Proustin Sodoma ja Gomorra kieltäytyy seksuaalisuuden valtavirtaistamisesta

LUKUAIKA: 5 min

Salaisessa esitystilassa Vallilassa Aleksi Holkko, Hanna-Kaisa Tiainen, Jukka Ruotsalainen, Jaakko Kulo ja Viljami Nissi ruumiillistivat Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -teossarjan seitsemännen osan Sodoma ja Gomorra.  Henkäisen hehkuvan kiitoksen. Miten onnellistuttavaa, ruumista ja älyä kiihottavaa ja nautinnollista kokea ja katsoa! Gilles Deleuze on sanonut: kirjaa ei voi tulkita vaan sen kanssa voi muodostaa uusia affektiivisia ruumiillisia suhteita. Kadonnutta aikaa etsimässä -esitysten sarjassa tekijät muodostavat meille katsojille uusia affektiivisia suhteita Proustiin.

Aleksi Holkon ja Hanna-Kaisa Tiaisen mittava paikkasidonnaisten esitysten sarja on koko seitsemän vuoden olemassa olonsa ajan etsiytynyt erityisiin tiloihin, joissa ne omassa erityislaadussaan lihallistavat tai materialisoivat sitä, mitä Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä  -teoksen tekstin liha välittää. On oltu talvipuutarhassa, kruisailemassa tilataksissa, ravintola Finnessä, teatterissakin. Koronapandemian aikaan sain kotiini kirjeen, jonka kutsua noudattaen tein henkilökohtaisen kävelyesityksen hautausmaalle avaten aina kirjeen toisensa jälkeen. Nyt kokemani paikka on erityinen, homosaunaan minulla ei olisi pääsyä.

Olen menossa  Hôtel  Marignyyn, yhteen monista miesprostituution paikoista tai poikien bordelleista Pariisissa, jossa ne kukoistivat 1900-luvun alussa. Homoseksuaalisuus tai prostituutio ei ollut rikos.  Ranskan vallankumous oli dekriminalisoinut ”sodomian” vuonna 1791. ”Invertti” ihminen luokiteltiin lääketieteellisessä kirjallisuudessa, alkoivat näkemykset homoseksuaalisuuden uhasta ranskalaiselle yhteiskuntajärjestykselle levitä – samaan aikaan myös raportit homoseksuaaliskandaaleista. Poliisien valvonta ja ratsiat jatkuivat sellaisten lakien pohjalta, jotka koskivat seksuaalista esiintymistä ja alaikäisiin kohdistuvaa seksuaalista haittaa.

Esitys on lukuaktien ja tapahtuma-aktien sarja. Siihen sekoittuu suoria tekstikatkelmia, Proustin polveilevaa, moniaalle levittäytyy assosiaatiosta toiseen hyppelehtivää, assosiatiivista tekstiä ja sitten muita ääniä, kommentteja. Kuuntelen Proustin pahoinpitelemiä lauseita, jossa päälauseesta sikiää yhä uusia lauseita, aistin ajattelun virtaavaa vuota. Siitä tulee nyt – ei niinkään juoruilevaa vaan värähtelevää. Olen äkkiä virittynyt, aistiva tirkistelijä. Esitys tavoittaa Proustin kirjoittajaminän hämähäkki-luonteen. Tällä hämähäkkkiydellä Proustia(kin) tutkinut  Deleuze on viitannut Proustin herkkyyteen reagoida ympäristöstä kuuluvaan värähtelyyn.

Sodoma ja Gomorra etääntyy Proustin teoksen henkilöiden ja tapahtumien maailmasta nykyhetkeen taustoittamaan, purkamaan. Historiallista taustaa teoksen kirjoitusajankohtaa ja Proustin omaa elämää ja nykyhetkeä ei tarkastella vieraana toisilleen. Itse tila, Proustin teosta kommentoivat ja valottavat nykyhetken näkemykset saattavat queerin hiljaisuuden puhumaan.

Kaapin hiljaisuutta ja tuottavaa häpeää

Kirjoitan Hôtel Marignya ruumiillistavan esitystilaksi valitun paikan hengestä. Mikään ulkopuolelta ei kieli paikan todellisesta luonteesta. Käytäviä, pukuhuoneita, saunoja, aulatiloja, lämmin kostea tuoksu, ei päivänvaloa. Tilaan on  Viljami Nissi rakentanut installaation. Siellä kukoistavat lukuisat orkideat, yhdet niistä kasveista, joita Proust kuvailee kauneuden ilmentyminä ja halun ja seksuaalisuuden symboleina. Kohtaan avatun Rush-purkin, jossa kaksi tuoksutikkua, T-paidan, jossa teksti Daddy´s little Daddy, mainoksen on-demand tarpeenmukaisestalääkityksestä seksikontaktin jälkeen, pyyhkeen, jossa teksti ihan kauhea Nato-kiima, poistettavien DVD:eiden ja muun materiaalin poisto-GAY-mainoksen, jonka alta pilkistää siviilipalveluhakemuslomake. Saunan lauteilla on vanhat hoito-ohjeet kupalle.  Olen virittynyt jo ennen esitystä mennessäni baariin.

Kohtaan baarissa Proustin ja odottelevia nuoria sotilaita, ja sisään asuu paroni de Charlus kohdatakseen räätäli Jupienin – olemme Sodoman ja Gomorran aloittavassa jaksossa, jossa ”mies-naiset eli taivaan tulelta säästyneitten Sodoman asukkaitten jälkeläiset astuvat näyttämölle.  Proust kuvaa paroni de Charlusin ja Jupienin –” kahden mykän elenäytelmää” ja ”rituaalisia valmisteluja”.  Meistä tulee Proustin minä-kertojan tavoin voyerististen värähdysten nautiskelijoita tai tässä tapauksessa salakuuntelijoita Jupienin ompelimon väliseinän takana. Kuulemme  rajut kärsimyksen ja nautinnon sekaiset äännähdykset. Proustin seitsemännen osan aloittava 30-sivuinen jakso on sodomalaisten jälkeläisten apoteoosi.

Alkunäytöksen jälkeen siirrymme varsinaiseen tirkistelyjen tilaan, hävyttömyyksien temppeliin, joka kantaa etäisiä kaikuja antiikista. Meitä on sen verran jakamassa kokemusta, että meitä toden totta tulee tunkeilijoita, kurkistelemme ja kurkottelemme nähdäksemme kaiken sen, mitä useammassa tapahtumapaikassa on tarjottavana. Tilan nurkassa on Sokrateen veistos pienellä pöydällä, jonka ympärille Jukka Ruotsalainen ja Aleksi Holkko istuutuvat pohtiakseen Proustia, hänen seksuaalisuuttaan, homoseksuaalisten nautintoja tarjoavia paikkoja, salaisuuksia ja kaapin epistemologiaa.

Eve Sedgwickin Epistemology of the closet on queer-tutkimuksen avainteoksia. Kaapin metafora liittyy normien vastaisten seksuaalisuuksien ja sukupuolten piilottamiseen. Kaappi tarkoittaa salailua, piilossa pidettyä, vaikenemista, kiertelyä, jotta tuotettaisiin hegemonista ”normaaliutta”. Sedgwick tutkii metaforista kaappia salaamisen ja tietämisen valtasuhteisena tilana.  Salaaminen edellyttää kielipelejä ja merkkejä. Kaappius on myös puheakti, joka syntyy vaikenemisen puheaktista. Kaappi on yhtä aikaa edustanut sekä häpeälliseksi koetun homoseksuaalien elämän perinnettä ja toisaalta myös tuottavaa häpeää.

 Esityksenä Sodoma ja Gomorra harjoittaa keskeyttävää väärin lukemista tai rivien välistä lukemista, se esityksellistää ”kaapin kielioppia”, purkaa tekstin oletettuja ”luonnollisia” merkityksiä.

Esiintyjät lukevat Proustin tekstiä, korjaavat Albertinen nimen Alfrediksi, Proustin rakastetuksi Alfred Agostinelliksi ja tytöt pojiksi. Tällainen ele voisi jäädä pinnallisen populistiseksi yksinään. Merkittävintä on se, miten esityksessä valtavirtaistaminen kytketään yhdeksi piilottamisen muodoksi. Aleksi Holkon ja Jukka Ruotsalaisen nurkkapöytäkeskustelu Sokrateen pään ympärillä päättyy Ruotsalaisen milteipä raivonpurkaukseen salonkikelpoista, kesytettyä , pinnallisen yhteenkuuluvuuden Pridea kohtaan ja vetoomukseen tehdä homoseksuaalisuudesta jälleen kiellettyä. Homoseksuaalisuutta ei ehkä enää ole syytä salata, mutta homoseksuaalisuuteen luikerteleva heteronormatiivisuus voi kaappiuttaa valtavirtaa myötäileväksi performanssiksi, joka rajaa pois cruisailun. Sodomassa ja Gomorrassa ei olla (hetero)seksuaalisen normeissa siitä, miten seksiä saisi ja pitäisi harrastaa.

Sodoma ja Gomorra tavoittaa vaivatta lihan ja ajattelun kytkökset, jotka Proustin romaanisarjassa ovat läsnä. Ruumis ja aistimellisuus eivät ole vain jotain satunnaista ulkopuolista vaan tekstin kudokseen ja nyt esitykseen kietoutunutta. Teksti, esitys, halu ja ruumis suodattuvat minuun ja tulevat osaksi myös minun lihaani. Lihaani ne tulevat siksi, että olen paikassa, johon minulla ei muutoin olisi pääsyä.

Esitys ruumiillistaa homoeroottisen halun  ja seksuaalisuuden dynamiikkaa, rakentaa ja purkaa sitä. Teoksen halun näyttämöt saavat latautuneita jännitteisiä sisältöjä – eivät realismina – vaan nautinnollisena kauneutena vähän kuin Mapplethorpen valokuvissa.

Kauneutta, viettelyä

Esityksen maailmassa meidät ympäröidään kasvitieteellisellä ja luontometaforilla , molemmat sukupuolet sisältävien kasvineuvoisten  ja mehiläisten yhteyttämisellä, kaksinaisuudella aivan kuten Proust tekstissään. Kasvien sukupuolielimiä – heteitä ja niissä kehittyvää siitepölyä ja emejä.  Mielessäni Proust näyttäytyy nyt Mapplethorpen sukulaissieluna. Mietin Mapplethorpen alastontutkielmien miehen ruumiiseen kohdistuvaa katsetta, eroottisia ja julkeita kasvikuvia, fetissejä, kauneutta. Yhden esityksen  ihmeellisistä kauneuden, viettelyn, kutsun ja vastaanottavaisuuden ruumiillisista transformaatioista koin Jukka Ruotsalaisen invertoitumisessa.

Onko mahdollista, että esiintyvä muotoaan muuttava ruumis voi tulla ikään kuin ruumiiksi ilman elimiä ja tavoittaa jollain tavoin kasvien radikaalia viattomuutta? Kun olen nähnyt Jukka Ruotsalaisen, vastaan, että kyllä on mahdollista. Olen häikäistynyt. Eikö tässä juuri ole plastisen kauniisti ja nautinnollisesti ruumiillistettu haluun sisältyvää elämän virtaa. Jos halut torjutaan tai ne tukahdutetaan, ei enää ole virtaavia ja läpäiseviä ruumiita.

Se on myös Jaakko Kulon, toisen sotilaan klassista sellonsoittoa tässä ruumiin paratiisillisissa monineuvoisissa nautinnoissa. Minkälaisen tuntemusten vuon musiikki yhdistettynä ruumiisiin synnyttääkään. Minulle sellon soitto tuo mieleen  viulisti Charlie Morelin, paronin rakastetun ja hänen intohimoisen suhteensa musiikkiin. Yhtä lailla kauneuden läpitunkemaa kuin Jukka Ruotsalaisen paroni Charlusin ruumis on myös tuo musiikki.  Ja Hanna-Kaisa Tiaisen Proust on se arka hiippailija, se mies-nainen. Respekt sille, miten näyttämöllä meidän katseiden alla ollaan!

Sodoma ja Gomorra sai kaivamaan esiin sen, mitä Gilles Deleuze kirjoitti teoksen Proustista ja merkeistä (Marcel Proust et les signes 1964). Ei Proustin teossarjan ydin ole Deleuzille menneen ajassa ja sen muistamisessa vaan kyse on tulevasta, ajasta joka näyttää ajan uudelleen löydettynä, tulevana.  Se sai kaivamaan esiin myös ajatukset halun tuotannosta. Halua ei tässä lähestymistavassa sidota mihinkään oidipaaliseen perhedraamaan vaan halun politiikkaan, esipersoonalliseen haluun, virtaavan elämän voiman ennen identiteettejä tai sosiaalisia muodostelmia.

Saamme esityksen päätteeksi vadelmajäämehutikun imettäväksemme. Sen olemme jo nähneet esityksessä ja myös installaation valokuvassa.

Vapauttavaa queeriä ja kaappien produktiivisen voiman juhlistamista

Etsiytyessään erilaisiin tiloja  ja tehdessään tilasta keskeisen materiaalisen kanssatoimijan Proust-hanke on samalla myös vapauttava projekti. Se etsii kaikella tavoin vapauttavaa esityksellisyyttä, esittämistä, identiteettejä, suhdetta tekstiin, ruumiisiin, tiloihin – ja vapauttaa queereihin luentoihin, tulkintoihin. Sodoma ja Gomorra  vapauttaa lukemaan merkkejä, minkä tahansa seksuaalisen orientaation tai sukupuolisen olennon tiloja – ajattelen myös luokkasuhteita. Proustin kautta voisi pohtia myös homofobian ja antisemitismin tai minkä tahansa ”vieraan” tai ”toisen yhteyttä kansallis-konservatiiviseen ajatteluun. Ja mitä tapahtuu nyt? Unkari ja Puola polkevat seksuaalivähemmistöjen oikeuksia. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen vainot ovat todellisuutta.

Sodoma ja Gomorra nousee vastustamaan tekopyhyyksiä, säilyttämään ja ylläpitämään myös vinoja traditioita sekä juhlistamaan kaappien produktiivista voimaa  kieltäytyessään asettautumasta valtavirtaistamisen tukahduttavaan syleilyyn. Sodoma ja Gomorra on kumouksellista esittämistä ja asemointia.

Esitys innoitti miettimään, miten halua ja seksuaalisuutta näyttämöllä esityksellistetään. Millaista on halu ja seksi näyttämöllä? Keiden haluja me katsomme?

Mietin, miten homoseksuaalisuus tunkeutui diskurssina, kirjoituksena, esityksinä, taiteena ajan julkiseen sfääriin.  Proust ja Foucault ovat olleet ne 1900-luvun majakat valaisemassa vastarintaisuutta, kun 1800-luvun loppua kohden psykiatria olivat ryhtyneet tunnistamaan ja käsittelemään erilaisia perversioksi luokiteltuja seksuaalisuuden muotoja. Foucault kirjoitti Seksuaalisuuden historiassaan siitä, miten ihmisiä muokattiin luokittelemalla ruumiita, haluja ja nautintoja ja miten seksuaalisuutta kontrolloiva diskursiivinen valta määritteli, sääteli ja kontrolloi ruumiita, nautintoja, haluja ja seksuaalista toimintaa. Erilaiset tiedon tuottamisen järjestelmät sukupuolittivat ja muokkasivat käsitystä siitä, miten sai haluta, nauttia ja toteuttaa seksuaalisuutta. Eikä Foucault´lta jäänyt havaitsematta sukupuolen, seksuaalisuuden, luokan ja vallan keskinäiset kytköksetkään.

Proust-sarja jatkuu vuoteen 2027. Toivomus tulevaisuuteen: voisiko saada viettää vaikkapa viikonlopun kaikkien näiden aiempien osien parissa.

Esitystiedot

Seitsemännen osan työryhmä: 

Aleksi Holkko, Hanna-Kaisa Tiainen, Jukka Ruotsalainen, Jaakko Kulo ja Viljami Nissi

Lähteet

Gronhovd, Anne-Marie (2000) Proust ja Foucault: Moving Beyond Sexual Disguises, The European Legacy, 5:3, 385-399, DOI:10.1080/713665488.

Edelman, Lee (2004). No Future. https://www.sas.upenn.edu/~cavitch/pdf-library/Edelman_No_Future.pdf

Deleuze, Gilles, and Richard Howard. Proust and Signs the Complete Text. University of Minnesota Press, 2014.

Johnson, Serena (2020). Sodomy Laws in France: How The 1791 French Penal Code Decriminalized Sodomy Without The Will of The People. Portland State University PDXScholar Young Historians Conference Young Historians Conference 2020. https://pdxscholar.library.pdx.edu/cgi/viewcontent.cgi?article=1203&context=younghistorians

Muñoz José Esteban (2009). Cruising Utopia. The Then and There of Queer Futurity (New York: New York University Press.

Sedgwick, Eve Kosofsy (2008). Epistemology of the closet. Updated ed. Berkeley: University of California Press.