Saimaan hauras iho ja sydämenlyönnit

Puumalassa, Lintusalon saaressa ja kylässä on nähty kolmena viime kesänä  sarja esityksiä: Soutajat (2021), Norpan aika (2022) ja Kaukaisia vieraita (2023. Saimaan  sydän -hankkeen tekijäryhmä (käsikirjoittaja Essi Rossi, ohjaaja Joel Teixeira Neves, koreografi Veera Lamberg,  skenografit Milla Martikainen (2021–2022), Hanna Erämaja (2022–2023), äänisuunnittelijat Janne Masalin (2021–2022) ja Ville Valavuo (2023) on harjoittanut kestävyysajattelua ja vuoropuhelua alueen biosfäärin ja lintusalolaisen harrastajateatterin Saaristoryhmän kanssa. On tehty syvästi paikallistunutta esitystaidetta.

Tekijät suuntasivat huomionsa äänettömään ympäristöön – maaperän, vesistön, eläinten ja kasvien äänettömään toimijuuteen. Teossarja esityksellisti sitä, miten lintusalolaisen ihmisen maailmassa olo on kiinnittynyt inhimillisten ja ei-inhimillisten toimijoiden, aineellisuuksien ja voimien vaikutuspiiriin. 

Kokemusesitykset Soutajat (2021), Norpan aika (2022) ja Kaukaisia vieraita (2023) ovat katsojansa maailmaansa ja yhteiseen mielikuvitteluun ottavaa esitystaidetta, jota on tehty yhteisessä prosessissa saaristoryhmäläisten kanssa.  ”Millainen arvo on yhteisellä, kautta planeettamme elämän historian jaetulla ääni- ja merkkiympäristöllä lukemattomine suhteineen?” Tämän kysymyksen esitti Karoliina Lummaa  teoksessa Posthumanismi (2015). Saimaan sydän -hankkeessa kysymykseen vastataan totta ja fantasiaa sekoittamalla ja herkistämällä katsojat havainnoimaan ja kokemaan omaa ympäristöään ja sen menneisyyttä uusista näkökulmista. 

Pääosassa on Saimaa ja paikan muisti – frontaalinäyttämöä ei tarvita

Paikan muisti ja muistaminen sitovat teossarjaa yhteen. ”Jos Saimaalla olisi muisti mitä se muistaisi, esitys kysyy ja tarjoaa poikkeuksellisen mahdollisuuden matkustaa teatteriesityksen merkeissä läpi ajan ja sen kerrostumien”, esityssarjassa kysytään ja muistutetaan, miten ”pinnalla on toinen historia ja pinnan alla omansa.” 

Soutajissa yleisö kutsuttiin Saimaan Lintusalon Nestorinrannasta avautuvalle järvenselälle tapaamaan Saimaalla eläneitä ihmisiä ja muita elämänmuotoja. Osallistuvat katsoivat teosta soutuveneistä, ja esityksen äärelle saattoi tulla myös omalla veneellä. 

Sarjan ensimmäisen osassa Soutajat-esityksessä soutaja esittelee näyttämön: ”Tämä on meidän näyttämö. Esirippu puuttuu mutta lavastus on komea.” Esittelyssä piirtyy maisema, jota luonnonvoimat, vedenelävät, kivet, kalliot ja sää ovat hioneet miljoonia vuosia. Tähän huimaan mittakaavaan asettuvat sitten lintusalolaisten ”pienet maailmat”.  

Soutajissa soutajat toimivat kertojina, katsomisohjeiden ja tapahtumapaikan selvittäjinä. Nestorinrannasta alkavalla aikamatkalla ”liikutaan muistoa pitkin” Saimaan historiaan. Esitys kasvattaa mittakaavaa  Linnunradan galaksiin ja Tellus-planeettaan ja  aikajanan 1900 miljoonaa vuotta, kohdataan esivanhempia, liikutaan ajassa  paikan muistoja ja arkisia muistoja keskuksen tulosta Lintusaloon, lapsiveden menosta, kelirikosta, helikopterin odottelusta, Loviisan ydinvoimalan suunnittelusta. Kohdataan myös kulkukauppias Rieti ja parantaja, horrossaarnaaja Tilta.  

Läpi teossarjan kulkee kysymys, millaisia jälkiä meistä jää.  Soutajat päättyi esiintyjien simultaanisena puhekuorona esittämiin luontopäiväkirjamerkintöihin, jotka täydentyivät reaaliaikaisesti myös esitysjakson aikana kuhunkin esityspäivään saakka. 

”Saimaa on maailman mittakaavassa merkittävä paikka, koska missään muualla ihmis- ja norppapopulaatiot eivät elä näin lähellä toisiaan. Onkin perusteltua kysyä, että mistä norppa alkaa ja ihminen loppuu ja millainen on se tila siinä välissä.” (Norpan aika)

Norpan aika (2022) synnytti kokemuksen norpan ajasta ja norpan ja ihmisen samankaltaisuudesta: ”onkin perusteltua kysyä, että mistä norppa alkaa ja ihminen loppuu? Ja millainen on se tila siinä välissä?” Teos luo utopian norpan ajasta, jossa norpan ja ihmisen kohtalot vaihtavat paikkaa. Paikallinen yhteyslautta, Norppa-II, saattoi yleisön läheiseen saareen. Katsojat matkasivat kuin turisteina norpan mielenmaisemaan. Kapteeni henkisenä oppaana selitti, miten norpan aika tarkoittaa toisiinsa sekoittuvia muistoja ja tulevaisuutta, jossa ”mahdottomasta tulee mahdollinen myös meille.” Matkalla kuunneltiin Luontoradion vastinetta Norpparadiota ja saaressa Suur-Norpan (vapaasukeltaja Salla Hakanpää) ohjeita yksinäisille.

Norppasaarella norppakuiskaaja selittää, miten norpat hoitavat omat asiansa vailla ulkopuolisia: ”Norpat on selviytyneet yhdeksänsadan sukupolven ajan geologisista mullistuksista ja tapporahoista, norpat ei tarvitse ihmisiä pelastamaan itteään vaan jättämään rauhaan. Jos norpalla ei olisi suuria silmiä ja pörröistä turkkia niin joka ikinen norppa olisi jo pyöritelty korppujauhoissa ja paistettu voissa.” 

Matkalla norpan mielenmaisemaan löytyy oma mielenmaisema. ”Vastaukset on jo täällä, pitää vain kuunnella kaikilla aisteilla”. Teos päättyy kokeelliseksi ääniteokseksi, jossa kukin esiintyjä kertoo oman ikänsä ja kertoo välähdyksenomaisen muistonsa norpan kohtaamisesta ja etsii norppuutta itsestään.

”Työ leikitte ajalla. Tämä on hyvin herkkä ympäristö ja pieninkin asia voi nyrjähtää…” (Kaukaisia vieraita)

Teoksessa Kaukaisia vieraita yleisö kutsuttiin aikamatkalle: ”Kaukaisia vieraita on  esitys ajasta ja paikasta,  ajasta paikassa ja esitys ajassa ja paikassa.”  Teos on kuin pullopostia menneisyydestä ja tulevaisuudesta. Oppaan johdolla alkaa matka Lintusalon kyläkoulun pihalta.  Aikakone on rakennettu rannoilta löytyneistä, nyt pystyyn nostetuista jyhkeistä veneenraadoista. Avautuneesta aika-avaruusikkunasta vaellamme ajassa ja kohtaamme erilaisia  aika- jakokemuskerrostumia. Saimaan pinta on noussut ja laskenut, syanobakteerit yhteyttävät. Muinaiset lintusalolaiset tulevat arkeologisilta kaivauksilta tervehtimään yleisöä.  Jo puita tunkevan Lintusalon kyläkoulun fiktiivinen paikallismuseo vie aineelliseen perintöön. Huoneen poikki vaeltavat ihmiset kuin välähdyksinä menneestä. Lintusalon koulun  ympäristöopin tunnilla opitaan Lintusalon kallioperästä kasvi- ja elinkunnan synnystä ja muodostumisesta.  

Paikantuneet teatteri- ja esityskäytännöt

Teossarjan dramaturgia liikehtii ja leikittelee eri todellisuustasoilla, mittakaavoilla ja aikaulottuvuuksilla.  Fragmentaariset kohtaukset rakentuvat konkreettisesta ympäristöä koskevasta tiedosta, omakohtaisista kokemuksista, runollisista tai humoristisista nyrjähdyksistä  ja fantasiasta. Ajat ja paikat  kietoutuvat yhteen ja  inhimilliset ja ei-inhimilliset toimijat elävät rinnakkain.  

Esitykset ovat kokonaisvaltaisia katsomis- ja osallistumistapahtumia, vaellusesityksiä, yhdessä tehtyjä kokemusmatkoja, joissa näyttämön ja katsomon suhde ja esiintyjien ja yleisön suhde rakentuu jatkuvasti uusin tavoin. 

Ei ole tarvetta frontaalinäyttämölle. Erilaiset ympäristöt ja tilat ympäröivät meitä. Teoksen ”näyttämöt” ja ”katsomot” rakentuvat orgaanisesti ympäristöstä käsin. Soutajissa näyttämönä toimi järvimaisema, jossa esitystä katsottiin soutuveneistä. Toisena vuonna kierrettiin paikasta toiseen. Kolmantena vuonna vanhaan kyläkouluun ja sen lähiympäristöön rakentui immersiivinen katsojan sisäänsä upottava installaationomainen kokonaisuus eri tiloineen. Tähän kokemukseen johdattaa myös rikas äänimaailma.

Yhteisöllisissä kokemusesityksissä esityksen ja katsojan suhteet  rakentuvat katsojien ruumiillisissa kokemuksissa: esitys ei perustu pelkästään katsomiseen vaan toisiin maailmoihin menoon. Immersiivisyyttä voidaan rakentaa muutenkin kuin teknologian avulla. Eläminen ja yhdessä olo on olemista ja vuoropuhelua paikkojen ja tilojen kanssa. Saimaan sydämen esityssarja synnyttää esityksellistä dialogia, sisäistä hiljaisuutta ja intuitiivista kykyä. Teokset tekevät nyt ei-läpinäkyväksi erilaiset ympäristöt ei-luonnollistamalla ne. Teosta kannattelee runollisuus, joka liikuttaa sanojen ja liikkeen tasolla. 

Esitykset tekevät konkreettisesti aistittaviksi mielen liikkeet: esiintyjät tekevät usein jotain arkiliikkeestä ja -toiminnoista poikkeavaa. Nämä fragmentaariset häivähdykset pukeutuvat pieniin liikkeisiin. Esiintyjät vaeltavat huoneen poikki, he kohottavat kätensä, pitävät esinettä kädessään kuin muistoa, fyysistävät liikkeellään muistia. Tällaiset hetket liikuttavat myös katsojaa herkällä hauraudelleen ja poeettisuudellaan. Mielen liikkeet ovat vähäisiä ja niukkuudessaan ja hiljaisuudessaan paljon puhuvia. 

Katsojat havahtuvat aistimaan, kuuntelemaan, kokemaan, heistä tulee kanssatekijöitä ja kanssaluovia.

Esityssarja kutoo yhteen ympäristön ja maiseman sekä mielenmaiseman. Pitkin sarjaa katsojia muistutetaan siitä, miten se, mitä saaren esitystodellisuudessa tapahtuu jää saarelle. Katsoja-osallistujat kiedotaan yhteisiksi salaseuralaisiksi.  Meistä tulee liittolaisia ja kumppaneita, jotka olemme päässeet osallisiksi siitä, mitä Lintusalolla on koettu. Yhdessä olemme jakaneet lintusalolaisten muistoja, alueen menneen, tulevan ja nykyhetken. Olemme yhteisiä kokemuksia ja kasvanutta ymmärrystä rikkaampia. 

Mitä  ”kesäteatteri voi olla? Miten kesäteatteri voi lisätä ekologista ymmärrystä ihmisen yhteen kietoutuneesta elämästä ei-inhimillisten toimijoiden kanssa? Miten kesäteatteri voi vahvistaa paikallista yhteisöllistä identiteettiä? 

Saimaan sydämessä teatterialan ammattilaiset etsiytyvät paikallisyhteisöön, tekevät yhdessä paikallisten harrastajien kanssa ja paikallisyhteisölle nykykesäteatteria, esitystaidetta, immersiivistä paikkalähtöistä  ja -paikkasidonnaista teatteria. Saimaa-trilogia on  esimerkki sellaisesta kesäteatterin kokeellista uusien muotojen esityksellisyydestä, jota Tampereen yliopiston teatterityön koulutusohjelman yliopistonlehtori Davide Giovanzana (2023) peräänkuuluttaa.  

Teatterintekijät taideaktivisteina

Yhteisökeskeisissä teoksissa perinteiset ammattiroolit hämärtyvät. Taiteilijoista tulee taideaktivisteja, jotka yhteistyössä yhteisön kanssa tekevät interventioita. Esityksen valmistamiseen tarvitaan koko kylä. Miten nostaa esiin Saaristoryhmän teatteriharrastajien muistot, miten kerätä materiaalia ylipäätään?  Mitä on tarkoittanut saada mukaan kaikki veneet, saada mukaan laivalle tai lautalle kapteeni. Mitä on tarkoittanut penkkien rakentaminen? Miten kaikkialta rannoilta on paikallisten avulla löydetty veneenraatoja, jotka sitten on koottu aikaportaalin ympärille upeaksi installaatioksi? Miten koulutalosta on etsitty materiaalia?  Materiaalisuus tarkoittaa konkretiaa: havaintoja, etsimistä, materiaalien herkkää kuuntelua ja yhteen sommittelua, ympärillä olevan uudelleen käyttöä teosten hyväksi. 

Nautin suunnattomasti siitä, miten Saimaa-trilogia uskaltaa. Sillä on yltiöpäinen ihmistä ja ympäristöä kunnioittava ele. Se rakentaa arkeologiset kaivaukset koulun parhaat aikansa nähneelle urheilukentälle. Se tekee kokonaisia tilainstallaatioita. Hellävaraisesti se puskee irti lineaarisesta juonenkulusta, ihmiskeskeisestä naturasta ja arkirealistisesta ilmaisusta kohti esitystaiteen estetiikkaa ja ilmaisua. Se luottaa yhteisöön: esiintyjistä löytyvään ilmaisu- ja liikkumavaraan ja katsoja-osallistujiinsa.

Sitoutuessaan pitkäjänteisesti Puumalan Lintusalon ympäristöön, ihmisiin ja menneisyyteen Saimaa-trilogia on syvemmässä mielessä paikantunutta kuin ne ympäristönomaiset tai paikkalähtöiset esitykset, jotka vain sijoittuvat epätavanomaisiin paikkoihin.  Soutajat, Norpan aika ja Kaukaisia vieraita -teosten eri näyttämöt ovat ”löydettyjä paikkoja”, joita ei ole rakennettu teatteriksi. Löydettyjä tiloja olennaisempaa on se kasvava tietoisuus, kiintymys ja huolenpito, jota keskinäinen vuoropuhelu saa aikaan.  Trilogia tuo näkyviin ne monimuotoiset siteet, joilla tekijät ja katsoja-osallistujat ovat paikkoihin ja ympäristöihin kiinnittyneet. (vrt. Thompson 2009). 

Ekoskenografisessa materiaalisessa lavastusprosessista Lintusalon koulusta tulee kokonainen tilainstallaatio, jäänne menneisyydestä, sen ovat vallanneet puut, jotka tunkeutuvat seinistä, kakluuni on jonkin valuvan, tahmaisen keltaisenvihreän peitossa.  Museoon on koottu kaikkea koululta löytynyttä ja myös ”sukupuuttoon kuollut kasveja” vuonna 3023 – tuhat vuotta myöhemmin, hirvipeijaisten jättämiä jälki vuodelta 1998, Pirkon luistinten tekemä naarmu vuodelta 1965, bakteereja kuvaava taulu.”Nyt ja ikuisesti” lukee koulun varastosta löytyneessä  Hackamannin laatikossa. Kärpänen R.I.P.”Tappakaa saastaiset hyönteiset” kehottaa FLIT-hyönteismyrkkymainos.Vitriinissä välipaloja eri vuosilta. löytyy tuntemattomia esineitä ja esimerkiksi hyttyskarkote, jonka  parasta ennen päivämäärä on 21.6.1976.

Saimaan sydämessä mennään skenografian ulkopuolelle ja ekoskenografian käytäntöihin tavalla, jota esitystutkija Rachel Hann teoksessaan Beyond Scenography (2018) luonnehtii. Työryhmän työ on sekoitus aktivismia ja käsityöläisyyttä. Ollaan paikantuneita,  hyödynnetään lähiympäristöstä löytyvää, rakennetaan artesaaninomaisesti näyttämöllisiä kokemustiloja olemassa oleviin ympäristöihin. Näin tuodaan näkyviin lintusalonkaltaisen yhteisön taustalla olevia ekologis-materiaalisia ja sosiaalisia rakenteita.

Paikantunut esityssarja luo uudelleen paikkoja, joissa esiintyjät ja katsojat voivat pohtia, muistella ja kuvitella uudelleen omaa suhdettaan olosuhteisiinsa ja elämäänsä.

Regeneratiivista ympäristön- ja havainnonmuokkausta

Saimaa-trilogia osallistuu autenttiseen maailmanmuodostukseen tai maailman muokkaukseen,  jonka poliittinen filosofi Jean-Luc Nancy ymmärtää ehtymättömäksi taisteluksi oikeuden puolesta vastakohtana globalisaatiolle. Saimaan sydämessä tämä taistelu oikeudesta koskee koko elonkehää.

Esitykset toimivat ekologisella yhteen sotkeutumisen kriittisellä vyöhykkeellä. Ekologisissa eri materiaalisuuksiin ja monilajisuuksiin suuntautuneet esityksissä ei eroteta ihmistä ja luontoa tai ihmistä ja ei-inhimillistä toisistaan. Yhteisöä ja paikkaa herkästi kuunteleva ympäristön ja ihmiset huomioon ottava teatteri ei harjoita mekanistista tehokkuusajattelua, joka välineellistää ihmisiä ja ympäristöjä.

Regeneratiivinen eli uudistava maatalous on kokonaisvaltaista ekosysteemiä elvyttävää ja maaperän kasvukuntoa parantavaa viljelyä ja ruokatuotantoa.  Saimaan sydän -hanketta voi pitää regeneratiivisena taiteena, jossa elinympäristö vaikuttaa teoksiin ja jossa työskentelytavat ja itse prosessi uudistuvat.  Regeneratiivinen taide palauttaa ja elvyttää taiteelle ominaisella tavalla. Se rohkaisee ei vain kuvittelemaan vaan myös luomaan parempaa tulevaisuutta. Teoksissa Lintusalolle syntyi uusia merkityksiä.

Regeneratiivinen taide tutkii luovia prosesseja, jotka yhdistävät sosiaaliset ja luonnolliset järjestelmät. Regeneratiivinen taide palauttaa, uudistaa ja elvyttää. Se haastaa meidät näkemään, tuntemaan ja ajattelemaan uudella tavalla ja rohkaisee vastaamaan tehokkaammin tarpeeseen kuvitella ja luoda parempia tulevaisuutta. 

Saimaa-trilogiassa menneisyys luodaan uudelleen. Lintusalolle syntyy uusia merkityksiä. Menneisyydellä ja muistojen jakamisella sekä tulevaisuuskuvittelulla palautetaan mieleen sitä, mistä elinympäristö ja elämä on rakentunut, mitä on kadonnut, mikä on arvokasta. Samaan aikaan mielikuvitellaan sitä, mikä voisi olla mahdollista.  Teoksessa kytkeytyy yhteen ekologinen, biologinen, filosofinen ja esteettinen samoin yhteisöllinen ja intiimi. Paikkaan ja ympäristöön liittyvät eletyt kokemukset asuttavat jokaista ihmistä.  

Paikantunutta huolenpitoa kriittisellä vyöhykkeellä

Millaisia esityksiä tehdä epävarmuuksien ajassa? Teossarja on jatkumoa taidetyölle, joka hahmottaa ekokriisin ajan posthumanistisen draaman ja esitysten uusia muotoja ihmiskeskeistä traditiota huojuttaen ja muut kanssaoliot ja -toimijat huomioon ottaen. Saimaan sydän -hanke alkoi kehkeytyä ohjaaja Joel Teixeira Nevesin  päässä pandemian pysähdyttäessä julkiset esitykset. Havahdus epävakauteen ja epävarmuuteen käynnisti prosessin.

Nevesille ja työryhmälle paikallisuus tarkoittaa maasyntyisyyttä, tietoisuutta elonkehän haavoittuvuudesta ja hauraudesta. Ranskalainen filosofi Bruno Latour on kirjoittanut vaihtoehtoisesta paikallisuudesta, jota kannattelee ihmisyhteisön riippuvaisuus maasta. Maasyntyinen ihmisyhteisö on havahtunut siitä,  miten olemassaolo on vain pari kilometriä ohuen pintakerroksen varassa. Tämä kriittinen vyöhyke tarjoaa suurimman osan elämää ylläpitävistä resursseistamme ja kaikki maaperän välttämättömät toiminnot.

Sydän sykkii, se pumppaa verta isoon ja pieneen verenkiertoon.  Sydän sykkii myös  Saimaan sydämessä on ekologis-yhteisöllinen Puumalan Lintusaloon ja sen ekosysteemiin kohdistuva syke. Se on esityksellinen rakkaudentunnustus Lintusalolle, sen ympäristölle, elinolosuhteille historialle ja ihmisten kokemuksille.  Hankkeessa mukana olleilla esittävien taiteiden ammattilaisilla monilla on sukupolvien siteet tuttuun ja rakkaaseen alueeseen.

Tietyssä paikassa ja yhteisössä tapahtuva yhteistyö taiteilijoiden ja paikallisen toimijoiden kesken on osa sellaisia radikaaleja muutoksia, joita maapallo tarvitsee.  Saimaan sydämen teokset esityksellistävät posthumanismin ajatusta siitä, että ihminen on vain yksi maapallon elollinen organismi osana suurta verkkoa, joka varassa ihmisen elämänehdot ovat. Tätä elonpiiriä tulee suojella ja hoivata. 

Vaihtoehtoista paikallisuutta kannattelee filosofi Bruno Latourin mukaan tietoisuus elonkehän hauraudesta ja ihmisyhteisön riippuvaisuus maasta.  Olemme maasyntyisiä: ihmisyhteisö on havahtunut siihen, miten olemassaolo on vain pari kilometriä ohuen pintakerroksen varassa.

Saimaan sydämen paikantuneisuus oli taidetyötä kriittisellä vyöhykkeellä. Se oli ekologis-yhteisöllinen rakkaudentunnustus Lintusalolle, sen ympäristölle, elinolosuhteille, historialle ja ihmisten kokemuksille. Se kasvatti  katsoja-osallistujien ymmärrystä  alueen ekosysteemin laji- ja eliökannasta, historiasta, muistoista ja tuntemuksista.

Saimaa-trilogia on yksi esimerkki pienistä radikaaleista muutoksista, joita maapallo tarvitsee.  Teokset esityksellistivät posthumanismin ajatusta siitä, että ihminen on vain yksi maapallon elollinen organismi osana suurta verkkoa, joka varassa ihmisen elämänehdot ovat.

Saimaan sydämessä ihmiset suojelevat ja hoivaavat esityksillään Saimaan ympäristöä, he tietävät sen herkän ihon ja hauraat sydämenlyönnit. 

TEOSTIEDOT:  

Soutajat: 

käsikirjoittaja: Essi Rossi;  Ohjaaja Joel Teixeira Neves; Koreografi Veera Lamberg; Lavastaja Milla Martikainen;  Aänisuunnittelija Janne Masalin 

Saaristoryhmän esiintyjät: Merja Härkönen, Aino Keijonen, Erkki Luukkonen, Tuula Luukkonen, Riitta Pellava, Ilmari Pulli, Tuomo Reponen, Martti Venäläinen ja Keijo Viskari.

Norpan aika: 

Käsikirjoittaja: Essi Rossi; Ohjaaja: Joel Teixeira Neves; Koreografi: Veera Lamberg; Äänisuunnittelija: Janne Masalin; Skenografi: Milla Martikainen; Skenografin assistentti & graafinen ilme: Hanna Erämaja

​Saaristoryhmän esiintyjät:

Salla Hakanpää, Merja Härkönen, Aino Keijonen, Liisa Keijonen, Tuula Luukkonen, Erkki Luukkonen, Riitta Pellava, Ilmari Pulli, Tuomo Reponen, Keijo Viskari

Kaukaisia vieraita: 

Teksti: Essi Rossi; Ohjaus: Joel Teixeira Neves;  Koreografia: Veera Lamberg;  Skenografia: Hanna Erämaja; Musiikki: Ville Valavuo, 

Saaristoryhmän esiintyjät: 

Merja Härkönen, Aino Keijonen, Tuula Luukkonen, Riitta Pellava, Tuomo Reponen, Martti Venäläinen ja Keijo Viskari.

LÄHTEET:

Aronson, Arnold (1981) The history and theory of environmental scenography. Ann Arbor: UMI
Research Press.

Barad, Karen (2003). “Posthumanist Performativity: Toward an Understanding of How Matter Comes to Matter.” Signs: Journal of Women in Culture and Society 28 (3): 801–831.

Barad, Karen (2007). Meeting the Universe Halfway. Durham, UC: Duke University Press. 

Beer, Tanja (2015). “The Living Stage: A Case Study in Ecoscenography.” Etudes 1 (1): 1–16.

Beer, Tanja (2016). “Ecomaterialism in Scenography.” Theatre and Performance Design 2 (1-2): 161–172.

Beer, Tanja (2017). “The Aesthetics of Impermanence: A Negotiation of Phenomenological and Ecological Aesthetics in Performance Design.” Inflection Journal 4: 108–116.

Bennett, Jane (2010). Vibrant Matter: A Political Ecology of Things. Durham: Duke University Press.

Hann, Rachel (2018). Beyond Scenography. London: Routledge.

Haraway, Diane (2015). Anthropocene, Capitalocene, Plantationocene, Chthulucene: Making Kin Environmental Humanities, vol. 6, 2015, pp. 159- 165 

Latour Bruno (2022).  Matkalla Maahan – Politiikka ja uusi ilmastojärjestys (2022). Suom. Päivi Malinen, johdanto Turo-Kimmo Lehtonen. Tampere:Vastapaino.

Latour, Bruno (2014). Some advantages of the notion of “Critical Zone” for Geopolitics. Procedia Earth and Planetary ScienceVolume 10, 2014, 3-6 

Morton, Timothy (2017). Ecology Without Nature: Rethinking Environmental. Aesthetics. Harvard University Press.

Nancy, Jean-Luc (1997). The Sense of the World. Minneapolis: University of Minnesota Press.

Nancy, Jean-Luc (2007). Creation of the World or Globalization. New York: Suny Press.

Nancy, Jean-Luc (2021). The Fragile skin of the World. Cambridge: Polity.

Reed, B. (2007) Shifting from ’sustainability’ to regeneration. Building Research & Information. Vol. 35:6 p. 674–680. https://doi.org/10.1080/09613210701475753

Wilson, Louise Ann (2022). Sites of Transformation. Applied and socially engaged scenography. Bloomsbury Publishing.