Ei ole ajattelu ja kauneus rahasta kiinni

”Pyöveliryhmän” tekemisen eetos ja estetiikka värähdyttivät. Odotan kolmatta osaa ja koko trilogian näkemistä yhdellä kertaa.

Väljänä taiteilijoiden yhtenliittymänä  Pyövelit  (näyttelijät Irina Pulkka ja Marjaana Kuusniemi-Korhonen, tanssija Johannes Purovaara sekä valosuunnittelija  Mia Kivinen)  on tyypillinen kauhuesimerkki taiteentekemisen mahdottomuuksista rahattomuuden pakkoraoissa – ja paradoksaalisesti vapauden suomista mahdollisuuksista.

Ajattelu ja ideat eivät maksa, ja niitä voidaan kehitellä rauhassa vailla ulkoista tuotantopakkoa aikatauluvankiloineen. Pyöveliryhmällä on tervejärkinen ja suhteellisuudentajuinen taiteilijapoliittinen asenne: taiteellisesta työstä pitää maksaa, sen määrä on suhteutettava saatavaan korvaukseen. Sitä paitsi teoksen äärellä vietetty aika ei ole mikään laadun tae. Jyystämisestä ei välttämättä laatua seuraa.

Ryhmä kutsuu mukaansa joka kerta eri ohjaajan tai koreografin.  En nähnyt Tuire Tuomiston ohjaamaa Pyövelin ensimmäistä osaa (2017) Suomenlinnassa. Se käsitteli keski-ikää, näkymättömyyttä ja mennyttä aikaa innoittajinaan keskiajan ihmiskuva, Jung ja Tadeusz Kantor.  Kakkososassa Ranskalaiset viivat – Making of Pyöveli 2  ohjaajana oli Minna Nurmelin) esityksellistetään devisingin irtonaisella otteella harjoitusprosessia, joka on yhtä giljotiinin terää, kun rahoitusta ei saada. Mutta, mutta. Tämä on vain yksi puoli totuutta, sillä Making of Pyövelistä taiteilijamartyyriys ja ilottomuus ovat kaukana – samoin köyhän teatterin  aivan liian usein ruma estetiikka. 

”Esitys räpistelee siivilleen, kurottaa leikkiin sekä uneen ja haluaa olla liikaa valittamatta.” Mainio, mutta aivan liian vaatimaton kiteytys käsiohjelmassa. Esitys lentää ! Se on täynnä runollista kauneutta. Tuo kauneus syntyy barokkisten turnyyrihameisten näyttelijöiden tavasta olla itsenä ja toistensa kanssa ja valosta, joka hellii heitä. Kylmänvalkoisena ja lämpimänä hehkuva valo väreilee taianomaisesti läpinäkyvää muovista taustaesirippua vasten. Ei tilaan tarvita kuin pölkky, siivousportaat ja muovinen kappale – siinä kaikki ja valot. Ja tietenkin ilakoivat vapaat esiintyjät ja heidän erityisyytensä.

Esityksessä eräänlaisena mottona on Mirkka Rekolan runo Lävitse  ja sen marginaalisuuden, pelon ja sitkeän voiman tunnot:” —on ajettava / aukko sateen aitaan /ja piirryttävä / tuulen vastukseen.// On aina häipyminen edessäni./ Saan ääriviivat / koska tilaa teen.