Rocky – Return of the Loser on epämukavaa poliittista teatteria, ja juuri siksi niin tärkeää

LUKUAIKA: 3 min

Viirus Teatterin Rocky – Return of the Loser hiertää ja horjuttaa keskiluokkaisen turvallista mielenrauhaani ja ajatteluani. Antagonistiset asetelmat ovat kaukana arjestani.  Olen aktiivisesti välttänyt erimielisten ajattelua ja näkökantoja. En käy vaihtoehtomedian sivustoilla. Helpompi on liikkua ”meidän” ja Foucaultien, Arendtien, Mouffien, Deleuze & Guattarien tai Hallien maailmassa.  Aina löytyy joku, johon vedota, teoria on hanskassa. Pelkään ja välttelen, yhden sortin ylimielisyyttä tämäkin tai ainakin voimattomuutta. Mitä tehdä tilanteessa, jossa oikeistopopulistiset liikkeet ovat arkipäivää ja valtavirtaa?

Ohjaaja Sorjasen kirjoitus Rocky – Return of the Loserin käsiohjelmassa on rehellisyydessään ja kriittisessä itsereflektiossaan tärkeä. Tässäpä minäkin omassa kuplassani elelen.

Tanskalaisen Tue Bieringin monologiesityskonsepti Rocky – Return of the Loser vetäisee oikean suoran odottamatta esityksen loppumetreillä lisättyään vauhtia mukavasta jutustelusta Rocky-elokuvan äärellä. Ensin alkuun me katsojat oleskelemme samanmielisenä yhteisönä turvallisessa hyrinässä sympaattisen näyttelijä Martin Bahnen kanssa. Kevyesti jutustellen meidät johdatetaan Rockyn maailmaan, joka on miltei kaikille tuttu ja yhteisesti jaettua kokemusta.

Kierrokset kasvavat, kun Bahnen joviaali, meitä edustava näyttämöhahmo alkaa tehdä yhä suurempia irtiottoja Rocky-elokuvasta. Enää ei kyse olekaan hyväntahtoisen ymmärtävästä suhteestamme tähän fiktiiviseen sankariin.  Mitä tapahtuu jos alempaan yhteiskuntaluokkaan kuuluva lukihäiriöinen Rocky, jota kukaan ei kuullut aiemmin, kouluttautuukin ja häviäjästä kuoriutuukin muodonmuutosprosessissa voittaja, äärioikeistolainen, meidän silmissämme poliittinen Frankenstein. Olemmekin tämän hetken oikeistopopulismissa ja vihapuheessa, joka kohdistuu hyveelliseen hahmoomme, siis meihin ja edustamiimme arvoihin. Hänen ja meidän pitäisi olla siellä lihakoukussa teuraalla tai nyrkkeilysäkkinä.

Tämä Rocky alkaa tykittää meitä, syyttää meitä naiiveiksi, hyväntahtoisiksi hölmöiksi. Tässä taistelussa vasemmistoälymystö on voimaton, eivät siinä auta mitkään teoriat tai solidaarisuutemme.

Meidät laitetaan koville. Hyvää tahtova humanisti-identiteetti osoittautuu hauraaksi, se ei kykene vastustamaan kasvavaa väkivaltaa ja vihaa.  Sille ainoa ratkaisuksi näyttää olevan uhriksi asettuminen. Rocky – the Return of the Loserissa on milteipä Sofokleen Oidipuksen sokeuden ja näkemisen tragiikkaa. Oidipus sokaisee silmänsä rangaistuksena omalle sokeudelleen.  Rockyssä hahmo repii kielen suustaan vaietakseen lopullisesti. Hän asettuu lihakoukkuun sianruhon tilalle.

Ylimielisyys, hybris, kuuluu sekin sekä tragediaan että politiikkaan. Myös tätä Rocky käsittelee.  Mitä hybris on? Antiikin tragedioissa sankari vähät välitti jumalten varoituksista, mikä johti sankarin tappioon. Myöhemmissäkin tragedioissa protagonistin uhmakkuuden ja ylimielisyyden erhe kostautuu.

Bieringin Rockyssä poliittista taistelua käydään kuin nyrkkeilyareenalle tai teurastamossa. Ne ovat taistelun, väkivallan ja veren paikkoja. Tilan armottomuus, julma kaiku, tilan jatkuva humina ja tyhjyys, lyöntien äänet korostavat uhkaa ja pelkoa. Rocky kaatuu kaikuvien iskujen voimasta kanveesiin kerta toisensa jälkeen. Lihakoukussa roikkuu sian ruho. Ollaan yhden sortin ihmisteurastamossa, jossa näyttelijä Martin Bahne on lähes sataprosenttisesti läsnä. Yhteiskunnan pakohuoneesta ei ole ulospääsyä. 

Eikä tässä vielä kaikki. Esitys on omanlaisensa alku dialogille tai erätauoksi, nyt vastamonologina näkemällemme. Näyttämölle astuu Perussuomalaisten edustaja, vantaalainen kunnanvaltuutettu.

Rocky käsittelee viholliskuville ja vastakkainasetteluille rakentuvaa identiteettipolitiikkaa, joustamattomia asemia, provosointeja, ylilyöntejä ja voimattomia asemia. Yhteiskunnallista polarisaatiota kiihdyttävät yhteisesti jaetun identiteetin ja erontekojen ympärille rakennetut poliittiset agendat.

”Eurooppalaisten oikeistopopulistien liikkeiden kannatus kumpuaa kantaväestön ja sitä ”uhkaavien toisten” vastakkainasettelusta.” Juha Herkman

”Kansallismielisyydestä ja maahanmuuttovastaisuudesta tuli 2000-luvulla pohjoismaisten populistipuolueiden avain menestykseen”, toteaa populismin ja median suhteita Pohjoismaissa tutkinut professori Juha Herkman (2019) artikkelissaan populistiliikkeiden valtavirtaistumisesta.  Yhteiskunnallisessa murroksessa – talouden työelämän ja hyvinvointivaltioiden rakenteiden muutoksessa – laajoja kansanjoukkoja eivät perinteiset massapuolueet enää ole Herkmanin mukaan pystyneet puhuttelemaan. Polarisaatio, epävarmuus ja globaali liikkuvuus ovat lisääntyneet. Läpimedioituneessa some-yhteiskunnassa on helppo kampanjoida ja saada joukkoja ryhmäytymään ja liikkeelle. Tämä kaikki sataa populististen liikkeiden laariin. Herkman kirjoittaa ”populistisesta ajan hengestä” ja siitä, miten poliittiset jakolinjat ovat osittain siirtyneet taloudesta moraalikysymyksiin, mikä on lisännyt puoluepolitiikan vastanasetteluja Pohjoismaissa.

Solidaarisuus murenee ja me kuplitumme, jännitteet ja vastakkainasettelut kasvavat, sekä puheissa että teoissa. Muutokset vaikuttavat ihmisten, kansalaisten, kykyyn toimia. Ne vaikuttavat poliittisiin tunteisiin ja koettuihin intresseihin. Hankkeessa Kansalaisuuden kuilut ja kuplat tutkitaan sitä, miten tämä vaikutus näkyy ja miten politiikka muutoksiin vastaa.

Miten purkaa vastakkainasetteluja, miten edistää dialogia ja sovittelua ja lisätä yhteiskunnallista tunnustusta ja tunnustetuksi tulemista? Sitran Erätauko ja Koneen säätiön rahoittama Depolarize.fi -hanke tarjoavat konkreettisia työkaluja.   

Rocky esityksellistää polarisaation, vastakkainasettelut, vastapuolen demonisoinnin, epäinhimillistämisen. Se näyttää, miten identiteettiä rakennetaan pelon, viholliskuvien, vastakkainasettelujen ja ylimielisyyden pohjalta. Identiteetteihin tarraudutaan, niitä ylläpidetään samanmielisten vahvistuksella.

Tunteet ovat pelissä juuri niin tahmaisina ja tarttuvina kuin Sara Ahmed (2018) niistä puhuu, niitä käytetään kun ollaan puolesta tai vastaan.

Miten välttää provosointi ja provosoituminen, miten tavoittaa dialogi? Mitä tarkoittaa dialogi ja konfliktien ja vastakkainasettelujen käsittely teatterin kehyksessä?  Miten käsitellä sitä, miten ”meitä” luodaan ja rakennetaan.  

Teatteri on ihmistenvälisenä kasvokkaisen kohtaamisen alustana mainio käsitellä ja kuvata nykyhetkestä ja -todellisuudesta nousevia tuntemusrakenteita (structure of feeling), joista kirjallisuudentutkija Raymond Williams aikoinaan kirjoitti. Tuntemusrakenne kuvaa sosiaalisia rakenteita nykyhetkessä sellaisina kuin ne ilmenevät ihmisten kollektiivisessa tietoisuudessa esitietoisina tuntemuksina, orastavina, muotoutumassa olevina ajatuksina ja arvoina. Se menee ilmeisimmän ja näkyvimmän taakse.

Tue Biering on jossain haastattelussaan verrannut teatteria panttivankitilanteeseen, jossa on pakko kohdata toiset. Sen Viiruksen esitys nyt tekee mahdolliseksi.

LÄHTEET

Ahmed, Sara 2018/2004: Tunteiden kulttuuripolitiikka.  Alkuteos Cultural Politics of Emotion.  Suom.  Elina Halttunen-Riikonen.  Tampere: niin & näin.

Anderson, Benedict 2007/1983: Kuvitellut yhteisöt. Nationalismin alkuperän ja leviämisen tarkastelua. Alkuteos Imagined Communities: Reflections on the Origin and Spread of Nationalism. Suom. Joel Kuortti. Tampere: Vastapaino.

Depolarize.fi -hanke http://www.depolarize.fi/

Erätauko https://www.sitra.fi/eratauko/

Herkman, Juha (2020) Populismi Pohjoismaissa. Lieveilmiöstä politiikan valtavirtaan. https://labour.fi/t&y/populismi-pohjoismaissa-lieveilmiosta-politiikan-valtavirtaan/

Kansalaisuuden kuilut ja kuplat -hanke https://bibu.fi/