RÉvolutionissa klovnikumppanusten Babylonin ja Rén valtasuhteita yritetään kääntää. Babylonissa parrasvaloissa keekoili itseriittoinen Babylon, ja Ré oli se maan hiljainen Babylonia pyyteettömästi avittava palvelijahahmo.  RÉvolution on Rén kumous. Vallankumous laajenee tilan antamiseksi näkymättömille niin näyttämöllä kuin näyttämön ulkopuolella yhteiskunnassa ylipäätään. Näkymättömiä ovat myös omat sokeat pisteet, joita niitäkin tämä esitys lempeästi tonkii. Puolannon ja Sepän klovnit ovat ah, epätäydellisyydessään niin tunnistettavia ja rakastettavia.

Hanna Sepän, Minna Puolannon, Niina Sillanpään (ohjaus), Milja Sarkolan (esitysdramaturgi) ja Juha Tuiskun (valo- ja äänisuunnittelu) RÉvolution on esitys tilan antamisesta, näkymättömyyteen vetäytymisestä ja näkymättömyydestä näkyviin saattamisesta ja myös vapauden ottamisesta ja uskalluksesta aukeaa kokonainen kirjo erilaisia yhteiskunnallisia asetelmia.

Esitys alkaa lattian pesulla. Babylon luuttuaa näyttämön lattiaa niin kuin Yoshi Oida Näkymättömässä näyttelijässä kirjoittaa. Hurmaava drama queenimme Babylon kertoilee tästä perinteisen japanilaisen teatterin esitykseen valmistautumisen rituaalista. Siinä missä Oidan näyttelijä ei esittele läsnäoloaan tai tekniikkaansa, Babylon on tapansa mukaan hurmaavan itsekeskeinen, hän pulputtaa pulputtamistaan Oidan ja teoksen yhteyksistä Peter Brookiin, Pierre Bolayhin ja toisaalta kirjan kulkua Irma Junnilaiselta itsensä Babylonille. Kaikki tiet johtavat Babyloniin! Eikä Rétä näy missään.

Tämän illan pitäisi olla Rén, joka sitten ikään kuin kuoriutuu pienenpienestä pahvilaatikosta esiin ja kertoo omista unelmistaan.

Ré haluaa aloittaa DJ:nä, Réllä on tarkkaan mietityt suunnitelmat myös teoksesta ja jammailu Adamski & Sealin Killer on musiikkiteos vapaudesta ja uskalluksesta, yksinäisyyden rikkomisesta. Babylonin pitäisi nyt vetäytyä tähtenä olemisesta syrjään ja antaa tilaa Rélle.  Ei ihan hevillä onnistu Babylonilta huomioonottaminen, toisen kuuntelu ja tilan antaminen. Aina on työnnyttävä näkyviin. Ei tämä itsekeskeinen hahmo jaksa kuunnella Rén toiveita, Babylon tekee itseoikeutetusti mitä parhaaksi näkee. Niinpä näyttämölle eivät tulekaan tomaattisäilykepurkkeja huonon omantunnon ilmentyminä vaan kahvitölkkejä. Tämä Babylon on lapsenomainen, tiedostamaton sabotoija, joka spoilaa tilanteen kerta toisen jälkeen.

Tästä tilan antamisesta, näkymättömyyteen vetäytymisestä ja näkymättömyydestä näkyviin saattamisesta ja myös vapauden ottamisesta ja uskalluksesta aukeaa kokonainen kirjo erilaisia yhteiskunnallisia asetelmia. Näkymättömyys fyysistyy myös näkyvyyden ja tilan kasvattamisesta. Babylonin alue kasvaa kasvamistaan. Sellaista se on, pitää piirtyä jotain suurempaa ja näkyvämpää vasten niin kuin Ré tapahtunutta kommentoi.

Ajattelen Tove Janssonin Näkymätöntä lasta, joka kyllä toimii, tekee asioita, mutta siten, että häntä ei nähdä. Tällaiseksi hänet on saanut kylmäkiskoinen kaltoinkohtelu. Näkymätön lapsi, on se, jota ei ole haluttu. Niinpä hän on muuttunut näkymättömäksi.

Poliittista kaltoinkohtelua kokevat monet palvelualojen ammattilaiset. RÉvolutionissa näkymättömyys fyysistyy puun katveessa oleilevaan Rén tarjoilijahahmoon. Tarjoilija on se, jonka lävitse katsotaan. Mitä vasten me ylipäätään piirrymme? Sitä Ré pohtii palvellessaan riippumatossaan lekottelevaa Babylon-turistia. Babylonille ei tuota vaivaa passauttaa Ré-tarjoilijaa, hyppyyttää riippumattoasetelmassaan drinksujentuojaa.  

Ei nähdä mustiakaan, niin kuin uudessa Arsène Lupin -tulkinnassa Netflix-sarjassa Lupin.  Musta herrasmiesvaras Assane Diop kostaa isänsä puolesta ne vääryydet, jotka varas suku on tehnyt. Diopin menestys perustuu siihen, että valkoiselle valtaväestölle mustat ihmiset ovat näkymättömiä. Kuka kiinnittää mitään huomiota huoltomiehiin, siivoojiin tai kuljettajiin?  Tällä näkymättömyydellä Lupin leikittelee, ja samalla rasistisella näkymättömyydellä. Näkymättömyyttä sekin, että musta tietokirjailija kirjoitti teostaan vuositolkulla – näkymättömissä. Reni Ebbo-Lodgie kirjoittaa väsyneen turhautuneesti teoksessaan Why I´m No Longer Talking to White People About Race siitä, miten rasismi naamioituu passiivis-aggressiiviseen kohteliaisuuteen ja miten rakenteelliset epäkohdat peittyvät näennäiseen reiluuteen ja tekokohteliaisuuteen. RÉvolutionin käsiohjelmasta on luettavissa pitkä lista toimijoita, esityksen näkymättömiä ja näkyviin jääneitä innoittajia. Kiitos tästä sivistävästä lisäosasta. Kiitos myös siitä, että teoksen musiikki ja sen tekijät eivät jää varjoon.

“Racism in among future kings can only lead to no good
And besides
All our sons and daughters already know how that feels
Yeah, yeah, yeah
Made of love” (Adamski & Seal, Killer, yksi teoksessa kuultava kappale)

Sepän ja Puolannon assosiatiivinen fyysinen tarinankerronta yhdistyneenä äänimaailmaan on huimaa. Tomaattien punainen väri kuin uhriverta. Tomaatin punaisesta päästään karmiininpunaiseen ja siihen, mistä tuota väriä saadaan: pienen Meksikossa kasvavan kokenillikirvan verestä. Tämä on yhdenlainen kevätuhri, ja sitten ollaankin jo Stravinskin Kevätuhrissa. Babylon ja Ré vääntävät henkistä kättä, kuka minäkin vuonna on Suomen Kansallisoopperassa teoksen nähnyt.  Babylon ja Ré esittävät huikean rekonstruktion Nižinskin koreografiasta tähän modernismin vallankumouksen alkaneeseen teokseen muistona kokenillikirvan antamalle uhrille. Ja siinä sivussa tulee myös yksi Nižinskin varjoon jäänyt, Isadora Duncan.

Mikä kaikki jää näkymättömiin?  Révolution näyttää sokeita pisteitä. Niin kuin turismin ja autenttisten kokemusten metsästyksemme tai tavaranhamuamisemme. Halpisvaatteemme ovat valmistaneet ne näkymättömät aasialaisten hikipajojen työntekijät. Aivan kuten tomaattimurskamme ovat Espanjan näkymättömien siirtotyöläisten valmistamia. Yksi huimista hetkistä koetaan, kun sankarukset repivät laatikoista ja kaikesta mahdollisesta löytyviä vaatteita – Ré ja Babylon ovat kuin lapset äidin vaatekaapin ihmeiden äärellä tai vetelemässä maanisen innon vallassa ikuisena Black Fridayna tai Hulluilla päivillä.

Teoksessa soi Desirelessin Voyage, Voyage 1980-luvun jälkipuolen menestyskappale on yksilöllisen rajattoman matkustamisen ylistystä, nykynäkökulmasta passé.

”Sur le Gange ou l’Amazone
Chez les blacks, chez les sikhs, chez les jaunes
Voyage, voyage
Dans tout le royaume
Sur les dunes du Sahara
Des îles Fidji au Fujiyama
Voyage, voyage
Ne t’arrêtes pas
Au dessus des barbelés

Des coeurs bombardés
Regardent l’océan” (Desireless, Voyage, Voyage)

Ja pikkuhiljaa Babylonkin asettautuu kuuntelevaan asentoon. Vaaterojukin peitetään punaisilla kankailla.

Esitys innoitti pohtimaan fyysistä teatteria ja kinesteettistä empatiaa, liikkeiden ja rytmin artikulaatiota. Oli kiehtovaa havainnoida, aistia ja elää omalla katsojanruumiilla Puolannon Babylonian ja Sepän Rén eleitä, kehon liikkeitä ja suuntia, seurata sitä, miten hahmoa synnytetään ja tarinaa kerrotaan juuri liikkeen kautta.   Tämä on kokonaisvaltaista kehollista tarinankerrontaa, jossa Rén ja Babylonin hahmot syntyvät ihmisistä itsestään, siellä ovat Puolannon ja Sepän henkilökohtaiset materiaalisuudet, tässä ei himmailla eikä häpeillä vaan otetaan itseä häpeilemättä käyttöön ja esiin vähän niin kuin lapsi tekee, naiivisti. Ihanaa vapauttaa tyhmyyttä, itseriittoisuutta, epävarmuutta. Inhimillisyydessään niin tunnistettavaa.

Kirjoitin ensiksi naisklovnit – sitten otin pois tuon sukupuoleen viittaavan nais-etuliitteen turhana ja virheellisenä. Puolannon ja Sepän klovnikasvoiset punanenäiset hahmot ovat sukupuolettomia, olennaista ei ole, mitä sukupuolta ne ovat, olennaista on, miten nämä kaksi hahmoa tässä maailmassa toimivat, mihin he reagoivat, miten he ovat suhteessa toisiinsa ja meihin katsojiin. Babylon ja Ré voivat tehdä mitä tahansa ikään kuin merkkeinä, eleinä, liikkeinä, energioina, jotka viittaavat johonkin sukupuolen ohitse.

Klovnikasvoinen epätäydellinen ihmisyys vapauttaa myös katsojan. Naurahtelen armollisesti itselleni ja sokeille pisteilleni.