Miten täynnä valoa ja kipeää elämänvoimaa Pudota-teos onkaan!  Heini Junkkaala on kirjoittanut teoksen äidin ja tyttären –- Nelly Juulia Kärkkäisen ja Gitta Oksasen  –- tekstien, haastattelujen ja improvisaatioiden pohjalta.  Ei-toivotun lapsettomuuden kuvauksesta Pudota kasvaa kuvaukseksi sukupolvien naisten ketjusta, aikuisen tyttären lujasta siteestä. Minua kosketti tässä teoksessa se, miten menetysten, surun ja luopumisen keskellä säilyy sitkeä toivo. Toivon varassa elämää eletään ja jatketaan.

Teoksen takana ovat todelliset ihmiset,  teoksen materiaalina ”löydetyt ihmiset” ja heidän ”löydetyt kokemuksensa”. Teosta esittävät nämä samat ”todelliset” ihmiset Kärkkäinen ja Oksanen. Tosi lähtökohtana ei vielä ole hyvän näytelmän tai esityksen tae. Ei mitään hätää. Pudota-teoksessa tehdään todesta teatteria, teatterileikkiä! Näytelmän ja esityksen tosi ja todentuntu syntyvät, kun ei juututa faktoihin.  

Heini Junkkaala uskaltaa ja osaa olla uskoton materiaalille.  ”Materiaalin yksinvaltaisessa haltuunotossa”, jollaiseksi Junkkaala kirjoitusprosessia kuvaa, ollaan vastuussa ja velkaa vain teatterille. Pudota onkin täysverinen näytelmä ja esitys. Fiktiona sillä on kantovoimaa ylitse ja ohitse todellisten henkilöiden todellisten tapahtumien. Pudota on jatkumoa sellaisille teoksille kuin  Axel – soolo miesäänelle ja Homoäiti, jotka nekin perustuivat todellisten ihmisten kokemuksiin. Niin teki myös Valehtelijan peruukki.  Tarkat havainnot, teoksen tosi ja todentuntu – autenttisuus – syntyvät etäännyttämällä, vieraannuttamalla ja mielikuvittelemalla.  

Pudota-teoksessa autenttisuutta synnyttävät Kärkkäisen ja Oksasen tapa olla näyttämöllä suhteessa toisiinsa. He luovat elämää ja teatterileikkiä näyttämöllä. Sanojen ja toiminnan takaa välittyvät ruumiintunnot ja affektit, joille ei sanoja ole. Näiden kahden esiintyjän energiat ja olemisen dynamiikka ovat erilaisia. Kärkkäisen näyttämöhahmo säteilee valoa ja miltei räjähtävää määrätietoista voimaa. Hänen ympärillään sädehtii valo- ja voimakehä, joka väreilee mustimmissakin hetkissä.  Hämmentävän ihailun vallassa katson Gitta Oksasen näyttelijäntyötä, täynnä hiljaista myötäelävää äidinvakautta suhteessa tyttäreen. Ihmeellistä. He esityksellistävät sitä, miltä tarrautuminen toivoon ja pudotukset menetyksiin tuntuvat. Tyttären suru on myös äidin surua.  Yhdessä jaetusta keskinäinen sidos lujittuu entisestään, ja Uunisaaren kunkkukin, Nellyn ja hänen miehensä koira, oppii ”tunnistamaan surun ja olemaan vieressä”.

Näytelmän ja esityksen 21:tä kohtausta ympäröivät läikkyvä meri ja valon väreily. Kohtauksia sitoo eri muodoissaan meri, putoaminen, hukkuminen. Meri on Uunisaaressa tai Kreetan turkoosina kimaltavaa merta.  Nelly  katsoo sängystä valon väreilyä katossa, se näyttää veden liplatukselta. Hän katsoo kattoa, tuntee putoavansa ja hukkuvansa. Putoamisesta ja hukkumisesta muodostuu teoksen läpi kulkeva metafora sitkeästä toivosta. Nellyn ja hänen miehensä vene uppoaa mereen. Mereen Nelly laskee Kreetalla unelmansa ja pudottaa neilikan perään. Jälleen yhden toiveen hautajaiset. Niin, ja kun enää ei tarvitse kannatella toivoa, voi päästä irti, antaa senkin pudota. Toivo on sitkeä, se velloo edestakaisin kuin meren aallot. Toivo syttyy ja sammuu joka kuukausi, kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Toivo on kuin lakana, jotain jota äiti ja tytär edestakaisin vetävät.

Tässä teoksessa lakanoilla tehdään paljon asioita. Niitä vedetään ja viikataan, niin kuin äidit ja tyttäret ovat yhteisenä rituaalina kautta aikojen tehneet. Lakanoista tulee materiaalia teatterileikkiin. Siellä muututaan pieneksi tytöksi, lääkäriksi, Tyyne-mummuksi, siellä tullaan näyttämöovista. Pudota on kuin äidin ja lapsen piiloleikki. Lakanan piilossa äidistä tulee lääkäri. Nelly huutaa äidilleen, että tämä voi tulla pois lakanan alta. Lakanan takaa voi seurata tilannetta.  Lakanat ovat verhoja tai esirippuja, ne ovat lapsen kapaloita. Lakanasta voi tehdä näyttämöhahmon kuin nukketeatterissa.

Pudota on teos naisen elämänkaaresta, pienestä  tytöstä, joka esiintyy koko sydämensä ilosta ja laulaa  luuli lasten syntyvän pyllystä ja joka kaipasi itselleen siskoa ja jonka elämäntäyttävä toive on oma lapsi ja äidiksi tulo. Se tarkoittaa raskaita lapsettomuushoitoa, roikkumista satojen raskaustestien kahden viivan toivossa, selviämistä keskenmenoista, hunajakennomaiseksi rakkulaksi osoittautunutta toivoa, yöpöydän laatikkoon vauvalle ostettuja asioita.  Pudota on teos  äitien ja tyttärien ikiaikaisesta sukupolvien ketjusta, läpi elämän säilyvästä siteestä.  Pudota kertoo haaveiden ylisukupolvisuudesta. Isän keskeneräiseksi jäänyt unelma Uunisaari siirtyy tyttären harteille.  Nellyn äitikin oli toivonut useampaa lasta ja nyt lastenlasta.

Pudota ei käperry, se avautuu maailmalle. Pudota on jotain vielä syvemmin kuin aiheensa, ei-toivottu lapsettomuus. Kaikkea ei voi valita. On asioita, joita ihminen ei voi valita eikä vahvalla tahdonvoimallakaan tapahtumaan ja toteutumaan.  Ja silti ihmiset jaksavat toivoa. Toivo on sitkeä. Toivo on elämänvoimaa. 

Hämmästelen itseäni, kun huomaan kirjoittavani, että Pudota on hengellinen, mikä ei tarkoita uskonnollisuutta. En tiedä, mistä se tuli. Pudota käsittelee jotain joka on aina ollut. Teos näyttää, miten omaa minä ja identiteettiä koetellaan, miten uskoa ja toivoa koetellaan. Toivo näyttäytyy ihmisen elämän syvänä olemuksellisuutena ja elämänvoimana. Ihminen jaksaa ylläpitää toivoa, ”järjetöntäkin”.  Odotetaan ihmettä tapahtuvaksi. Ollaan myös enteiden ja unien maailmassa.

Esityksen skenografian maailma on yhtä aikaa musta ja valkoinen, pimeyttä ja valoa.  Musta-valkoisessa tilassa on huoneinteriööri, pöytä ja tuolit ja ulkotila Uunisaaren kallioita muistuttamassa. Seinille projisoituu, meri ja puita. Tilassa kuuluvat meren äänet. Gitan äidin näkemissä enteissä on  mustiin pukeutunut nainen kauppaamassa sillalla mustia lapasia, joissa on punaisia pilkkuja. Vuosia myöhemmin aamuyöstä Gitta näkee Uunisaaren sillalla suden jolkottavan vastaan.  

Teoksen äiti ja tytär jatkavat elämäänsä entistä vahvempina. He eivät putoa – elämänvoima ja toivo kaiken surun ja epätoivon keskellä pitää hengissä. Toivo on punaisia pilkkuja mustissa lapasissa. Ilo ja  elämänvoima ovat Uunisaaren kallioita, joilla valo leikittelee ja jotka lempeästi laskeutuvat mereen.

Tekijät:

Ohjaus Heini Junkkaala

Kirjoittanut Nelly Juulia Kärkkäisen ja Gitta Oksasen tekstien, haastattelujen ja improvisaatioiden pohjalta Heini Junkkaala

Dramaturgi Elina Snicker

Lavastus- ja pukusuunnittelu K. Rasila

Valo- ja videosuunnittelu Titus Torniainen

Äänisuunnittelu Esa Mattila

Dramaturginen keskustelukumppani Marjatta Junkkaala