Koettelevaa, leikittelevää autoteoriaa!

Katsoin ihastuksen vallassa Teatterikorkeakoulussa Rakkauden ja järjestyksen (käsikirjoitus ja ohjaus Pipsa Enqvist ja lavastus- ja pukusuunnittelu Helka Saariniemi – kummankin taiteellinen opinnäytetyö). Hehkutan vielä jälkilämmössäkin  tälle ihmeelliselle teokselle, sen dramaturgialle ja esitykselle. Hehkutan Rakkauden ja järjestyksen skenografialle – koko äänitilalle. Hehkutan esiintyjille, kollektiiviruumiin järjestys- ja haluolennoille, jotka irtonaisesti rakentavat ennakoimatonta tapahtumallisuutta. Hehkutan Rakkauden ja järjestyksen dramaturgialle.

Rakkaus ja järjestys on älykäs ja keveä filosofis-poeettinen ajatuskoe. Se leikittelee ja liikkuu rakastumisen nyt-hetken kokemuksen ja menneisyydeksi muuttuvan tarinallistuvan muiston jännitteessä.

Katsojat ja lukijat virittää brittiartistin Fred againin Julia (deep diving) Julia (deep diving) –teos, joka pohjautuu Julia Michaelsin some-viestiin. Toisena äärivirityksenä toimii arkiston määritelmä:

”Nimensä mukaisesti henkilöarkisto sisältää henkilökohtaista, yksilöllistä, omakohtaista ja subjektiivista tietoa henkilön elämästä. Se sisältää yhden, kahden tai monenkeskistä vuoropuhelua, joka ei ole syntyhetkellään välttämättä tarkoitettu julkiseksi. Henkilöarkiston kautta syntyy ainutkertainen yhteys nykyajan ja menneiden aikojen ihmiseen, hänen ajatteluunsa, tunteisiinsa ja pyrkimyksiinsä. Henkilöarkisto säilyttää ”ajattelun todellisuutta” yli ajallisen etäisyyden.”

Esitykseen kuuluu esinäytös. Opas johdattaa ennen esitystä pienoismallin äärelle. Pienoismallin esittämä tila leijuu ilmassa ja kasvaa juuria. Tilan ilmassa leijumiseen palataan teoksessa esitysten kuluessa. Leijumista on rakastuminen, arkisto juuria, mutta nekin suhteellisia.

Rakastumisen aineettoman kokemuksen aineellinen piiritys

Neljä arkistonhoitajaa ovat vettä vuotavassa arkistossa.  Arkisto on omanlaisensa porvarillisen näyttämön versio; suljettu tila, takaseinällä arkistohyllyt ja etualalla arkiston pöytä. Siellä käydään taistelua. Arkistohyllykköjen takaa ilmestyy aika ajoin sanansaattaja tuomaan viestejä arkistonmuodostajalta – ja  suljetun arkiston ulkopuolella on maailma. Järjestyksen ja vakauden tila on jo valmiiksi epäjärjestyksessä.

Arkistonhoitajat ovat järjestämässä teini-ikää. Teini-iän arkisto on hyvässä järjestyksessä, kun sieltä on seulottu pois se, mikä sinne ei kuulu, tässä tapauksessa esimerkiksi kondomit. Toinen aineisto koostuu suvun patriarkoista, valokuvista, joissa miehiä hevosen, kiväärien, höyrylaivan tai urkupillien kera.  Arkistonjärjestämisen keskeyttää muiston haltijan sanansaattaja, joka tuo kiireellisen arkistointitehtävän, hauraan aineiston, rakkausmuiston, joka on kuin ”kuoleva lintu tai pommin laukaisin”. Toimintaan sysäävä tulokulma jatkaa paradoksia. Muisto on vaarassa muuttua tarinaksi, ja arkistonhoitajien pelastustyönä on nyt suojata rakkausmuistoa ajan kululta. Tästä alkaa ” rakastumisen aineellinen piiritys”: ”Niin paljon kuuluu arkistoon, mutta arkistoon ei kaikki kelpaa”   ”Seulomme ja seulomme. Punomme ja paulomme.” 

Pedantti tarkkuus ja rakkausmuisto asettuvat koomiseen suhteeseen. Rakkausmuistoa kuvaillaan määrällisin suurein. Rakkausmuiston on muiston haltija jakanut 7 ihmisen kanssa, ajatellut muistoa 6792 minuuttia  kuunnellen 157 kertaa Julia (Deep Diving) -kappaletta, verrannut kokemaansa muihin rakkausmuistoihin ja juonut kolajuomaa 64 tölkkiä.

Alkaa rakkauden materiaalisen järjestyksen luominen kategoria kategorialta Teoksen dramaturgiassa rakkauden kokemusta piiritetään sellaisin materiaalisen järjestyksen kategorioin kuin esineet, aika, äänet, tila, puhe. Kuudes kategoria jää vielä arvoitukseksi.

Koettelevaa liikehdintää

Rakkaus ja järjestys on jatkuvassa koettelevassa liikkeessä. Teos leikittelee paradoksilla, loogisella ristiriidalla. Eri tekstilajeja ja yhteensopimattomien maailmoja törmäytetään toisiinsa. Teoksen nimeen sisältyy samaa toisensa pois sulkevaa dialektiikkaa kuin vaikkapa Brechtin näytelmään Poikkeus ja sääntö.

Enqvist on dialektinen kokonaisvaltainen ajattelija. Rakkaus ja järjestys lähtee vastakohdista. Lähes kaikki on  ristiriidoilla kyllästettyä. Arkisto on paikka, joka suodattaa keinotekoisesti ristiriitoja ja yhteen kuulumattomia aineksia. Teoksen ajatuskokeessa leikitellään rakastumisen kokemuksen arkistoimisella. Miten käy salaisen ja kätkössä olevan ja käskettävissä olevan kurinalaisen järjestyksen kamppailussa?

Rakkauden ja järjestyksen maailmassa arkistot halutaan saattaa mykkyyden ja sokeuden tilasta puhumaan, aistimaan, haluamaan. Minulle teos näyttäytyy näin myös maailmankuvallisena filosofis-poliittisena kannanottona. Kategoriat tuovat turvaa, kokemus sen sijaan on turvattomuutta, hetkellisyyttä, kaaosta. Mitä muisti ja muistaminen tekevät? Ne liudentavat ja laimentavat. Kieltään tapaileva puhe tai toisen ihoa hamuava käsi ei arkistossa tai järjestyksessä elä.

Teos on jatkuvaa koettelua eletyn ja koetun ajan ja kokemuksen sekä ulkoisen ns. tosiseikkojen välillä. Sanansaattaja tuo ajan  mittaamisen perinteisiä välineitä vuorovesi, kynttilä, hiekka. Me tiedämme tämän rakastumisen ajallisen keston tunteina ja minuutteina, mutta mitä tuo tieto välittää ajan tiheydestä. Samoin äänimaailma on täynnä ulkoisia ja sisäisiä ääniä, riippuu kenen näkökulmasta asiaa katsotaan ja koetaan. Rakastumisen kokemus pakenee tätä objektiivisen todellisuuden jähmettävää voimaa.

Rakkautta ja järjestystä pitää jopa perinteisenä juoninäytelmänä sen tavassa rakentaa jännitettä, paljastaa menneisyyden tapahtumia vähitellen ja kiepauttaa asetelmia uusiin asentoihin.

Kielipelit ja leikittely

Rakkauden ja järjestyksen kielipeleissä leikitellään eri kielirekistereillä ja aineellisen ja aineettoman olomuotojen erilaisuudella.  ”Aineeton on päämäärä saavuttamaton, mutta aineellinen ei. Aineeton voi saada minkä muodon tahansa, mutta aineellinen ei. Aineetonta voi tulkita mielensä mukaan, mutta aineellista ei.”  Arkistointi sujuu muka ”all cucci”. ”Vallan versace”, mikä ei olekaan totta vaan ” tämä on too muchi” . ” sutsi satsi”  siellä on arkistonhoitajan ”pahamielikiristystä” . Asioita voi ottaa pois. ”Viuh”.

Teos rakentaa metaforisia kiinnittymiä. Sen sanastoa ovat kaiken vuotaminen, vesivahingot, linnat, holvit,  siellä leijutaan, lennetään, siellä on sulaa muotoiltavaa ainesta. Teoksen ajattelun liike tekee samaa: se lainehtii, se vuotaa, se ottaa erilaisia asentoja ja asemia.

Arkistonhoitajien työ lipsuu, se karkaa haluun suudella, se karkaa ruumiinosiin, joita suudellaan ”kainalo, korva, kainalo, suu, suu, suu, kieli”. Miten aistimusvoimainen onkaan tuo luettelo!  Arkistonhoitajat vetävät suudelmasta yhteisenä johtopäätöksenään ajatuksen läsnäolevasta nykyisyydestä ja tulevaisuudesta. Suudelmassa ovat kokemukset ja oletukset, minuuden pysyvyys ja jatkuvuus. Suudelmassa on liike kohti tulevaisuutta kuin maatumista. Teksti kehittelee ajatusta, liikuttaa ja kieputtaa – ”Keston kuvaaminen sanoin muuttaa keston tilaksi. Kuljemme aikaan kuin holvattuun pylväikköön.” Ja johdattelee sitten kysymykseen siitä, miten paljon ihmisellä on valtaa menneisyyteen ja päätyy lopputulemaan, että ehkä enemmän kuin nykyisyyteen: ”Voimmehan unohtaa kokemamme rakkauden tai muistaa sen sata kertaa, laittaa sen tapahtumaan sata kertaa.”

Teos käsittelee rakastumisen muistoa mutta samalla ajan kaikkia ulottuvuuksia, olemassaoloa menneisyydessä nykyisyydessä  ja tulevaisuudessa. Teoksen arkistonhoitaja pohtii, miten ”Menneisyyteen voimme hypätä painottomasti leijumaan, uusi tuulenvire, nytkähdys, hengen haukkominen ja uusi pyrähdys.” Menneisyys ei enää välttämättä olekaan menetettyä ja jähmeää vaan ”sulaa, muotoiltavisaa ainetta”

Rakkauden ja järjestyksen arkistonhoitajat ovat kuin hyviä haltijoita, joiden tehtävänä on suojata rakkausmuistoa ajan kululta. He ovat rakentamassa aineettomille olemisen tavoille ”aineellista linnaa”. Jälkikäteen sitten selviää, onko ”aineeton halukas asuttamaan tätä linnaa. Muistossa kummittelee tarinan ja fabuloinnin uhka – sinne tulee kaikenlaista, nyt esimerkiksi sardiinipurkkina. Esineiden äärellä arkistonhoitajat tulkitsevat rakkausmuistoa, joka tässä osoittautuu keskiluokkaiseksi ja sisämaalaiseksi. Sinne ei sovi sardiinipurkki, jota yksi arkistonhoitajista sinne tahtoi lisätä.

Teos paljastaa arkistonhoitajien lähestymistavan perustavanlaatuisia eroja. Toiset ovat ortodokseja, toiset fabuloijia, on järjestyksen valvojia ja anarkisteja.  Rakkauden ja järjestyksen päähenkilö on poissaoleva tai hänen tietoisuutensa ja kokemuksensa on jakaantunut neljän arkistonhoitajan kesken.  

Aika konkretisoituu, sitä vedetään, rakastumisen aika on kangasta, jota venytetään, jossa piehtaroidaan, jolle antaudutaan ja johon kätkeydytään. Äänien kohdalla arkistonhoitajat tuottavat erinomaisen yksityiskohtaisen äänien luettelon eri tilojen äänistä, rakastuneiden itse tuottamista äänistä ja jopa rakastumisen äänijärjestyksestä, kuvitteellisista radion soittolistoista – ääniin alkaa sekoittua jo puhetta ja juuri

Juuri tässä vaiheessa arkistonhoitajat toteavat turhautuneina kaiken vuotavan kaikkialle eikä vuotoja voi tilkitä.

Ihmisen toimijuudesta ja ajan ja tilan ulottuvuuksista

Teoksen ajatuskokeilut ja -kehittelyt ajan ulottuvuuksilla ovat huikean hienot. Lakisääteisellä kahvitauolla arkistonhoitajat jatkavat pohdintaansa ja seuraava suuri filosofointi toimijuudesta suhteessa aikaan. Teos laajenee filosofiseksi pohdinnaksi siitä, minkälaisena ihminen kokee ajan ja eletyn elämänsä, johon tehdään jatkuvasti ”retrospektiivisiä korjauksia”, arkistonhoitaja kysyykin: ”mitä jos suurin toimijuutemme ei olisikaan nykyhetkessä”   ”tulevaisuuskeskeinen subjektivismi on tulevaisuuskeskeinen cv-kanava, jonka öisessä uutisikkunassa käydään keskustelua protestantismin hengen ja junan vaihdehenkilön välillä”. 

Rakkaus ja järjestys lähettää viestin myös uusliberalismille:  ”itsen kehittäminen taikoo rakenteelliset, sosiaaliset ja planetaariset linnanmuurit näkymättömiin”

”Maailmankuvat ja peruskäsitykset olemassaolosta  olemassaolon tarkoituksesta ohjaavat elämiä kuin vaihteiden vaihtavat junia. Ne määrittävät sen, millaisia raiteita pitkin kuljemme kohtia seuraavaa asemaa.”

Kaikki vuotaa kaikkeen: aika tilaan, tilaan puhe, menneisyyteen tulevaisuus. Tässä arkistonhoitajien  liikehdinnässä tulevaisuus alkaa näyttää suljetummalta. Arkistonhoitajat pohtivat, miten retrospektiiviset korjaukset ovatkin ehkä parantavia eivätkä itsepetosta. Tilan kategorialla rakkausmuistoa järjestellessään edetään kauppakeskuksesta ja bussipysäkiltä kohti kerrostalohuoneistoa.  Jälleen Enqvist leikkii kielirekisterin yhteismitattomuudella: huoneiston ulkopuolella ”kulkee verkostomaisesti teitä, jota ovat Helsingin uusimmassa kaavassa”. Ja samaan aikaan arkistonhoitajat joutuvat yhä enemmän kuvitelmiensa valtaan ”joku pitää sormia jonkun toisen vatsalla paidan alla” – liki orgastinen hetki – ”puut puhkeavat kukkaan, sataa”.  

Tila alkaa menettää ulkoisia kehyksiään. Siltä poistetaan kerrostumia: ”sen alla leijuu tuuli ja huoneen juuret hieluvat tuulessa, huoneesta tulee tila, joka leijuu ilmassa, linnaksi taivaalla.” Katsoja saa nyt selityksen pienoismallille. Teoksen dramaturgiassa etäännytään rakastumisen materiaalisesta järjestyksestä ja lähestytään rakkautta.

Puheesta kokemukseen – suvereenia autoteoriaa

Rakkaus ja järjestys ei jätä koettelematta puhettakaan.

”Rakastuminen on täynnä huutoa ja hiljaisuutta. Vitutusta, kauhua, kiimaa ja hengen haukkomista.” Teoksen havainnot rakastumisen kielestä ovat tarkkoja: Rakastumisen puhe on samaa toistuvaa, jankkaavaa, Tai sitten se on sopertelua, yritystä sanoa jotain eri tavalla kuin ennen.

Rakkauden puheen luonne asettautuu vastakohdaksi kirjallisuuden ja draaman rakkauden puheelle, josta kiima ja huuto puuttuvat. Kirjallisuuden imperfektiseen,  sävykkyyttä väistävään puheeseen sekoittuvat teoksessa sitten rakastumisen (rakastelun) hetken tuntemukset kuin kutsumattomat nälkäiset vieraat: ”Käsi vatsalla, paitasi alla” tai  ”vittu, miten ihana olo”.

Muiston affektiiviseen ruumiintuntoiseen tilaan voi päästä vain kokemalla ja tuntemalla. Kaikki vuotaa yhä enemmän. Arkistonhoitajat  välittävät nyt kokemuksellista tietoa, affekteja, jotka uhmaavat arkistojen aineistojen järjestystä, luotettavuutta ja objektiivisuutta. Muiston ylläpitäjät haluavat pelastaa muiston ruumiintuntoina, aistillisena haluna.

Vielä yhden kiepsahduksen teos tekee lopussa ja muuttaa näkökulmaa. Ollaankin itse kokemuksessa, siitä tulee minä-puhetta, minän halua. Minä haluaa, että episodinen muisti toimisi kuin arkisto, josta voisi ottaa muiston hyllystä kuin esineen ja ”kävellä rakkauden syleilyyn kuin arkistoon, avata syntymän ja ryömiä sen sisään. Syntyä uudelleen ”Samaan rakkauteen” – ja teos päättyy : ”Vesi romahtaa tilaan.”

Rakkaus ja järjestys on kokeilua kirjoittamalla ja esittämällä – ehkä juuri tässä teoksen esseemäisyys. Teoksen olemassa olon tapa on hieman samanlainen kuin piirtämisen tai arkiston. Enqvist tekee dramaturgiassaan samaa kuin Michel Foucault ja Jacques Derrida. Piirtäminen on Jacques Derridalle kurkottamista kohti sellaista jälkeä, joka ei ole saavutettavissa. Rakkaudessa ja järjestyksessä kirjoitetaan sisään ja lähestytään sellaista, jota ei enää ole, jota ei voi enää katsoa, ei koskea tai tuntea. Samalla tavoin arkisto synnytti Derridassa mahdottoman halun löytää jälkiä todellisesta tapahtumasta. Arkistot ovat julkisia, mutta ne ovat täynnä yksityisiä arkistoja, henkilökohtaisia, myös intiimejä aineistoja, psyykkistä menneisyyttä, jota Derrida haluaa säilyttää.

Foucault puolestaan kysyi, mitä ajattelulle tapahtuu ajan kuluessa. Arkisto oli Foucault´lle sääntöjä. Sääntöjen mukaisesti jotkut asiat katoavat ja pyyhkiytyvät pois, toisia taas ilmaantuu ja säilyy. Arkistot määrittelivät sen, minkälaiset lausumat olivat mahdollisia, mitkä taas eivät  oli mahdollista, mikä taas ei. 

Rakkaudessa ja järjestyksessä arkiston suljettuun tilaan vuotaa vettä. Vuotaminen on Rakkauden ja järjestyksen keskeisin metafora. Kaikki vuotaa kaikkialle. Järjestystä on mahdoton saavuttaa. Jo rakastuminen itsessään on vuotamista. Kokemus ja ruumiintunnot, kokemuksesta kirjoittaminen, teoria, filosofia – kaikki vuotaa.

Rakkaudessa ja järjestyksessä Enqvist näyttää, miten mahdollista autobiografista aineistoa  voi käyttää,  miten sitä etäännytetään, miten se saatetaan yhtymään muiden tekstilajien, maailmojen ja lajityyppien kanssa. Tällaisessa liikunnossa luodaan uudenlaista dramaturgiaa. Ehkä tämä on sitä, mitä feministitutkija Lauren Fournier määrittelee autoteoriaksi. Siinä teoria, filosofia ja omaelämäkerrallinen ruumiintuntoinen aines sekoittuvat. Rakkaus ja järjestys yhdistää suvereenisti taiteen tekemisen, elämän ja teorian – niin kuvittelen.

Toivottavasti tämä teos voidaan vielä nähdä jossain!

Lähteet

Derrida, Jacques (1996, alk 1995). Archive Fever. Freudian Impression. Chicago: University of Chicago Press.

Elo, Mikko (toim.) 2015. Kosketuksen figuureja Helsinki: Tutkijaliitto.

Foucault, Michael (2005, alk. 1969). Tiedon arkeologia. Suom. Tapani Kilpeläinen. Tampere: Vastapaino.

Fournier, Lauren (2021). Autotheory as Feminist Practice in Art, Writing, and Criticism. The MIT Press.

Heikkilä, M. H. (2014). Viivan dekonstruktio: Jacques Derrida ja piirtämisen jälki. teoksessa M. Heikkilä, & H. Johansson (Toimittajat), Viivan filosofia (Sivut 81–107). (Taideteoreettisia kirjoituksia Kuvataideakatemiasta). Taideyliopisto.

Karkulehto, Sanna, Saresma, Tuija, Harjunen, Hannele & Kantola, Johanna (2012). Intersektionaalisuus metodologiana ja performatiivisen intersektionaalisuuden haaste. Naistutkimus-Kvinnoforskning 4/2012, 16–27. https://www.researchgate.net/publication/315657801_Intersektionaalisuus_metodina_sukupuolentutkimuksessa

Ketelaar, Eric 2002. Archival Temples, Archival Prisons: Modes of Power and Protection. – Archival Science 2, 221–238