Baltic Circlellä oli upea ohjelma. Tulevan näyttämölle oli hieno tilalöytö RTI-talo. Kaikkea en pystynyt näkemään. Mutta alan ehkä nähdä ja ymmärtää enemmän. Anteeksipyyntö siitä, että kirjoittaminen on kestänyt. On ollut kaikenlaista. Teosten äärellä oleminen jätti sellaista syyhyä, jota oli pakko raaputtaa.

Keskityn kokemiini teoksiin tai tapahtumiin:  Rampa associationsin  Haavoittuvaisia havaitsemisia  -tapahtumakokonaisuus ja sen osana Yökylässä;  Undertone – Traces of Imminence  (Eric Barco, Geoffrey Erista, Aju Jurvanen, Selma Kauppinen, Amita Kilumanga, Iiris Laakso, Mikki Noroila) sekä Henriikka Himman arkkitehti ja tutkija Kaisa Karvinen, näyttelijä ja esityksentekijä Julia Lappalainen, muusikko, säveltäjä, äänisuunnittelija, esitystaiteilija ja Nicolas Rehn ja valo- ja tilasuunnittelija Sofia Palillo)  I was living in a strange place. Ne ovat erilaisia mutta niissä on myös jotain yhteistä: rakennettiin yhdessä jaettuja tiloja, kuulumista,  tehtiin näkyväksi ja kuuluviin rampoja horisontteja ja purettiin ajattelu- ja valvontarakenteita.  Niin ja luotiin ihmeellistä hyvää tekevää liikettä, joka kutsuu ja pakottaa tuijottamaan ja aistimaan, niin kuin Biret Haarla Pieskin ja Gáddjá Haarla Pieskin teoksessa Starting from Staring – čalmmiid čađa.

Olemme paikkasidonnaisia materiaaliseen maailmaan ja omaan ruumiiseemme sidottuja olentoja. Tietoisuutemme on sidottu ruumiiseen, sen orientaatioon ja suhteisiin itsemme ja toistemme kanssa. Teoksista avautui näköaloja vapauteen, perustavaa laatua oleviin oikeuksiin, huolenpitoon. Ja samalla eettinen velvoite yrittää havainnoida, nähdä ja ymmärtää sitä, mitä ympärillä tapahtuu.

Kiitos näille teoksille! Taiteen kautta avautuu hetkisesti valaistunut näkökulma, välähdys ymmärryksestä.

Rampoja horisonttia – unelmointi on pakollista

Kansainvälisen kroonisesti sairaiden rampataiteilijoiden työryhmän muodostavat Isa Hukka, Aku Meriläinen, Sunna Maaret, Ar Utke Ács, Laura Lulika, Sal Reis Trouxa. He kutsuivat yökylään unelmoimaan. Yökylää parempaa voi tuskin kuvitella. Seon turvaisa yhteinen intiimi tila, joka nyt tarkoitti patjoja, tyynyjä, mukavia koloja, asettautua, miten kukin mielii ja mitä oma ruumismieli kutsuu. Viiruksen tila oli yhtä jättimäistä makkaria, jossa saattoi kaikessa rauhassa oleilla. Siellä myös pohdittiin sellaisia teemoja kuin saavutettavampi esiintyminen, dogmaattinen ajattelu, itsesensuuri, miten kuvitella traumatietoisempia tulevaisuuksia.

Seurasin Yökylää striiminä RTI-talosta, ja kokonaisvaltainen kokemus jäi tavoittamatta. Silti striimattunakin Hukan sooloesityksen voima ja Sunna Maaretin  musiikin ASAP As Slowly as possible hauras voima puhuttelivat. Ja meillekin oli tarjolla ravintoa (Sal Reis Trouxa & Ar Utke Ács: a guttering). Menin lauantaina Viirukseen Yökylän varsinaiseen tapahtumapaikkaan, jotta oikeasti tuntisin omalla ruumiilla.

Tila tarjosi mahdollisuuden tutustua queer crip-teksteihin ja kirjoihin, vaatteiden tuunaamiseen, lauantaina iltana saatoin pelata videopeliä (tarkoittaa opetella, ekan kerran elämässäni pelasin, kunnon mäiskintäpeliä Streets of Rage).  Mietin queerin ja videopelien yhteyttä, nehän ovat aina olleet queer! Koko tila ja ihmisten tapa olla kutsui luokseen, uskaltauduin enempään. Ei vain videopeleihin vaan myös tietämään sitä, miten leedsiläis-berliiniläinen taiteilija Hang Linton luo vapaita, taipuisia ääni- ja kuvavirtoja AFK Driftissään. Uskaltauduin samplerin ja syntetisaattorin äärelle kysymään, miten tätä kaikkea tehdään. Ilta oli sellainen, miksi me osallistujat sen teimme. Minua kiinnosti tuo teknologiavetoisuus, josta tulikin kutsu olla sen kanssa ja solmia yhteyksiä. Olisin voinut ottaa mikinkin ja improvisoida soundtrackin kanssa. Arkajalkana en uskaltanut.

”Emme luovuta. Emme luovuta.”

Isa Hukan yhdessä yhteisön kanssa tuottama spoken word puhui siitä, miten voisimme rakentaa kestäviä vahvoja yhteisöjä. Me valtaväestö voimme vähintäänkin ottaa selvää, mistä kaikesta on kysymys, kenelle, ja mitä crip-teoria pitää sisällään.

Teksti ja koko tapahtuma on ravistelua ja lempeämmin ajateltuna herättelyä, josta kuuluu queer-kulttuurin uhma ja ylpeys, jolla vastustetaan syrjintää. Tässä ollaan oman ruumismielen kanssa sinut, ei omaa rampuutta vastustaen vaan sen olemassaolon tunnustaen.

Tämä on poliittinen projekti – uuden tilan raivaamista ja rampojen horisonttien luomista – unelmointi on pakollista. Tämä on horisontaalista vastarintaa vertikaaliselle maailmalle. Tämä on irtautumista säälittävyydestä ja vamman stigmasta.

Sana ´rampa´ on nyt käytössä situationistien détournementtina, jossa ideoita, käsitteitä ja kuvia otetaan haltuun ja muunnetaan radikaaleihin tarkoituksiin. Nyt vähättelevä sana rampa tuo esiin ne jännitteet, jotka syntyvät, kun ruumiita pidetään kokonaisina. Ramman ruumis ei ole sitä, mikä patriarkaattisissa, rasistisissa ja heteroseksistisissä rakenteissa näyttäytyy vahingoittuneena. Jo koko käsite rampa merkitsee nyt poliittista aktivismia, liittoutumia, vastarintaa.

En tiedä tarpeeksi, olen ignorantti. Yritän ottaa selvää. Crip-aktivismi yhdistyy queer- ja affektiteorioihin. Niihin utopistisiin ja rajattomiin tulevaisuuksiin, joista queer-tutkija José Muñoz on  kirjoittanut ja jotka voivat hetkittäin olla läsnä teoksissa. Teoksessaan The Sense of Brown (2020) Muñoz kirjoitti siitä, miltä tuntuu olla ruskea. Nyt Isa Hukka ja Rampa associations tarkastelevat samankaltaista ”affektiivista eroa”  miltä tuntuu olla rampa, vammainen, se, jonka tunnot mitätöivään, mitä ovat rammat tunteet ja miltä tuntuu olla rampa.Niin, ja he esityksellistävät sitä, mitä Raymond Williams aikoinaan hahmotti tuntemusrakenteina (structures of feeling), kollektiivina tuntemuksina, miltä tuntuu olla maailmassa. Nyt maailmassa oleminen tarkoittaa rampana identiteettinä ja enemmistöjen toisena olemista.

Isa Hukka viittasi TINFOn haastattelussa amerikkalaiseen taiteilijaan Johanna Hedvaan ja hänen sairaan naisen teoriaansa (Sick Woman Theory).  Hedvan sairaan naisen lukeminen oli milteipä evankeliumillista. Hedvan ajattelussa “sairas nainen” tarkoittaa identiteettiä ja ruumista, joka voi kuulua kenelle tahansa, jolta on evätty julman optimistinen lupaus etuoikeutettujen olemassaolosta ja jonka huolenpidolla ja selviämisellä ei ole mitään väliä. Isa Hukan hanke toteuttaa sitä, mistä Hedva kirjoittaa:

“The most anti-capitalist protest is to care for another and to care for yourself. To take on the historically feminized and therefore invisible practice of nursing, nurturing, caring. To take seriously each other’s vulnerability and fragility and precarity, and to support it, honor it, empower it. To protect each other, to enact and practice community. A radical kinship, an interdependent sociality, a politics of care.”

Valvontayhteiskunnassa

Geoffrey Eristan ja työryhmän teoksessa UNDERTONE – Traces of Imminence olen dystooppisessa todellisuudessa, jossa vapauttani rajataan monin eri tavoin.  Teos on tilalähtöinen, kokonaisvaltainen installaatio. Kliininen, kylmänkirkkaassa neonvalossa loistavat RTI-talon tilat soveltuvat valvonnan maailman luomiseen erityisen hyvin lasiseinineen. Katsojan ottaa RTI-talossa vastaan monenlainen tarkastus ja kysymysten sarja, jonka hymyttömät vartijaesiintyjät suorittavat. Ala-aulassa ohjelmoidut, ennakkoon kooditetut koulutuskeskuksen kouluttajat tanssivat. He ovat anonyymejä, kasvot peitossa, meitä lähellä, mutta samalla etäällä, vailla minkäänlaista kontaktia. Se näyttäytyy näkymättömän vallan manifestaationa.

Teos on yhtä pakonomaisen järjestyksen ylläpitoa, kontrollia, vapauden rajoittamista, kuuliaisuutta.  Meidät jaetaan värikoodin mukaisiin ryhmiin, seuraamme lattian värinauhaa  ja vaellamme omiin luokkiimme ja luokasta toiseen. Olemme uudelleenkoulutuskeskuksessa. Meiltä kielletään kännykän käyttö. Valvojiemme käskyjä noudattaen siirrymme yhdestä koululuokasta toiseen. Luokat ovat tila-installaatioita, jotka havainnollistavat erilaisia valvonta- ja manipulaatiokäytäntöjä. Meitä aivopestään dominanssin perusteista, toisessa meiltä odotetaan uskollisuuden valaa. Näemme peilin, jonka kautta meitä voidaan tarkkailla ilman, että tarkkailijan kasvot paljastuvat. Näinhän Panopticon juuri toimii. RTI-talo muistuttaa jollain tavoin Foucault´n Panopticonia.  Benthamin keksinnön periaatteena oli, että vallan tulee olla näkyvää ja samaan aikaan todentamatonta. Käytäviltä näkee luokkahuoneisiin. RTI-talon tilassa ihmistä vakoillaan. Ulkoisesta vallankäytöstä ja valtasuhteesta tulee alamaisuutta. Ihmistä ei tarvitse pakottaa vaan vain tarkkailla. Ihminen alkaa totella, sisäistää valtasuhteen, josta tulee näkymätöntä ja normalisoitua todellisuutta.

Mikään systeemi ei voi tukahduttaa ihmisen perustarvetta vapauteen. Teoksen dystooppisessa maailmassa sana kiertää emansipaatiosta ja vapautumisesta. Täälläkin on siis vastarintapesäkkeitä. Subjektit voivat myös ryhtyä vastustamaan valtaa. Tapahtuu  hälytys, meidät johdatetaan käytävien reunoille, mistä seuraamme pakenijoiden ja kiinniottavien vartijoiden loputonta juoksua.

Tällaiset immersiiviset teokset kiinnittävät huomion erilaisiin hienovaraisiin valvonta ja hallintakäytäntöihin. Traces of Imminence toi mieleeni tanskalaisen SIGNAn, Signa & Arthur Köstlerin vuonna 2001 perustaman taidekollektiivin paikkalähtöiset performatiiviset installaatiot. Niissä on tutkittu valtaa ja monia muita yhteiskunnallisia ilmiöitä.  

Mikä on tämän teoksen pohjavirettä? Tässä teoksessa immanenssia, jatkuvaa läsnäoloa ja vaikutusta on valvonnan alaisena oleminen. Teoksessa näkyy totalitaristinen valtio, jossa sallitaan vain yksi mielipide. Valvontayhteiskunnassa tai valvontavaltiossa tai sähköisessä poliisivaltiossa joukkovalvotaan ja rikotaan kansalaisoikeuksia ja yksityisyyden suojaa.

Emme ole kaukana digitaalisesta totalitarismista, jota harjoittavat yritykset tai valtiot. Tieto valvonnasta ei ole läpinäkyvää, emme tiedä, miten kaikin tavoin ja mitä kaikkea tietoa meistä on. Digitaalisen ajan erilaiset kansalaisoikeuksia ja yksityisyyden suojaa rikkovat joukkovalvonnan muodot voi asettaa myös kyseenalaiseksi, niin kuin Edward Snowden teki.

Teoksessa toteutuu käsitys immanentista ja tuottavasta vallasta. Tällainen hallinta ei pakota, sen tapa toimia on kavalampi. Valvontayhteiskunnassa julkisia tiloja valvotaan yhä älykkäämmin, algoritmien avulla käyttäytymisestämme tiedetään ja sitä tarkkaillaan. Valvontakameroita on kaikkialla, ne tulevat tunnistamaan kasvoja ja poikkeavaa käyttäytymistä. Turvallisuuden nimissä vedotaan todellisiin tai kuviteltuihin uhkiin. Kyse ei ole edes dystooppisesta tulevaisuudesta vaan nykyisyydessä. Esimerkiksi raportti afrikkalaistaustaisten kokemasta syrjinnästä Suomessa (2020) on tästä yksi muistutus.   Meillä harjoitetaan afrofobistista syrjintää, joka on jokapäiväistä todellisuutta monille afrikkalaistaustaisille Suomessa.

Pura ajattelurakenteita, älä rakennuksia – rakentamisen toiveikkuudesta

I was living in a strange place on paikkalähtöinen esitysessee. Essee lajina antaa mahdollisuuden käsitellä monimutkaisia aiheita ja sekoittaa erilaisia tekstiaineksia. Teoksen innoittajana ja dialogikumppanina on Helmi Kajasteen esseekokoelma Rakenna, kärsi ja unhoita (2020), josta avautuu merkityspolkuja rakenusten pysyvyyteen/klassikkouteen ja raunioitumiseen.

Esityksen materiaalisena kanssatoimijana on vuonna 1988 rakennettu RTI-talo, jota tekijät kutsuvat moderniksi raunioksi. Prologi RTI-talon alakerrassa on valottanut talon historiaa ja virittänyt meitä. Siirrymme ylemmäs valtaisaan tyhjään tilaan, jonka eri puolilla liikumme. Teoksen kuluessa liikutaan mentaalisesti myös yksityisissä tiloissa, kodeissa eri puolilla pääkaupunkiseutua. Minä-kertoja  henkilökohtainen elämä avautuu kuvasta ja kaikista sen aikakerrostumista sen alta ja päältä. Tämä privaatti  antaa aavistuksen, mitä kaikkea on tapahtunut.  ”Rakentaminen on toiveikasta”. Esitys siteeraa Helmi Kajastetta ja samaan aikaan valokuvaan tallentunut henkilökohtainen ilme on väkinäisen toiveikas. Kodista tuleekin vieras lapsen nimiäisjuhlassa. Teoksen äänimaisema välittää kalseaa autioituneisuutta. Jälkikäteen mietin, mitä minulta jäikään äänimaailmasta havainnoimatta. Olin rajallinen aistija.

Tutustuimme myös Oulun yliopistollisen keskussairaalan arkkitehtuurin periaatteisiin, käväisimme Brysselissä. Teoksen päätöksenä siirryttiin katsomaan alempaa avautuvaa näkymää betonimyllystä, jonne esiintyjät kippasivat betonin raaka-aineita. Mylly pyörii. Betonia valmistuu. Mihin päätyi se optimismin, toivon ja tulevaisuuden ilmapiiri, jossa betonista 1960- ja 1970-luvulla rakennettiin? Aiemmin teoksessa meille oli paljastettu puisen muotin sisältä betonikappale.

I was living in a strange place jakaa betonibrutalismin ja modernin arkkitehtuurin ajattelun materiaalin rehellisyydestä: rakenteita ei piilotella.  Tämä on omanlaistaan art brutia, jossa on käytetty raakaa betonia, mutta ennen kaikkea raakaa havaintoa. Le Corbusier kirjoitti vuonna 1960 siitä, miten oli käyttänyt raakaa betonia ja miten tuloksena oli täydellinen rehellisyys materiaalia kohtaan. Betonissa näkyi valun jälki, se ei valehdellut: ”Raaka betoni julistaa: minä olen betonia”

I was living in a strange place muistuttaa, että tilat ovat fyysisiä, mutta ennen kaikkea mentaalisia ja yhteiskunnallisia. Niiden arkkitehtuuri välittää myös rakenteita ja sosiaalisia käytäntöjä. Rakennuksilla ja arkkitehtuurilla on omat olemisentapansa. Ne rakentavat ihmistä ja kokonaisia sukupolvia. Tämä esitysessee asettaa erilaiset materiaalisuudet arkkitehtuurin, rakennukset ja oman ruumiin ja mielen rakenteet intensiiviseen vuoropuheluun keskenään.

I was living in a strange place -teoksessa kyse ei ole syvimmiltään vain rakennusten vaan myös ihmisten huolenpidosta ja huolenpidotta jättämisestä, ulossulkevista, toiseuttavista käytännöistä. Siitä huokuu vieraantunut affektiivinen oleminen, sisäisen turvallisuudentunteen puuttuminen. Kodin seinien ulkopuolelta talon parvekkeilta hyppää ihmisiä itsemurhaan. Vuokralaiset ovat vuokranantajiensa armoilla. Tiloihin sisältyykin jotain tunkkaista, tukahduttavaa, ulossulkevaa. Yhtä lailla ulossulkevaa ja vähättelevä on Himman ja arkkitehti Kaisa Karvisen törmäys patriarkaaliseen järjestelmään ja rakenteiden pysyvyyteen Bauhausia käsittelevässä kongressissa Brysselissä.

Teoksessa viitataan arkkitehti Keller Easterlingiin, joka on kirjoittanut arkkitehtuurin aktiivisista muodoista. Erilaiset näkymättömät rakenteet muokkaavat kaupunkeja, kaupunkiympäristöjä ja tiloja. Easterlingille arkkitehtuuri liittyy myös säätelyyn, ajattelumalleihin, rutiineihin, jotka epäsuorasti vaikuttavat fyysisten ympäristöjen suunnitteluun ja siihen, miten me tuotamme rakennuksia, arkkitehtuuri, tiloja meille yhdessä oltavaksi, suojaksi, yhteisölliseen olemiseen, kuluttamiseen, valvonnan kohteeksi olemiseen.

Helmi Kajasteen teos tarkastelee elokuvaa ja arkkitehtuuria rinnakkain – kummankin illuusioluonnetta, toinen uskottelee olevansa pysyvä, toinen elävä. Entä sitten, kun se, joka tietää jo alun perin oman hauraan katoavaisuutensa ryhtyy pohtimaan arkkitehtuuria? Kiehtovaa tässä teoksessa oli tuon esittävän taiteen praktiikan ja arkkitehtuurin praktiikan yhdistäminen.  

Tällaiset ylirajaiset eri aloja yhdistävät työryhmät avaavat uusia näkökulmia. Arkkitehti ja tutkija Kaisa Karvinen työskentelee (Re)configuring Territories -tutkimushankkeen kuraattorina. Hän työskentelee modernien betonirakennusten parissa ja pohtii niihin kohdistuvaa purkamisvimmaa.  

Teoksessa viitataan Fred Motenin ajatteluun tiloista, joissa tapahtuu kaikenlaista ja kaikkea on meneillään. Tila sieppaa maailmaansa. Mitä tilat ovat meissä tukahduttaneet? Mitä kaikkea siellä on ollut ja on meneillään?

Mitä on tapahtunut sitten toiveikkaan, tulevaisuuteen suuntautuvan, jopa utopistisen arkkitehtuurin, ajattelun. Ei ole paluuta modernismiin, mutt silti, missä on huolenpito ja suoja. Ehdottavatko tilat vain sisään sulkeutumista tai vaihtoehtoisesti kuluttamista tai jatkuvan valvonnan kohteena olemista?

Tilat ja arkkitehtuuri rakentavat sitä, miten olemme toistemme kanssa, miten olemme suhteessa ympäristöihin, kuinka paljon meitä ympäröivät ja elämme muiden ei-inhimillisten toimijoiden kanssa, miten käytämme teknologiaa, minkälainen estetiikka meitä ympäröi ja muotoilee.

I was living in a strange place tulee näyttäneeksi, millaisilla näkymättömillä ajatusmuodoilla tilat on kuormitettu, miten kaikki se kaivautuu meihin ja minkä kaiken  kanssa olemme tiloissa loukussa.

Betoninen ikuisuus, ihmisen mielenliikkeet, muuttuvat tilat – pysyvyyden ja muutoksen kiertokulku. I was living in a strange place -teoksessa purku-uhan alla oleva RTI-talo oli kanssatoimija. Paikkasidonnainen teos voi löytyy vastaavan kaltaisia rakennuksia kanssatoimijoikseen eri puolilta Suomea. Nämä rakennukset milteipä kutsuvat esitykselliseen haltuunottoon tai yhteistoimintaan.

Mitä on näkeminen ja mistä näkeminen alkaa?

Teos Starting from Staring – čalmmiid čađa johti pohtimaan näkemistä. Biret Haarla Pieskin ja Gáddjá Haarla Pieskin teoksessa pohjoissaamen sana ”čalbmat” tarkoittaa silmien saamista, näkemisen alkamista. Kaikki alkaa havainnoista, tuijottamisesta, oli sitten kyse taiteen teosta tai suhteesta toisiin ja kaikkeen siihen, mikä meitä ympäröi.

Tanssijat tulevat katsomosta Kiasman näyttämölle ja he tuijottavat meitä. Me katsomme toisiamme täydellisen hiljaisuuden vallitessa. Tuijottamisen hetki kestää pitkään. Sitten alkaa tanssi, kaksi ihmistä, jotka katsovat toisiaan, seuraavat toisiaan. Näillä kahdella olennolla on silmät selässä.  Liikkuvat ruumiit leikkivät toistensa kanssa, toisen liike vaikuttaa toiseen. Tämä on kuin peililiikettä, reagointia toiseen, tulemista lähelle, toisen saavuttamista. Liike on vetäytymistä, seuraamista, käännähtämistä.

Me katsomme. Tämä liike on ihmeellistä, se virtaa. Siinä jalat tuntuvat olevan irti maasta, painovoimaa ei ole, mutta se ei ole mitään baletin kohotettua liikettä. Tässä liikkeessä ja ajassa olemisessa on vain hetki, hetkellinen olemassaolo, jonka kaksi ihmistä ovat toistensa kanssa ja me heidän kanssaan. Liikkeellä ei ole alkua tai loppua, liike ikään kuin pyörii ajan ympärillä. Aika on ikuista, se jatkuu.  Se jatkuu, pysähtyäkseen, kiertyäkseen. Käsien ja jalkojen ulokkeet ulottuvat pitkälle tilaan. Millä sanoilla voisin liikettä kuvailla? Löysin sanan beavrrit, joka tarkoittaa pitkäjalkaista pitkää ja hoikkaa ihmistä tai eläintä, josta on sitten johdettu tämän olennon erityistä liikehdintää kuvaavia verbejä: beavrut , beavrruhit , beavrasaddat. Ehkä tässä on se sana, jota haluaisin käyttää. Kiinnostavaa, miten siinä inhimillinen ja toislajinen olento ovat samaa. Ehkä tämän teoksen liikkeen ihme ja etiikka ovat näissä verbeissä.

Takaisin näkemiseen. Tuohon käsitteeseen ”čalbmat” ja teoksen havainnoivaan ja aistivaan näkemiseen ja aistivaan liikkeeseen. Näkemistä ja havainnointia leimaa pyyteettömyys. Niin kuin liikettäkin. Mitään ei oteta haltuun, ei alisteta. Liike ei ole päämäärätietoista etenemistä johonkin tiettyyn pisteeseen vaan antautumista hetkeen. Katsomisen ja liikkeen tapahtuma on jotain tässä ja nyt. Se on vieraanvarainen, se tunnistaa toislajiset sukulaisikseen.  Se on vailla ennakko-olettamuksia ja ennakkoluuloja. Ehkä se pyrkii ymmärtämään, näkemään enemmän ja menemään ilmeisimmän taakse.

Kun kyseessä on kaksi saamelaistaiteilijaa tuo tuijottaminen alkaa päässäni kaksoisvalottua  sekä taiteentekemisen perustaan että dekolonisaatioon, saamelaisuuteen ja kanssaelämiseen luonnossa vailla hyväksikäyttöä. Katson Biret ja Gáddjá Haarla Pieskin teosta ihmettelevän keskinäisen kunnioituksen ja läheisyyden eleenä. Näen toisenlaista tapaa hahmottaa maailmaa, tietää maailmasta. Aistin sitä, mitä on tanssia maailman kanssa.

LÄHTEET:

Deleuze, Gilles (2005). Jälkikirjoitus kontrolliyhteiskuntiin. Teoksessa Haastatteluja. Helsinki: Tutkijaliitto.

Foucault, Michel (2012). Tarkkailla ja rangaista. Helsinki: Otava.

Hedva, Johanna (2020). Sick Woman Theory. https://johannahedva.com/SickWomanTheory_Hedva_2020.pdf

Hukka, Isa & al. What happens when you collapse into the bog? – An interview with Johanna Hedva. Teoksessa Billmore, Yvonne & Koitela Jussi (2020). Rehearsing Hospitalities Companion 4, 111-132. https://frame-finland.fi/wp-content/uploads/2022/09/RH-COMPANION-IV%E2%80%93WEB-%E2%80%93-SP.pdf

Le Corbusier (1995). Le béton brut. Ouvre complète. DE GRUYTER, 1995, 180–189.  10.1515/9783035602951.180 , ISBN 9783035602951

Moten, Fred (2017). Collective Head. Women and Performance. https://www.womenandperformance.org/bonus-articles-1/26-2-3-moten

Rauske, Eija (2016). ”Karun betonin aika”. Juhana Lahti, Juhana & Eija Rauske, Eija (toim.) Värikkäämpi, iloisempi, hienostuneempi. Näkökulmia 1960-luvun arkkitehtuuriin. Helsinki: Arkkitehtuurimuseo.

Stara, Linnea (2022). Making Space in the Centre. Geoffrey Eristan ja Isa Hukan haastattelu. https://www.tinfo.fi/en/Making-space-in-the-centre