Teatterikorkeakoulun Gertrud-material on ihmeentäyteinen rakkaudenosoitus monikollisille esiintyville ruumiille, niiden erityisyydelle ja monikolliselle maailmassa ololle.  Se osallistuu monilajisuuden tutkimiseen ruumillistaen, sanallistaen, äänellistäen, kuvallistaen erilaisia olemassaolon, elämisen ja  yhteenkuulumisen tapoja.

Teoksen alaotsikkona on rakkaudesta taiteeseen & taiteesta rakkautena, rakkauden tekoina ja rakkauden työnä. Se toteutuu HAMin studiossa  ja kiinnittyy yhdeltä rihmastoltaan Viggo Wallensköldin näyttelyyn. Teemaansa se materiaalipohjanaan avantgardekirjailija Gertrude Stein ja hänen elämänkumppaninsa Alice B. Toklas sekä heidän kirjallis-taiteellinen salonkinsa Pariisissa.  Steinin Alice B. Toklasin omaelämäkerta -teoksesta ja teoksesta Everybody´s Autobiography. Tästä kaikesta versoaa ja rihmastoituu näyttelijäopiskelijoiden kirjoittamia dialogeja. Aune Kallisen perheen kirjeenvaihdosta 1960-luvulta 2000-luvulle puolestaan versoaa  teoksen äänisuunnittelijan Nicolas ”Leissi” Rehnin tekemä rakkauslaulu. Esityksen äänimateriaali perustuu mosambikilais-kainuulaisen taiteilijan Hamilton Membirin  maalauksiin perustuviin improvisaatioihin. Ja kaikkea tästä kehkeytynyttä kielellistä tekstuaalisuutta ruumiillistavat näyttämöllä esiintyvät ruumiit, esiintyvä musiikki, äänet,  esiintyvät taideteokset, esiintyvät puvut.

Teoksessa todentuu kanssaoleminen,  singulaaristen ja pluraalisten olentojen teoksessa ollaan ja tehdään yhdessä yhteisönä, ollaan monenlaisia, tehdään sirpaleista, kehkeydytään.  Gertrude-material osallistuu monilajisuuden tutkimiseen ruumillistaen, sanallistaen, äänellistäen, kuvallistaen erilaisia olemassaolon, elämisen ja  yhteenkuulumisen tapoja.

Kun tulen tilaan, kohtaan kahdeksan näyttelijää kuin lintuja näkymättömässä häkissä. Katson lumoutuneena näyttelijöiden lintuisuutta, valppaana oloa, kuikuilevia kauloja, pään nopeita käännöksiä Ja sitten nämä linnut päästetään vapauteen – tulevat häkistään lähemmäs meitä – aistimaan maailmaa. Linnuista tulee Aliceja ja Gertrudeja Teoksen näyttelijäruumiit  Gertrude Steineina ja Alice B. Toklasina ovat monikollisia ruumiita. Näemme monia variaatioita, moneutta.  Näyttämöruumiita ei yhdenmukaisteta, ei rakenneta uudelleen, ei muokata. Teos kehystyy ja näyttämöohjeistuu ja juurtuu ottamalla kommentaattoreiksi Steinin ja Toklasin suomalaissyntyisen palvelijan Margotin – heitäkin on kaksi. Taiteilijoiden teoksilla on materiaalinen pohjansa: kuka pitää huolen, kuka keittää ruokaa, siivoa… tässä Margotit brechtiläisenä materiaalina.

Teoksen dialogikatkelmissa on steinilainen klangi, samanlainen maailmassa olon ihmeen äärellä olo, identiteettien ja kielen pohdiskelu. Gertrude-materialissa on vilpittömän naivistinen ote – niin kuin lapsella. Gertrude-material ei viisastele pätkän vertaa. Se konkretisoi, se fyysistää, se materialisoi monenlaiset pohdinnat.  Se kutsuu esiin paikantuneita tapoja ajatella havaintojamme ja monia muita itsestään selvinä pitämiämme asioita uudenlaisista näkövinkkeleistä.  Kaikki siinä on tärkeää ja välittää merkityksiä, todellisuuksia – ja nimenomaan juuri petollisten sanojen sijaan. Teoksessa on etydejä yhteenkuuluvuudesta ja keskinäisriippuvuudesta. Liki höyhenenkeveitä havaintoja, henkilökohtaisia muistumia, joissa hankausta, säröilyä, dialektiikkaa, ambivalenssia. Niin kuin isä keräämässä linnunpoikasia, jotta lapset voisivat tuntea ne, altistua. Mutta entä linnanpoikaset kuoren sisällä.

Teos on samalla kevyellä tavalla syvällinen ja viisas kuin Stein.  Se lainaa muotoaan Steinilta. Se kiertää kehää, toistelee kuten Stein kirjoittamisestaan.  Olemme kielen ja identiteettien ongelmien äärellä, eivätkä ongelmat ratkea ajattelemalla ja teoretisoimalla. Steinin kirjoittamassa lastenkirjassa Maailma on pyöreä (The World Is Round 1937) on lohdullinen neuvo: ”Mutta muista aina että maailma on pyöreä vaikka siinä ei olisi mitään järkeä.” Kymmenvuotias Roosa pohtii identiteettiään, nimensä ja identiteetin suhdetta. Pohdinnoista aukeaa koko iso ongelmavyyhti kielen suhteesta maailmaan, kielen referentiaalisuudesta.  

Gertrude-material on myös teos kielestä, miten kielellä ollaan maailmassa, luodaan maailmaa,  ja samalla se on teos siitä, miten epäluotettava ja petollinen kieli on. Se on teos ruumiista, miten ruumiilla ollaan maailmassa ja yhdessä toisten kanssa. Se on teos taiteesta ja rakkaudesta. Gertrude-materiaalin tekee niin hienoksi se, että se ei selitä monimutkaista prosessuaalista todellisuutta abstrakteilla käsitteillä vaan käyttää ihan muita keinoja.  

Siellä tanssitaan kahdentuneina kuolemantanssia miekkailen vailla miekkoja. Liikettä eteenpäin ja taaksepäin, niin kuin sodassa ja taistelussa, vallankumouksessa ja utopioissa.  Siellä maalataan paljaalle iholle– kuka minun ruumistani kirjoittaa, mitä sanoja minuun kirjoittautuu, mitä sanoja minä kirjoittaa.  Tuo kirjoittamisen aktin kauneus liikuttaa minua syvästi. Ajattelen sitä identiteettiä ja subjektiviteettia rakentavana rakkaudellisena aktina. Siellä kaksi näyttelijää pukeutuu yhteiseen vaateeseen, joka yhdistää heidät. Tähän yhteenliittymään liittyvät virkatut kaksi ihmistä yhdistävät puvut kuin sädekehäksi ja tapailemaan, tasapainoilemaan, kannattelemaan ja puhumaan taiteesta.

Gertrude-material on kokeilua, mahdollisten asioiden ajattelua ja esityksellistämistä. Sen iso eetos on siinä, mitä kaikkea se ottaa esityksellisen ajattelunsa piiriin ja miten. Se maalaa kuvan Steinin ja Toklasin kirjallis-taiteellisesta salongista ja sen länsimaisen modernismin kanonisoiduista taiteilijoista ja kirjailijoista, joiden nimet me kaikki tunnemme. Samanaikaisesti se luettelee suomalaistaiteilijoita, saamelaistaiteilijan, Steinin aikalaisia afroamerikkalaisia Harlem-renessanssin taiteilijoita ja heittää ilmoille kysymyksen mistä taiteilijoista puhutaan, kun puhutaan taiteesta.

Teoksella on kolmiosainen rakenne. Sen jokainen osa koostuu sekä näyttelijöiden dialogista ja kommenteista, musiikillisista kommenteista. Nicolas ”Leissi” Rehn soittaa. Samalla tavoin esiintyjiksi tulevat Membirin maalaukset ja kaiuttimet siirtyvät esiintyjiksi.  Siellä puhutaan dialogisesti julkkiksista ja neroudesta, siellä heitetään nerousmyytti roskikseen. Siellä oleskellaan opintopiirissä pohtimassa universumin olemusta, todellisuutta ja taidetta. Siellä puretaan hierarkioita ja dikotomioita.  

Ensimmäisessä osassa ollaan Steinin ja Stoklasin maailmassa. Toisessa osassa tutustumme ryhminä näyttelijä-oppaiden johdolla Wallensköldin teosten äärelle. Me katsomme teosta kaksi minuuttia. Sen jälkeen me suljemme silmämme kahdeksi minuutiksi. Me kuuntelemme havainnoivaa ja tulkitsevaa puhetta teoksesta.

Kun palaamme näyttelystä, on tila muuttunut suureksi kehäksi, jota istuimemme ympäröi. Meidän ympärillämme kiertävät näyttelijät laulaen Leissin säveltämää ja soittamaa rakkauslaulua. Kirkkaat äänet, kuulas soundi. Monta hitaasti tehtyä kierrosta ympärillämme, kontaktissa meihin. Pieniä triangelin kilahduksia.  ”Päivä valkenee ja yläpilvi häipyy — Rakastan sinua, rakastan sinua, rakastan sinua…Elämää on kaikkialla.”  ”Mielikuvitus saattaa tuon linnun lentoon. Saattaa meidät lentoon.” En miltei löydä sanoja tuon laulun vaikutusta minuun. Näiden esiintyjälintujen ja Leissin ja hänen soittonsa ihmeellinen yhteiselo saa nytkin tätä kirjoittaessani kyyneleet virtaamaan ja rään tippumaan tuon kokemuksen muistosta. Ajattelin näitä nuoria näyttelijöitä, joiden yksinäisiä teoksia katsoin ennen joulua. Ajattelin olemista vailla huolenpitoa. Ja nyt nämä samat esiintyjäruumiit ovat yhteenkokoontumisen ihmeessä. Me olemme yhdessä, altistumme, meistä huokuu rakkaus.

Professorin prologissaan (1.9.2022 Teatterikorkeakoulussa) Aune Kallinen puhui autonomisesta näyttelijästä ja autonomisuudesta ylipäätään. Autonomisuus tarkoittaa Kalliselle itsejärjestäytymistä yhdessä toisten kanssa. Gertrud-material teoksessa nämä toiset ovat toisia ihmisiä, kanssanäyttelijöitä, kanssamuusikko, teoksen rikas äänellinen maisema, teoksen rikas tekstimateriaali, Membirin ja Viggo Wallensköldin maalaukset Nämä toiset ovat ihmisiä, konteksteja, tekstejä, kasveja, ötököitä, mitä tahansa.

”Näyttelijän on mahdollista olla autonominen niissä määrin kuin hän kykenee neuvottelemaan, valitsemaan, sopimaan ja toimimaan yhdessä. aina vuorovaikutuksessa.”

Autonominen näyttelijä ei ole yksinäinen saari. Gertrud-materiaalissa autonominen näyttelijä kukoistaa ja rakentuu yhdessä toisten kanssa.

Gertrude-material

Om kärlek för konst & konst som kärlek

Rakkaudesta taiteeseen & taiteesta rakkautena

About love of art & art as love

Näyttämöllä:

Jesper Fransson 

Ragni Grönblom-Jolly (vierailija)

Alexandra Gustafsson 

Kristiina Karhu (Näty)

Tobias Klemets 

Patrik Kumpulainen 

Sara-Maria Pirhonen 

Walter Ruokolahti 

Ohjaus ja dramaturgia Aune Kallinen

Henkilöohjaus Seppo Kumpulainen

Dramaturginen tuki Ragni Grönblom-Jolly

Tekstiilimaisemat ja pukusuunnittelu Charlotte Østergaard

Maalaukset Membir

Äänisuunnittelu Nicolas ”Leissi” Rehn

Esityksen äänimateriaali pohjautuu Membirin maalauksista tehtyihin improvisaatioihin

Anni Elif Egecioglu (laulu, sello)

Teppo Mäkynen (rummut)

Sirpa Jokinen (analoginen syntetisaattori)

Salla Hakola (sähköharppu)

Harri Kuusijärvi (harmonikka)

Jesse Markin (spoken word)

Pekka Kuusisto (viulu)

Max Zenger (basssoklarinetti)

Mikael Saastamoinen (sähköbasso)

Eero Tikkanen (kontrabasso)