Proustin 10-osaisen romaanisarjan Kadonnutta aikaa etsimässä (1913-1927) kolmetuhatsivuinen megallomania uuvutti minut aikoinaan. Lukijana luovutin muistaakseni jo Kukkaanpuhkeavien tyttöjen varjoon. Ylen äänikirjasarjaa olen kuunnellut – kiitos Erja Manton! Manton äänen matkassa kykenen liikkumaan ja tavoittamaan Proustin aistisen. Äänen avulla tulen imaistuksi tekstin mielleyhtymien, ihmisten ja paikkojen sisälle.
Niin, sisälle, ei ulkoiseen todellisuuteen ja sen jäljentämiseen. Hanna-Kaisan ja Aleksin kirjeiden sekä Proustin saattamina asettaudun sisätilaan. Tila on myös mielentila tai olosuhde. Tilat ovat kanssaolijoina ja niillä on paikan henkensä. Tila itsessään luo tilanteita, tapahtumallisuutta tai tapahtumattomuutta. Nyt olosuhteena on kuolema ja se, mitä jäljelle jää tai katoaa.
Mitä näen? Mitä havaitsen? Mitä on se, mitä näen ympärilläni. Koska tila tai paikka on paljon enemmän kuin vain mikä tahansa materiaalisuutta, ei ole yhdentekevää, millaisia paikka- ja tilasuhteita esitysten tilat ehdottavat. Hautausmaan portista tai välitilasta astun Proustin välittämänä sisätilaan omiin mietteisiini ja sisäiseen vuoropuheluuni kuolevaisuuden ja katoavaisuuden kanssa.
Hautausmaat tunnen
Hautausmaat tunnen. Tunteminen kuulostaa ulkokohtaiselta. Hautausmaat ovat osa hiljaista lihaani. Läheisten hautapaikkoja, viimeiset rituaalit tuntuvat ruumiissa häivähdyksinä ja muistoina. Siellä on kiveä, ikuista, tai puuta, lahoavaa. Olen ollut se hautausmaakuljeskelija. Porissa aamuhölkkäreitti kulki vanhan hautausmaan lävitse teurastamolle. Tuo yhteys oli merkitsevä. Sumuisina ja sateisina aamuina ei ollut parempaa paikkaa kuin hautausmaat viipyillä olemisen, elämisen ja kuolemisen äärellä.
Salzburgin vanhalta hautausmaalta otin valokuvan veistoksesta, jossa luuranko muistuttaa kuolemasta. Kuva luurangosta keikkuu nyt kylpyhuoneen kaapin hyllyllä. Kuolemaa ei pääse pakoon. Eikä ajatus pelota, se tuntuu helpottavalta. Ylipäätään – universumin mittakaavassa näillä meidän pikku elämillämme ei ole merkitystä. Kuoleman ja katoavuuden idea ei ole jotain ulkopuolellani vaan se on asettautunut osaksi ruumistani.
Valitsin hautausmaakäyntini päiväksi pitkäperjantain. Ohjeiden mukaisesti varaan itselleni juotavaa, kynää ja paperia ja Hanna-Kaisalta ja Aleksilta saamani kirjeen, jonka johdattamana aloitan retkeni Hietaniemen vanhalla hautausmaalla. En valitse tavanomaista reittiäni vaan annan jalkojen viedä toisaalle. Löydän sopivan penkin, jolle istahdan kirjettä lukemaan. Kuoleman ja elämän yhteenlimittymisestä muistuttaa tyhjä Grüner Veltliner -viinipullo penkin vieressä.
3-5 litraa tuhkaa
Muistamisesta on kyse Proustissa – myös hautausmaakävelyssäni – minut saatetaan muistamaan ja aistimaan. Muisti on tahdotonta, tai tahdonalaisuuden ja minän ulottumattomissa. Ei se ole käskettävissä. Sillä on oma tahtonsa.
Juuri tämä ajankohta on paras mahdollinen käynnilleni. Huhtikuu on kuukausista julmin, elämää ei juurikaan ole ympärillä, en näe vielä minkään tunkeutuvan maasta, tuoksuu märältä, askeleeni taiteilevat osittain jäisellä, osittain sulaneella ja mutaisella maalla, seuraan pieniä vesinoroja. Juuri tällaisessa paikassa tunnen oloni turvalliseksi, miltei kirjoitin kotoisaksi. Ei tuulenvirettä, ja vaikka olisikin, niin ei kuuluisi lehtien suhinaa. Pidän alastomista puista. Tosin täällä on paljon kuusia. Mutta linnut, linnut ja lintujen äänet, ne kertovat elämästä. Käännyn sisäänpäin, kuulostelemaan omaa ruumistani, laitan kädet korviin kuin simpukoiksi ja kuulen, miten veri kiertää.
Salzburgin vanhalta hautausmaalta otin kuvan veistoksesta, jossa luuranko muistuttaa kuolemasta. Laitoin tuon kuvan kehyksiin, ja luuranko keikkuu nyt kylpyhuoneen kaapin hyllyllä. Kuolemaa ei pääse pakoon. Ei katoavuutta. Eikä tuo ajatus pelota, se tuntuu helpottavalta. Ylipäätään – universumin mittakaavasta näillä meidän pikku elämillä ei ole merkitystä.
En tunne tarvetta pohtia sitä, mitä jätän jälkeeni. Sitä paitsi kysymys vaikuttaa omahyväiseltä. Rupesin nauramaan ajatusta Proustin jälkeensä jättämästä teosten nurmikosta. Miksi pitäisi jättää jotain jälkeensä? Minusta jäljelle jää 3-5 litraa tuhkaa. Ja se levitköön maailman tuuliin.
Viimeisestä kirjeestä löydän pienet ahomansikan ”siemenet”. Ne liikuttavat. Nyt ahomansikan siemenet ovat lähteneet ystävien pihalle. Ajatus pienestä ahomansikan siemenestä kasvamassa tuottaa iloa.
Jälkikaikuja
Jälkeenpäin tuli tarve kaivaa esiin arkkitehdin ja taidemaalarin (joka ensimmäiseltä ammatiltaan oli geologi) Per Kirkebyn ajattelua. Hän on kirjoittanut jotenkin siihen tapaan, että väreillä on oma olemuksensa ja sen vaikea näkyväksi tekeminen on maalauksen tehtävänä. Kirkeby on hyvin tietoinen oman havainnon subjektiivisuudesta. Kaikenlainen sattumallisuus muokkaa havaintoa. Mielentila, ajankohta, kellonaika kaikki ympärillä oleva vaikuttaa siihen, minkälaisena jokin väri näyttäytyy. Kirkeby on kirjoittanut maalaamisen ja näkemisen välille jäävästä aukosta. Onko jostain samantapaisesta kysymys Proustilla, joka yrittää tavoitella jotain.
Miten Adorno pohdiskelikaan Proustia nähden teoksissa ”kokemuksen kuoleman”, jonka kaikenlaisten aineellisten hyödykkeiden teknistyneet tuotantoprosessit ovat saaneet aikaan. Proust näyttäytyi turmeltumattoman kokemuksen tallentajana tai tuottajana – tämä oli mahdollista muistin avulla. Muistin avulla ohitetaan kuolema.
Onko elämisen/elämän ja sen näkemisen/aistimisen/kokemisten välillä aukko, jota taiteella yritetään parsia umpeen. Onko taide se, jolla uskomme edes hetkiseksi saavuttavamme ”ikuisuuden”, alati jatkuvan nyt-hetken eteenpäin suuntautuvan nyt-hetken?
Ajattelen myös liikkeessä tai liikkumattomuudessa, hiljaisuudessa ja hitaudessa ruumiillistuvaa tietoa. Ajattelen tätä tekijöiden pitkäkestoista Proust-sarjaa, kaikkea sitä, mitä hitaus tuo mukanaan. Tässä kuolemaan keskittyvässä hautausmaan kävelyesityksessä hitaus ja hiljaisuus ovat olennaisia. Niin kuin kuolema tai sairaus pakottaa pysähtymään, asettautumaan äärelle. Tässä osassa toteutuu jotain hyvin henkilökohtaista ja samalla myös jotain nykyisyydelle vastalauseeksi asettuvaa. Tämä teos on pois hälystä ja intensiteeteistä. Se on pois omasta tunkeutuvasta katseestani ja siitä, että joku asettautuu katseeni kohteeksi. Tämä teos ei ole näkyvä, se ei tuota ääntä, siinä ei ole teknologiaa.
Ei juuri hautausmaata parempaa paikkaa miettiä lihaa olemisen kudelmana. Minkälainen on minun sidokseni maailmaan, miten tieto esimerkiksi omasta parantumattomasta sairaudesta ja konkreettisena lähestyvästä kuolemasta muokkaisi omaa ajattelua ja olemista? En tiedä. En osaa kuvitella. Nyt on nyt ja ruumis on elossa.
