavat?

Diana Taylor ja monet muut tutkijat näkevät ruumiilliset taidemuodot erityisinä tietämisen menetelminä ja tapoina. Ruumiillistunut muisti tai ruumismuisti on tiedon oppimisen, tallentamisen/muistamisen ja välittämisen järjestelmä, joka muodostaa arvokkaan ruumiillisen repertuaarin aivan samoin kuin kirjalliset dokumentit muodostavat arkiston.  Tuomiston esitykset näyttävät sitä, mitä ruumiisiin ja ruumiiden solulliseen elävään repertuaariin on tallennettuna. Esitykset, jotka käsittelevät traumoja, voivat toimia kollektiivisen tai yksilöllisen muistamisen kulttuurina ja muistamisen politiikkana.

Väkivalta on usein sukupuolistunutta, se eroaa muodoiltaan, yleisyydeltään tai seurauksiltaan sukupuolen mukaan. Me tiedämme, että Suomi on sukupuolistuneen väkivallan ikävää kärkikastia.

Tuomiston teokset saavat miettimään, mitä tarkoittaa toisaalta subjektin väkivalta ja toisaalta rakenteellinen väkivalta? Mitä tarkoittaa yksilöön kohdistettu konkreettinen väkivaltainen paha, miten väkivalta on sukupuolittunutta? Olemmeko ihmiskeskeisessä väkivallassa vai laajennammeko väkivallan koskemaan koko elinkehää.

Mitä eroa on naisena tai miehenä kokea väkivaltaa, olla väkivallan ympäröimä ja joutua väkivallan kohteeksi. Tätä sukupuolistunutta erityisyyttä, väkivallan neutralointia sekä näyttelijän haavoittuvuutta sekä eettisiä ulottuvuuksia pohtii Nätyltä näyttelijäksi valmistunut Mikko Kauppila sukupuolentutkimuksen pro gradussaan, jossa kohteena oli televisiosarjan Kaikki synnit väkivalta. Kauppila haluaa laajentaa eettisen pohdinnan koskemaan myös näyttelijää ja hänen kokemuksiaan.

Teresa De Lauretis (2004) on kirjoittanut siitä, mitä elokuvat jättävät näkymättömäksi ja ymmärryksen ulkopuolelle. Samoin voidaan kysyä sitä, mitä esittävät taiteet koneistona jättävät ulkopuolelleen ja minkälaista väkivaltaa teoksissa tai yhteiskunnassa halutaan piilottaa ja millä tavoin halutaan nostaa esiin.

Tuomisto on se, joka ei ainakaan piilota mitään. Tuomisto on se, joka kutsuu katsomaan sitä, minkä ehkä katsojina haluamme piilottaa.

Lähteet

De Lauretis, Teresa (2004). Itsepäinen vietti: Kirjoituksia sukupuolesta, elokuvasta ja seksuaalisuudesta. Toimittanut Anu Koivunen. Suomentanut Tutta Palin ja Kaisa Sivenius. Tampere: Vastapaino.

Mäki, Teemu (2005).  Näkyvä pimeys. Esseitä taiteesta, filosofiasta ja politiikasta. Helsinki: Kuvataideakatemia & Like.

Sukupuolistuneen väkivallan yleisyys. Sukupuolistuneen väkivallan yleisyys https://thl.fi/fi/web/sukupuolten-tasa-arvo/tasa-arvon-tila/vakivalta-ja-hairinta/sukupuolistuneen-vakivallan-yleisyys

Taylor, Diana (2003). The Archive and the Repertoire (Durham, NC, Duke University Press).

Taylor, Diana (2009). ‘Performing Ruins’, in Michael J. Lazzara & Vicky Unruh (eds) Telling Ruins in Latin America (New York, Palgrave Macmillan), 24–5. https://doi.org/10.1057/9780230623279_2

Tuomisto, Tuire (2018). Tunnistamaton tunnistamaton. Shawarma – pahan koreografia. Todellisuuden tutkimuskeskuksen loppuraportti.   https://todellisuus.fi/shawarma-pahan-koreografia-loppuraportti/

 Žižek, Slavoj (2012). Väkivalta. Suomentanut Janne Porttikivi. Helsinki: Nemo.